Minne katosi kaikki lämpö?

[Kummitus]

Hei,

Olen 32-vuotias puolivuotiaan pikkupojan äiti ja kysyisin vinkkiä miten avio-/avoliittonne kestivät lapsen syntymän? Neuvolassa sitä kovasti raskausaikana painotettiin, että lapsen syntymä on avioliitolle ainakin ensimmäisinä kuukausinarankkaa aikaa, kun ei ole yhtä paljon aikaa toisilleen, on väsynyt, perheessä onkin uusi pieni ihminen, joka vie kaiken huomion, jne.

Alan olla melko uupunut ja kaipaan jo jotain lämpöä avioliittooni. Poikamme syntymän jälkeen ei mieheltäni ole huomiota -ei fyysistä eikä psyykkistä- herunut. Tuntuu, että asumme saman katon alla ja hoidamme pientä ihmistä, mutta muuten kuljemme toistemme ohi. Mieheni kun tulee töistä, hän lukee päivän lehdet, katsoo televisiota, istuu tietokoneella, jne. Poikamme hoitoon hän osallistuu, jos häntä jotain pyydän tekemään, mutta mitään ei hän oma-aloitteisesti tee minun työtaakkaani keventääkseen. Itse olen jo siinä vaiheessa päivästä väsynyt ja toivoisin toisenkin panosta yhteiseloon, mutta ei... Sitä tulee tahtomattaankin nalkutettua...

Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta ja miten saitte miehenne osallistumaan kotona ja olemaan osa perhettä?

 

[Kahden pienen äiti]

Tutulta kuulostaa. Meillä vanhin lapsi jo kolme vuotta ja pienin yksi vuotias. Nyt vasta mieheni on alkanut olla jyvällä lapsen tarpeista ja että ne tehdään silloin kun lapsella on tarve eikä silloin kun hän saa esim. tietokoneellaan jonkun asian valmiiksi. Näin oli ennen. Ja kun en enää jaksanut illalla tehdä kaikkia iltahommia yksin aloin myös huutamaan ja nalkuttamaan niin sitten alkoin #&%£$!* #&%£$!* avulla tapahtumaan. Sitten minua syytettiin pompottelusta. Eli hänen olisi pitänyt antaa vaan olla omissa oloissaan ja osallistua silloin kun hänellä on aikaa. Multa meni hermot. Ja tein aivan totaalisen selväksi että homma ei onnistu. Hän oli aivan ulkona lasten esim. ruoka-ajoista jotka olivat aina samat ja iltapuuroajat ei ollut tiedossa KOLMEN vuoden jälkeen. Sitten loppui lämpökin juu molemmilta kun tilanne oli kuin sodassa kotona.

Nyt mies on alkanuty auttamaan ja jopa itse hoitamaan lapsia. Tosin ei hän vieläkään aivan vaiston varassa toimi kuten äidit, mutta ei tarvikaan. Kunhan toimii. Nyt on alkanut sitten itsekin saamaan omaa aikaa ja tilanne rauhottunut. Lämpöäkin on vähän lisää. Tosin on päiviä kun mietin eroakin vielä, mutta saa nyt nähdä sitten.

 

[ei ole vastausta]

\

Tutulta kuulostaa. Meillä vanhin lapsi jo kolme vuotta ja pienin yksi vuotias. Nyt vasta mieheni on alkanut olla jyvällä lapsen tarpeista ja että ne tehdään silloin kun lapsella on tarve eikä silloin kun hän saa esim. tietokoneellaan jonkun asian valmiiksi. Näin oli ennen. Ja kun en enää jaksanut illalla tehdä kaikkia iltahommia yksin aloin myös huutamaan ja nalkuttamaan niin sitten alkoin #&%£$!* #&%£$!* avulla tapahtumaan. Sitten minua syytettiin pompottelusta. Eli hänen olisi pitänyt antaa vaan olla omissa oloissaan ja osallistua silloin kun hänellä on aikaa. Multa meni hermot. Ja tein aivan totaalisen selväksi että homma ei onnistu. Hän oli aivan ulkona lasten esim. ruoka-ajoista jotka olivat aina samat ja iltapuuroajat ei ollut tiedossa KOLMEN vuoden jälkeen. Sitten loppui lämpökin juu molemmilta kun tilanne oli kuin sodassa kotona.

Nyt mies on alkanuty auttamaan ja jopa itse hoitamaan lapsia. Tosin ei hän vieläkään aivan vaiston varassa toimi kuten äidit, mutta ei tarvikaan. Kunhan toimii. Nyt on alkanut sitten itsekin saamaan omaa aikaa ja tilanne rauhottunut. Lämpöäkin on vähän lisää. Tosin on päiviä kun mietin eroakin vielä, mutta saa nyt nähdä sitten.

Meillä vähän sama tilanne. Me muututtiin ihmisinä lapsen syntymän jälkeen ja nyt ollaan päästy vähän lähemmäksi, mutta silti ainakin minun mielestäni meidän välissä on pieni kuilu, vaikka sitä ei ehkä varsinaisesti olekaan. (Sekavaa tekstiä, koittakaa ymmärtää pointti) Pahimpina aikoina kun sain totaalisen raivarin, niin päästelin suustani kaikenlaista mieltäni painanutta asiaa. Ja sitten se mikä vähän auttoi oli uhkailu ja todellakin tarkoitin sitä, että jos ei nyt muutu asiat niin me lähdetään lapsen kanssa. Pikkuhiljaa on muuttunut ja vielä on paljon parantamisen varaa.

Eroakin olen joskus miettinyt, mutta itsestäni ei siihen taida olla ainakaan vielä. Haluan yrittää viimeiseen asti ja mistä asunnot löytyisi sekä huonekalut tähän toiseen asuntoon eli myös taloudellinen puoli. Löytäisinkö itselleni paremman puolison vai tyytyisinkö yksineläjäksi? JOskus toivon että mieheni vaihtuisi "lennossa" johonkin parempaan. Meillä ei ole mitään alkoholi/väkivalta ongelmaa, sillon asiassa ei olisi mietittävää.

Mies ei myöskään muista minua jouluna, syntymäpäivänä tai hääpäivänä. Itse muistan häntä ainakin useimmiten, nykyään en jaksa koska en itsekään saa mitään. Olisi ihan piristävää saada vaikka joku pieni lahja, rahasta se ei ole kiinni.

Joskus tuntuu että taistelen tuulimyllyjä vastaan ja joskus taas ihmettelen mikä oikein mättää. Enkä keksi muuta kuin että olemme menneet niin erillemme ja nyt on vaikea löytää takaisin. Aika näyttää kuinka meille todella käy. Hyvä jos joku jakso lukea tämän loppuun ja ap:tä tämä ei tainnut paljoa auttaa, mutta sanoinpas mieltäni painavan asian ääneen.

 

[webmama]

Itse asiassa nyt, kun otit asian puheeksi, voin todeta itselleni, että hyvin olemme päässeet tähän elämäntilanteeseen, jolloin lapsia on kolme ja kaikki vielä alle kouluikäisiä. Ehkä se lämpö on vain aina ollut läsnä, kun rakkaus ei ole hiipunut. On ollut ylä- ja alamäkiä, mutta yhdessä olemme edelleen - ajoittaisesta uupumuksesta huolimatta. Parisuhdetta on hoidettava - oli lapsia tai ei. Pienet irtiotot arjesta saavat ihmeitä aikaan - vaikka edes pari kertaa vuodessa joku hemmotteluloma.

Tsemppiä! :hug:

 

[milla]

Samaa täälläkin. Mies on niin pitkään työpaikalla kun vaan on mahollista, kotiin tultua käy suihkussa, syö ja lukee päivän lehden ja asettuu sohvalle kaukosäädin kädessä kunnes ohjelmat loppuvat tv:stä. Kasvattaa varmaan vielä juuret sohvaan kiinni... Ottaa muksun korkeentaan pomppimaan mahansa päälle, mutta mitään ei tee oma-aloitteisesti.Ei osallistu lapsen hoitoon, ei kotitöihin eikä edes tee mitään itsensä eteen. Häneltä täytyy kuulemma nätisti pyytää jos jotain on vailla.Vaan kukapa jaksaisi aina olla pyytelemässä jos ei ite hoksi ja näe missä mennään...!!!
Vuoden ikäinen muksumme on alusta asti nukkunut hyvin pinnasängyssään eli yöllisiä valvomisia ja univelkaa ei ole. Miestä ei vaan enää kiinnosta mikään kotiin ja perheeseen liittyvä. Luvin juuri jostain, että jos parisuhde toimii niin mies osallistuu kaikkeen paremmin. Ja eihän meillä parisuhde toimi.
Ongelmat alkoivat heti vauvan syntymän jälkeen kun mies toi tuskaillen muutaman ruusun laitoksella ja manaili kuinka kalliita nekin olivat. Puhumattakaan "kuinka paljon tuli maksamaan sairaalapäivät (5 vrk) hätäsektion jälkeen". Kotona tyyli jatkui "minä sitten käyn kuntosalilla joka toinen päivä isyyslomalla ja korjautan auton kun nyt kerrankin on siihen aikaa".
Koskaan en ole saannut joulu-, syntymäpäivä- tai äitienpäivälahjaa.Eikä mies ole siivonnut apuna kun 3 kertaa ollessani raskaana.
Tilanne on vaan pahentunut ja nyt ollaan siinä pisteessä, että olen jatkuvasti "tyhmä, laiska, pöhlö" ja liian tiukkapipoinen feministi. Odottelen vaan sopivaa ajankohtaa lähteä tästä ihanuudesta.

 

[shokkihoitoa kenties]

Olin samanikäinen kuin sinä, kun lapsemme syntyi. Yhteistä taivalta meillä oli reilut 10 vuotta siinä vaiheessa. Tajusin onneksi hyvin pian lapsen syntymän jälkeen, että jos haluan, että oma elämäni on muutakin kuin lapsen hoitoa, minun on otettava tietoisesti etäisyyttä kotiin, ja järjestettävä sellaista aikaa, jolloin isä ja lapsi saavat ja joutuvat olemaan kahdestaan ilman, että olen koko ajan NEUVOMASSA JA OPASTAMASSA miten asiat pitäisi tehdä, sillä MINÄ EN OLE MIEHENI ÄITI (tämän PÄÄTIN jo vuosia sitten).

Niinpä vain jätin heidät kahdestaan ja menin vaikka kauppaan hypistelemään jauhopusseja, kun en muuta jaksanut/ osannut aluksi. Tuli tilanteita, jolloin mieheni ei ollut heti tiennyt, miten toimia, mutta jotenkin on vain aina homman selvittänyt. Koskaan hän ei ole esim. soittanut perääni, että miten tämä tai tämä asia. Ruokaakaan en tee valmiiksi kun lähden, eihän hänkään tee sitä valmiiksi meille, kun lähtee johonkin. Eli aika rankkaa irtiottoa hormoonienkin heiluessa miten sattuu.

Meillä nuo ensimmäiset kuukaudet menivät vielä tosi hyvin, lapsi oli terve ja nukkui hyvin jne. eli siinä mielessä kaikki ok. sitten alkoi tapahtua: palasin töihin, alkoi klassinen korvakierre, puhkesi pitkäaikaissairaus, olin tosi loppu. Yritin kuitenkin tehdä parhaani, siivota kotia, ja välillä leipoakin jne. koska luulin, että HYVÄ VAIMO JA ÄITI TEKEE NIIN. No, ei tee enää. Siivoan, jos jaksan. Ellen, niin mies siivoaa, ja nykyään siivotaan jopa yhdessä (sitä ei tapahtunut koko aiemman yhteisen historiamme aikanan kertaakaan!).

Työelämään paluun jälkeen ei tässä taloudessa ole montaa yötä nukuttu hyvin, on sairastelua jne. Ja kaksi todella väsynyttä aikuista. Olemme onneksi huomanneet, että juuri tämä aika on sitä, jolloin lapsemme meitä eniten tarvitsee ja me tuemme toisiamme vastamäessä, eli se venyy, jolla on enemmän voimaa, ja antaa heikomman hengähtää.

Vielä pari vuotta sitten mietimme, pitäisikö "laittaa lusikat jakoon", ja lähteä omiin suuntiin. Onneksi ymmärsimme joustaa (molemmat = myös minä). Pitkiä aikoja vierähtää juuri noin kuin kuvailit: Tuntuu, että asumme saman katon alla ja hoidamme pientä ihmistä, mutta muuten kuljemme toistemme ohi. Lämpöä ja sähäkkyyttä, ja helliä tunteita löytyy, mutta ei joka päivä vain jaksa. Ja silloin kuin jaksaa, kaikki on todella hyvin.

Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta ja miten saitte miehenne osallistumaan kotona ja olemaan osa perhettä?

Meillä miehen oli siis pakko alkaa osallistua, kun ei muita aikuisia ollut paikalla. Alusta asti olemme kyllä kokeneet olevamme perhe, lapsen vuoksi sitä yrittää ehkä enemmäkin kuin mitä aina olisi tarvis. Pääsääntöisesti ollaan kyllä puheväleissä oltu, enkä nalkutusta harrasta, en ole sitä ikinä oppinut. Jos joku juttu ärsyttäää, osoitan sen muulla tavalla (ja niin selvästi, että mieskin huomaa sen tahtomattaan...) Mies osaa saman taidon, valitettavasti...

Enpä tiedä, onko tästä ap:lle mitään iloa, mutta pointti on se, että joskus (aika useinkin) voi olla viileitä kausia. Ja ainakin omassa tuttavapiirissä vaimot usein nalkuttavat ukkokultansa ulos kodista, mutta meillä koti on koko perheelle, kaikkien toiveita ei voida toteuttaa, mutta niitä voidaan yrittää ottaa huomioon.

 

[taustalla]

NIINPÄ..
aamulla uninen
päivällä kiireinen
illalla väsynyt
yöt vaan nukkuu
Olin joskus parikymppisenä kirjoittanut tuon runokirjaani ja se sopii meille just nyt..
Esikoinen 5 ja vauva 5kk.Esikoisen kanssa meni vuosi ennenkuin me kasvettiin sen verran aikuisina ja vanhempina että homma alkoi jotenkin sujumaan.
Nyt uusi tulokas ei ajanut meitä niin paljon erilleen mutta uusi haaste on saada aika riittämään kahdelle.
Me on puhuttu ja pohdittu asioita kovasti, minä vielä enemmän.
Huumori on jonkinlainen voimavara jolla esim.kuittaillaan toisillemme olemattomasta sänkyelämästä.
Hieronta on kiva jutu, pyydä miestäsi hieromaan hartioitasi kun katsotte tvtä.
Autoajelulla on hyvä hetki puhua miehen kanssa kun ei pääse livistämään mihinkään.
Ja meillä esikoiskriisin selviämisjutusteluissa tuli selväksi esim.sellainen että mieheni hiukan pelkäsi käsitellä ihan pientä vauvaa.
Joku kirjotti että omaa aikaa jauhopusseja hypistellen kaupassa, minä käytin ja käytän sanontaa että menen kauppaan seisomaan hyllyjen väliin siis puolituntia pois kotoa, mies ja vauva pärjää hyvin ja onpahan yksi puheenaihe lisää, miehesi varmaan kertoo miten meni...
Ajatus kovin pomppivainen..
Uudessa "meidän perhe"- lehdessä , tuliko se eilen, niin siinä on juttua -ota aikaa perisuhteelle ja vinkkejä, kannattais varmaan lukasta..
Hali päivässä pitää mielen virkeänä :hug:

 

[tainuska]

Kriisiaikoja on varmasti joka parisuhteessa...syystä tai toisesta ne alkavat. Itsestäni olen huomannut kymmenen yhteisen vuoden ja 3 yhteisen lapsen jälkeen että välillä miehen tyyli ärsyttää...siis kaikki sen sanomiset (olise hyvää tai pahaa),sen pukeutuminen,tapansa tehdä asioita ym.ym. Eli siis miehessäni vaan yksinkertaisesti ärsyttää KAIKKI.Ja mies tietysti huomaa sen ja kyselee et mikä on. No en osaa itsekään vastata kun rupeen asiaa miettimään,ajattelen itsekin että niin mikä mulla oikeen on.Siinä sietäisi katsoa itseänsä peiliin ja oikeasti miettiä mikä vaivaa...Loppupelissä asia onkin hyvin yksinkertainen...olen itse jäänyt vaille huomiota, ja jollain tavallahan se täytyy miehelle osoittaa, esim.kiukuttelemalla tai mököttämällä. Samaa mies tekee. Kaiken arjen tohinan keskellä unohdamme huomioida kumppaniamme. Niinpä olen "pakottanut" itseni aina sen ärsyyntymisen keskellä muistuttamaan että RAKASTAN MIESTÄNI ja toistelen sitä mielessäni ja kuinka ollakaan olo tuntuu paljon paremmalta ja mies tuntuu taas rakkaalta kaikkine "vikoineen". Muistakaa hyvät ihmiset pitää puolisoanne hyvänä,halikaa,hipaiskaa ohi mennen tai jotain muuta mutta pakottakaa itsenne vaikka se tuntuisikin vastentahtoiselta. Monesti juuri puoliso jää lasten ja kodin hoidon varjoon mutta parisuhdetta täytyy hoitaa...se ei ole itsestään selvyys. Kaikesta huolimatta en miestäni vaihtaisi ja luulen että se ei vaihtamalla parane. Kaikissa miehissä on jotain vikaa...se riippuu itsestäsi mitä vikaa ja miten ne asiat ajattelet. Joskus valitan että mieheni ei ole koskaan kotona, millon töissä,millon metsällä,millon autoa korjaamassa, millon mitäkin. Mutta, ei musta olisi kivaa sekään että se vaan kotona makailisi sohvalla ja surffailisi tv-kanavilla. Joten menkää puolitiehen vastaan. Jos kuitenkin rakkaus on sammunut niin yrittäkää yhdessä "rakastua" toisiinne uudestaan. Jos ei millään onnistu niin ehkä sitten on viisain pitää pieni breikki ja ottaa välimatkaa toiseen että saa ajatella mitä oikeasti haluaa. Niin minä tein...olimme 2,5 v. erossa kun sitten itse halusin palata takasin, onnekseni mieheni rakasti minua edelleen ja otti avosylin vastaan minut ja kaksi lastamme. Nyt olemme ollut 4v. uudestaan yhdessä ja elämä kukoistaa. Olen oppinut hyväksymään mieheni semmoisena kuin hän on. Hän on hyvä mies ja hyvä isä,jostain syystä en aikaisemmin sitä vain itse tajunnut, omaa nuoruuttani kai voi syyttää ja toivoa siitä unelmamiehestä joka on TÄYDELLINEN. Tosiasia vaan on ettei semmosta olekaan sen enempää kuin unelmanaistakaan.
Tässä minun ajatuksia omien kokemuksieni pohjalta. Toivottavasti siitä oli jollekin hyötyä ja antoi aihetta ajatteluun. Ja ennen kaikkea KIITOS jos joku jaksoi lukea ja kiinostui.