Okei, oon kade. Myönnän sen.
Oon aina salaa haaveillut siitä, että olisin niin tollo, etten kykene opiskelemaan itselleni mitään ammattia, tai saa edes harjoittelupaikkaa. Tämä älykkyys on mulle ihan hirmuinen taakka, oi miten toivoisinkaan olevani ns. apukoulutasoa. Menen ehkä poistattamaan 99% aivoistani jotta tämän haaveeni saisin saavutettua.
Haaveilen myös siitä, että olisin niin surkeassa jamassa, etten voisi lapsiani pitää vaan saisin antaa heidät adoptioon, mutta ikävä kyllä asiat on sen verran hyvin että lapset asuu kotona ja täällä pysyvät.
Haluaisin kovasti myös miehen, joka ei suostu kuin yhteen lapseen vaikka itse haluaisin enemmän, ja joka ei osta meille ruokaa vaan vie lompakostani viimeisen kaksikymppisen, eikä mulle menkkasiteitäkään tuo. Sen sijaan sain ristikseni siipan, joka huolehtii siitä että kotona on ruokaa, haluaa lapsia yhtä monta kuin minäkin, eikä kaihda ostaa edes terveyssiteitä jos niille on tarvetta
Oi miten kateellinen olenkaan sinulle, Oikea ammattivalittaja. Onneksi näit lävitseni. Uskallan lopultakin tunnustaa kateuteni ääneen. Tämä on ehkä askel kohti eheytymistäni.