A
ahdistaa
Vieras
Kiitän, jos jaksat lukea sepustukseni.
Lapsuuteni on ollut melkoisen rankka. Päälliisin puolin ei ole ollut mitään vikaa, ei siis alkoholismia tms. Mutta väkivaltaa sitten senkin edestä, kohdistettuna siis vain ja ainoastaan minuun.
Äitini erosi isästäni, kun olin noin 2 vuotias. Enkä ole hänees saanut sen jälkeen koskaan mitään yhteyttä pitää. Ja sen toisaalta ymmärränkin, koska isäni oli alkoholisti. Kaikki isältäni tulleet kirjeet äitini avasi, enkä saanut niihin vastata. Sitten isä lopetti kokonaan kirjoittamisen... Isäni kuoli kun olin 17 vuotias. Ei se sinällään ollut mikään järkytys, koska enhän tuntenut isää... Mutta nyt aikuisiällä on tullut mieleen usein, että omalla kiinnostuksella isääni kohtaan, olisin saattanut "pelastaa" hänet, ja ehkä hän eläisi vielä, tai sitten ei. Mutta kuitenkin. Pääosin tiedän kuitenkin itsekin, että syytän itseäni turhaan... Mutta välillä mieleni valtaa aina kaipuu, lähinnä siitä, että en koskaan oppinut tuntemaan isääni, koska minun ei annettu.
No, lapsena minua kohtaan on käytetty erilaisia väkivaltaisia keinoja, ikäänkuin halusivat ohjata minua elämään omaa elämää, LAPSENA JO! Äiti ja isäpuoli siis... Kerronpas muutamia esimerkkejä:
Meillä kotona oli pihapiirissa vanha navetta, joka toimi meillä varastona ja siellä oli myös iso arkkupakastin. Jos iltamyöhään täytyi hakea jotain pakastimelta, pimeässä, enkä uskaltanut mennä, niin minut pakotettiin. Haukuttiin, kun en uskaltanut. Sitten oli vaan pakko... Pelkäsin, koska mulle oli kerrottu kaiken maailman kauhutarinoita. Nyt aikuisiällä kuitenkin tajuan, että mitään sellaista ei ole, mitä lapsena luulin, kuten ihmissusia tms... Mutta kuitenkin pimeään yksin meneminen ahdistaa edelleen, ja on minulle suuri kynnys. Lapsuudesta siis johtaa nämä harhat tänne aikuisikäänkin.
Muistan, kun pienenä tyttönä sain kuulla, että rakki tarkoittaa koiraa... En tietenkään tiennyt sen varsinaista käsitystä. Halusin sitten isäpuoleni kanssa leikkiä koiraa (olisinkohan ollut noin 6 vee) ja sanoin isäpuolelleni jotenkuten näin " Sinä voit olla rakki, minä olen sen omistaja". No, sain tästä selkääni... Paljaalle perseelle vyöllä... Ja enhän silloin tietänyt, miksi.. :/ Se vain perusteltiin sillä, että haukuin toista ihmistä rakiksi.
Ukkosesta mulle lapsena kerrottiin ihan kaikki kauhu tarinat, pallosalamasta sen räjähtämiseen jne. No, tottakai pelkäsin. Kerran sitten kovalla ukkosella yksin kotona ollessani juoksin naapuriin, kun näin naapurin tädin ulkona. Isäpuoli tuli kotiin, ja huusi, raivosi, kun en osaa olla yksin kotona, vaan pitää juosta naapuriin kerjuulle... Muistaakseni sain tästäkin selkääni, ainakin arestia.
Kotona yöllä, olisin tahtonut pitää yövaloa, mutta en saanut. Piti kuulemma pystyä nukkumaan ilman valoa. No, se sammutettiin aina kun yritin sen päälle laittaa. Himmeästä valosta siis kyse, jotta ei kyllä häirinnyt muita.
Kerran, en muista edes selkäsaunan syytä, sain niin kovaa perseelleni vyöllä, että kavereiden kanssa sovittu uintiretki kylpylään peruuntui mun osaltani, koska äiti ei voinut päästää, koska takamukseni oli ihan verestävän punainen ja mustelmilla. Se oli kamalaa, kun kaikki muut pääsi! :/
Jos en osannut läksyjä, niistä raivottiin, heiteltiin kirjoilla, tukistettiin... Ties mitä... No, siitä syystä kai en koskaan kiinnostunut enkusta ja matikasta, jotka siis oli ne heikommat aineeni. Yläasteella pääsin molemmat läpi rajaa hipoen. Koskaan ei mua neuvottu missään. Mun olis vaan pitänyt osata.
Mulle on kerrottu, että kun maailmanloppu tulee, haudat aukee. Ja tämä siis ihan pikku tyttönä... En tuolloin tienny mitä se edes tarkoittaa.
Ja paljon, paljon muuta on tapahtunut... Tässä vain murto-osa kaikesta, eikä edes sitäkään.
Ongelma on nyt se, että kaikki tämä on alkanut tulla tänne aikuisikäänkin "kummittelemaan" mieltä. Mulla on kaikki päällisin puolin täydellisesti, mahtavasti. Meillä on ihana, maailman suloisin ja rakkain tyttö, ja me rakastetaan häntä koko sydämestä, enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Mulla on ihana aviomies ja ihana koti. Paljon hyviä ystäviä. Mutta sisältä mä tunnen olevani täysin, totaalisen rikki! Pelkään edelleen olla pimeässä yksin. Pelkään edelleen ukkosta, jos joudun olemaan yksin. Matikka ja enkku tuntuu edelleen turhauttavalta, jos yritän niitä vähän itsekseni opiskella. Eikä tää maailmanloppu härdelli auta asiaa yhtään.
Kaiken lisäks, mä oon alkanu näkemään näkyjä. Ja jokin koskettaa mua. En tiedä, onko se kuvitelmaa, vai mitä, todennäköisesti. Mutta se todella vaivaa mieltä. Eräänä yönä tässä, pari viikkoa sitten, kun heräsin, näin selvästi, kuinka vuoteemme reunalla, minun vierellä istui joku. Huitasin hädissäni, ja se oli poissa. Viime yönä heräsin siihen, kun joku ihan selvästi ikäänkuin kutitti kättäni sormista. Tuon jälkeen sain unen kahden tunnin päästä. Ja noiden takia olen ihan äärettömän väsynyt kaiket päivät. Ei noita tosin joka yö tapahdu. Mua pelottaa ihan sikana, että oonko mä sekoamassa.
Miehelle yritin tästä puhua, mutta se vain nauroi. Tai siis vähätteli. Yritti sanoa, ettei täällä ketään ole, ja mä MUKA nään jotain. Ei siis uskonut. Sekään ei auttanut yhtään asiaa, lähinnä vaan pahensi. Tuli tunne, että no on siinä mulla mies. No, en kuitenkaan mitenkään suuttunut, ymmärrän miestäni, onhan tämä uus asia hällekin. Kyllä hän lapsuuden taustani tiesi, mutta ei sitä, että ne on nytkin mielessä, ja vaivaa elämääni.
Nyt mulla on sisältä niin paha olla, että oikein oksettaa. Äitini on NIIN epäonnistunut kasvattaessaan minut. Pikkuveljeni taas ei koskaan ole saanut osakseen minkäänlaista kuria. On saanut kaiken, mitä haluaa ja näin ollen on paljon tasapainoisempi ihmisenä, kuin minä.
Mitä mää teen??? Osaatteko te neuvoa.
Lähinnä yritin purkaa tuntemuksiani tänne, koska kirjoittaminen auttaa. Tässä siis lyhykäisyydessään. Jos alkaisin kaikki asiat tarkkoine yksityiskohtineen tänne kirjoittamaan, ei riittäisi päivä.
Ja kaikille tiedoksi, tämä ei ole provo. Voi kun olisikin.
Kumarran, jos osaat neuvoa minua...
Lapsuuteni on ollut melkoisen rankka. Päälliisin puolin ei ole ollut mitään vikaa, ei siis alkoholismia tms. Mutta väkivaltaa sitten senkin edestä, kohdistettuna siis vain ja ainoastaan minuun.
Äitini erosi isästäni, kun olin noin 2 vuotias. Enkä ole hänees saanut sen jälkeen koskaan mitään yhteyttä pitää. Ja sen toisaalta ymmärränkin, koska isäni oli alkoholisti. Kaikki isältäni tulleet kirjeet äitini avasi, enkä saanut niihin vastata. Sitten isä lopetti kokonaan kirjoittamisen... Isäni kuoli kun olin 17 vuotias. Ei se sinällään ollut mikään järkytys, koska enhän tuntenut isää... Mutta nyt aikuisiällä on tullut mieleen usein, että omalla kiinnostuksella isääni kohtaan, olisin saattanut "pelastaa" hänet, ja ehkä hän eläisi vielä, tai sitten ei. Mutta kuitenkin. Pääosin tiedän kuitenkin itsekin, että syytän itseäni turhaan... Mutta välillä mieleni valtaa aina kaipuu, lähinnä siitä, että en koskaan oppinut tuntemaan isääni, koska minun ei annettu.
No, lapsena minua kohtaan on käytetty erilaisia väkivaltaisia keinoja, ikäänkuin halusivat ohjata minua elämään omaa elämää, LAPSENA JO! Äiti ja isäpuoli siis... Kerronpas muutamia esimerkkejä:
Meillä kotona oli pihapiirissa vanha navetta, joka toimi meillä varastona ja siellä oli myös iso arkkupakastin. Jos iltamyöhään täytyi hakea jotain pakastimelta, pimeässä, enkä uskaltanut mennä, niin minut pakotettiin. Haukuttiin, kun en uskaltanut. Sitten oli vaan pakko... Pelkäsin, koska mulle oli kerrottu kaiken maailman kauhutarinoita. Nyt aikuisiällä kuitenkin tajuan, että mitään sellaista ei ole, mitä lapsena luulin, kuten ihmissusia tms... Mutta kuitenkin pimeään yksin meneminen ahdistaa edelleen, ja on minulle suuri kynnys. Lapsuudesta siis johtaa nämä harhat tänne aikuisikäänkin.
Muistan, kun pienenä tyttönä sain kuulla, että rakki tarkoittaa koiraa... En tietenkään tiennyt sen varsinaista käsitystä. Halusin sitten isäpuoleni kanssa leikkiä koiraa (olisinkohan ollut noin 6 vee) ja sanoin isäpuolelleni jotenkuten näin " Sinä voit olla rakki, minä olen sen omistaja". No, sain tästä selkääni... Paljaalle perseelle vyöllä... Ja enhän silloin tietänyt, miksi.. :/ Se vain perusteltiin sillä, että haukuin toista ihmistä rakiksi.
Ukkosesta mulle lapsena kerrottiin ihan kaikki kauhu tarinat, pallosalamasta sen räjähtämiseen jne. No, tottakai pelkäsin. Kerran sitten kovalla ukkosella yksin kotona ollessani juoksin naapuriin, kun näin naapurin tädin ulkona. Isäpuoli tuli kotiin, ja huusi, raivosi, kun en osaa olla yksin kotona, vaan pitää juosta naapuriin kerjuulle... Muistaakseni sain tästäkin selkääni, ainakin arestia.
Kotona yöllä, olisin tahtonut pitää yövaloa, mutta en saanut. Piti kuulemma pystyä nukkumaan ilman valoa. No, se sammutettiin aina kun yritin sen päälle laittaa. Himmeästä valosta siis kyse, jotta ei kyllä häirinnyt muita.
Kerran, en muista edes selkäsaunan syytä, sain niin kovaa perseelleni vyöllä, että kavereiden kanssa sovittu uintiretki kylpylään peruuntui mun osaltani, koska äiti ei voinut päästää, koska takamukseni oli ihan verestävän punainen ja mustelmilla. Se oli kamalaa, kun kaikki muut pääsi! :/
Jos en osannut läksyjä, niistä raivottiin, heiteltiin kirjoilla, tukistettiin... Ties mitä... No, siitä syystä kai en koskaan kiinnostunut enkusta ja matikasta, jotka siis oli ne heikommat aineeni. Yläasteella pääsin molemmat läpi rajaa hipoen. Koskaan ei mua neuvottu missään. Mun olis vaan pitänyt osata.
Mulle on kerrottu, että kun maailmanloppu tulee, haudat aukee. Ja tämä siis ihan pikku tyttönä... En tuolloin tienny mitä se edes tarkoittaa.
Ja paljon, paljon muuta on tapahtunut... Tässä vain murto-osa kaikesta, eikä edes sitäkään.
Ongelma on nyt se, että kaikki tämä on alkanut tulla tänne aikuisikäänkin "kummittelemaan" mieltä. Mulla on kaikki päällisin puolin täydellisesti, mahtavasti. Meillä on ihana, maailman suloisin ja rakkain tyttö, ja me rakastetaan häntä koko sydämestä, enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Mulla on ihana aviomies ja ihana koti. Paljon hyviä ystäviä. Mutta sisältä mä tunnen olevani täysin, totaalisen rikki! Pelkään edelleen olla pimeässä yksin. Pelkään edelleen ukkosta, jos joudun olemaan yksin. Matikka ja enkku tuntuu edelleen turhauttavalta, jos yritän niitä vähän itsekseni opiskella. Eikä tää maailmanloppu härdelli auta asiaa yhtään.
Kaiken lisäks, mä oon alkanu näkemään näkyjä. Ja jokin koskettaa mua. En tiedä, onko se kuvitelmaa, vai mitä, todennäköisesti. Mutta se todella vaivaa mieltä. Eräänä yönä tässä, pari viikkoa sitten, kun heräsin, näin selvästi, kuinka vuoteemme reunalla, minun vierellä istui joku. Huitasin hädissäni, ja se oli poissa. Viime yönä heräsin siihen, kun joku ihan selvästi ikäänkuin kutitti kättäni sormista. Tuon jälkeen sain unen kahden tunnin päästä. Ja noiden takia olen ihan äärettömän väsynyt kaiket päivät. Ei noita tosin joka yö tapahdu. Mua pelottaa ihan sikana, että oonko mä sekoamassa.
Miehelle yritin tästä puhua, mutta se vain nauroi. Tai siis vähätteli. Yritti sanoa, ettei täällä ketään ole, ja mä MUKA nään jotain. Ei siis uskonut. Sekään ei auttanut yhtään asiaa, lähinnä vaan pahensi. Tuli tunne, että no on siinä mulla mies. No, en kuitenkaan mitenkään suuttunut, ymmärrän miestäni, onhan tämä uus asia hällekin. Kyllä hän lapsuuden taustani tiesi, mutta ei sitä, että ne on nytkin mielessä, ja vaivaa elämääni.
Nyt mulla on sisältä niin paha olla, että oikein oksettaa. Äitini on NIIN epäonnistunut kasvattaessaan minut. Pikkuveljeni taas ei koskaan ole saanut osakseen minkäänlaista kuria. On saanut kaiken, mitä haluaa ja näin ollen on paljon tasapainoisempi ihmisenä, kuin minä.
Mitä mää teen??? Osaatteko te neuvoa.
Lähinnä yritin purkaa tuntemuksiani tänne, koska kirjoittaminen auttaa. Tässä siis lyhykäisyydessään. Jos alkaisin kaikki asiat tarkkoine yksityiskohtineen tänne kirjoittamaan, ei riittäisi päivä.
Ja kaikille tiedoksi, tämä ei ole provo. Voi kun olisikin.
Kumarran, jos osaat neuvoa minua...