On päiviä, jolloin tunnen itseni kahdeksankymppiseksi. Niin kremppojen kuin henkisen kypsyyden puolesta (että maailma tuntuu olevan siis aivan älyttömiä kakaroita täynnä, jotka ei tajua mistään mitään...)
Ja sitten on päiviä, onneksi ehkä suurin osa päivistäni, joina tunnen olevani edelleen se sama nelitoistavuotias tyttö, joka alkoi havaita aikoinaan olevansa ihminen erillään perheestään ja ihan oma ja erityinen itsensä.
Olen 51-vuotias, ja omasta mielestäni näytänkin siltä. Saan näyttääkin, takanani on vaikea sairaus, joka rajoittaa toimintakykyäni jatkuvasti. Mutta esim. kuluneen viikon aikana olen saanut useita kertoja kuulla että on mahdoton uskoa minun olevan sen ikäinen kuin olen (paljon juhlia, puolituttuja ja aivan uusia tuttavuuksia) ja lisäksi pari viikkoa sitten mua yritti pokata nelikymppinen mies! (viimeksi mainittu kyllä peräytyi nopsaan kun äidillisesti ilmoitin ikäni hänelle).
Ehkäpä minäkin ennen kaikkea tunnen olevani nainen parhaassa iässäni. En tee enää lapsia, en ole vielä mummi. Teen töitäni siten miten sairaudeltani kykenen, ja olen siinä todella hyvä. Olen rakastettu, ja osaan rakastaa. Iällä ei ole niin väliä. On toki hauskaa sopia joka kotelomekkoon ja saada kiitosta kropastaan ja rypyttömästä naamastaan, mutta kyllä sen kokemuksen ja kilometrit tuntee monella tavalla, niin perspektiivin kehittymisellä pään sisässä, kuin (valitettavasti) myös lisääntyneellä itsehoidon ja levon tarpeella...
