Voi ap. Voin aika hyvin myötäelää tuntemuksissasi. Olin tuossa tilanteessa muutama vuosi sitten.
Jos menneisyytesi on muutama vuosi sitten sinulle paljastunut (eli lähinnä olet uskaltanut tunnustaa sen, mikä on aika tuskallista) niin olet varmaan pahimmassa vaiheessa nyt. Minusta sinun kannattaisi jatkaa terapiaa, vaikka se oliskin tuskallista, koska olet saanut pään auki menneisyyteen ja nyt ne asiat olisi hyvä käsitellä. Kun käyt läpi menneisyytesi ja hyväksyt ne osana sinua, pystyt helpommin jatkamaan elämääsi. Olemaan kokonainen sinä. Syytön olet kokemaasi pahaan, mutta et pysty kieltämään niitä. Kieltäminen tekee sinulle vain pahemman olon. Kaikki kokemasi vaikuttaa sinuun aina, koko elämäsi. Jos koitat kieltää ne niin ne puskevat jostain läpi, saat masennusta, neuroottisia oireita, fobioita, tai sairastut fyysisesti. Alitajuntasi koittaa pitää pahan pois ja joutuu tekemään koko ajan töitä, se kuormittaa sinua. Siksi olisi hyvä integroida kokemasi elämääsi ja tarpeeksi miettittyäsi niitä, ne alkaa haalistua ja arkipäiväistyä siten, ettei ne enää ahdista sinua mieleen tullessaan. Hyväksyt, että näin sinulle on käynyt, siksi teet tällaisia valintoja ja koet asiat näin, mutta pystyt kuitenkin elämään nyt ja mukavinkin tuntein. Hyväksyt, että menneisyys on menneisyys, eikä satuta sinua nyt.
Siis jatkaisit terapiaa ja vaikka joutuisit osastolle niin se ei ole vakavaa. Vakavempaa on jos lapsesi menettävät äitinsä. Tai sinä eläisit mahdollisesti kroonisesti vaikeasti masentuneena.
Paraneminen on mahdollista. Sinusta voi tulla kokemuksiesi vuoksi hyvinkin hieno ihminen (ei sillä ettekö jo olisi), ja kuten joku sanoi aiemmin tässä, voit kääntää sen hyväksi. Koita miettiä olisiko terapian jatkaminen mahdollista, jos se on noinkin voimakkaita ahdistuksia sinussa saanut aikaan niin se voisi hyvinkin toimia. Terapia on siitä jännä juttu, että kun on tuskallisinta niin silloin olet paranemassa.
Voimia.
ps. elä koita saada äidiltäsi hyäksyntää tai rakkautta. Tuskallista on myöntää tosiasia, että jotkut ovat kykenemättömiä rakastamaan. Niin vain on.
itse olin samas tilantees ja hain apua ihan tk:n kautta. Kävin terapiassa, puhuin ystäville ja perheelle. Karsin kaiken ylim. Myin turhat kirppiksellä ja vuokrasin mökin kesäksi järven rannalta lasten kanssa. No, ei se ollu ihan noin yksinkertaista mut olin helpottanut oloani shoppaamalla. Kesän jälkeen tuntui et oli helpompi olla ja hengittää..