miltä lapsettomuus tuntuu...

kun rakkaus sydämessä syttyy, toivo pienestä, onnellisesta alusta alkaa.. päivät täyttyvät ajatuksista pienistä, lämpöisistä ja sievistä...

aina kuvittelin hetkeä jolloin saan tietää olevani raskaana... se ensimmäinen hetki olikin kaunis ja täynnä toivoa... sitten se päättyi kesken. siitä seurauksena epätoivo, suru ja kyynelten virta. aikaa menee taas ja ajatukset alkavat vallata mieltä.. taas ehkä uskallan hymyillä ja toivoa. aika tuntuu menevän liian hitaasti toisaalta liian nopeasti... huomaan jo vuosien menneen. ympärillä asiat ja ajatukset muuttuu, minä en... olen edelleen se nainen, joka sydämessään hiljaa toivoo syliin pientä ja rakasta...
sitten taas tulee se hetki kun uudelleen valuu ilon kyyneleet... nyt taas tapahtui se, mitä en uskonut tapahtuvan. viikkoja menee, olo on hyvä ja toivo korkealla, suuri lämpö sydämessä ihana tunne mahassa, jotain siellä on.... säteilen energiaa ja onnea. enää en pysty kätkemään tunteita. aika kuluu niin hitaasti. odotan päivää jolloin saan nähdä sen mitä olen eniten toivonut...
vihdoin se päivä koittaa ja sydän läpättää odotuksesta. sitten ei näykkään kuin tyhjä pussi... ne tutut kyyneleet alkavat taas valua pitkin poskiani... kurkussa tuntuu pala ja en saa sanottua mitään.... itku saa taas vallan... näkyykin 2 tyhjää pussia, ei pieniä sydämen lyöntejä, vain tyhjää...... suljen silmäni ja tunnen kuinka sydämeni särkyy....

seuraavaksi on mentävä kaavintaan. kävelen pitkin sairaalan käytävää, ympärillä näkyy ihmisiä, en tunne mitään... kävelen vaan... minua vastaan kävelee odottavia äitejä, silmäni alkavat taas kostua ja sydämeni haavat aukeavat. nieleksien astun huoneeseen, puen päälleni sairaalan vaatteet, omani laitan kaappiin. nousen sairaalan kylmään sänkyyn ja katson ympärilleni, käteeni laitetaan ranneke.. hoitaja laittaa lääkettä sisälleni joka aloittaa supistukset että kohdun suu pehmenee, ilmeeni on lasittunut... hoitaja poistuu ja katson ulos. siellä on niin tyyntä. mielessäni käyn vielä kohdussani ja mietin mitä siellä olisi voinut olla. itkuni tulee ryöppynä... en pääse tilanteestä mihinkään, mikään ei hyödytä enää mitään, siellä ei ole mitään... mutta kun minä kerkesin olla niin onnellinen, mielessäni pitelin pientä vauvaa ja pystyin kuvittelemaan onnen tunteeni.

palaan taas hetkeen... mahassa alkaa kipristellä, aika kuluu ja hoitaja käy katsomassa.. hetki lähenee. sitten minut viedään leikkaus-saliin. ympärillä näkyy vieraita ihmisiä ja pelottavia välineitä ja laitteita... itken taas ja puristan lähelläni olevaa vierasta hoitajaa kädestä. saan sanottua että en haluaisi olla tässä... hoitaja puristaa kättäni kovempaa, kohta tunnen kuinka nukutusaine alkaa väsyttää........ sitten vain pimeää. herään, mahaani sattuu, saan kipulääkettä... muistan mitä on tapahtunut... koitan mahaani, joka tuntuu aralta. pian pääsen takaisin huoneeseeni... nukahdan taas hetkeksi ja herään kipuun ja saan taas kipulääkettä. olen niin väsynyt ja kipeä... aikaa kuluu taas, menen suihkuun... pestessäni itseäni käteni osuvat vatsaan... kyykistyn suihkun lattialle ja itken taas.. vesi valuu ja hukuttaa tuskani äänet. rinnasta puristaa ja kurkkua kuristaa. nousen ja suljen suihkun.

kävellessäni sairaalan käytäviä vastaani tulee taas odottavia äitejä... en tunne mitään. katseeni on eteenpäin, kävelen vaan. alan pikkuhiljaa tuntea mieheni käsien lämmön ja tajuan olevani jo matkalla kotiin. astuessani ulos sairaalan ovista vedän henkeä ja istun autoon. pian pääsemme kotiin, sinne, missä on hiljaista ja huoneista kaikuu kuinka naapurin vauva itkee... kurkkuani kuristaa taas ja käperryn tyhjään kotiin ja annan taas surulle vallan... kunpa voisin huutaa tuskaani, kukaan ei silti kuule, kukaan ei voi auttaa....


-mittarin tuntemuksia-


(takana keskenmeno ja tuulimunakaksoset.... sitä en tiedä, mitä on edesspäin...)

 

:hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug:

 

:'( :hug:

 

Itketään yhdessä :'(

 

Olen menettänyt kolme raskautta. Ensimmäinen oli tuulimuna toinen 8 kolmas 18 viikkoa. Viimeisin oli vaikein. Välillä oli tunne että olen epäonnistumisen ruumiillistuma elämän ulkopuolella. Lopulta löytyi vastauksia. Vikaa sekä miehessäni että minussa. Olemme nyt munasolujonossa.

 

Lämmin :hug: mittarille ja voimia tulevaan. Täällä kyyneleet virtaavat poskiltani luettuani tarinaasi.
Usko vaan tulevaan, niin minäkin tein. Vihdoin oli se päivä, jolloin sain pidellä kauan, lähes viisi vuotta odotettua vauvaa sylissäni. Se oli todellinen lahja. Usko meinasi meiltäkin loppua taistelun keskellä.

Kaikesta huolimatta oikein hyvää pääsiäistä teille !

 

Kyyneleet valuivat täälläkin kun kuin sun juttus,todella iso :hug: ja paljon tsemppiä sulle kuin myös miehellesikin. Me yritettiin meidän prinsssaamme 7 todella pitkää vuotta,väliin mahtui yksi kohdunulkoinen raskaus joka alkoi inseminaatiolla ja sen jälkeen tuntui että millään ei ole enään mitään väliä,tuntui kun elämältä olisi pohja pudonnut johonkin armottoman syvään kuiluun. Mutta taas jatkettiin hoitoja vaikka välillä tuntui että turhaan tehdään sitä,että ei meille ole tarkoitettu sitä onnea että saisimme oman vauvan,että meistä tulisi oikein kunnon perhe. Tehtiin vielä yksi inseminaatio(yhteensä tehtiin 3),mutta kuukautiset taas alkoivat ja kyyneleet valuivat. Päätin jo että nyt lopetetaan hoidot mutta lääkäri sanoi syksyllä-03 että tehtäisiin nyt vielä kuitenkin IVF,kun yksi raskaus kuitenkin alkoi inseminaation avulla niin IVF:llä raskaus saataisiin melko varmana alkamaan,tammikuussa -04 piti alkaa hoidot mutta joulukuussa-03 tein positiivisen raskaustestin mieheni syntymäpäivänä. En ollut uskoa ollenkaan siihen testiin,loppujen lopuksi tein neljä testiä ennekuin uskoin. Meille syntyi ihan "luomu" tytär elokuussa -04 pienten alkuraskauden vaikeuksien kera. Lapsettomuus on todella rankkaa niin henkisesti kuin fyysisesti,tuntuu aina että kaikki muut tulevat heti raskaaksi kun näkevätkin vain miehen mutta minä en. Näkee kaupassa naisia jotka ovat raskaana mutta minä en. Sellaiset saavat lapsia joiden ei olisi välttämättä hyvä edes saada niin minä en. Kaikki muut saavat mutta minä en. Ainakin mulla oli tuollaisia mietteitä ja epäilen etten ole ainoa joka on noin miettinyt/miettii. Ja se tuntui aivan hirveän pahalta kun moni sanoi että te olette niin nuoria vielä että teillähän on aikaa vielä,mutta olimme parhaassa lapsenteko iässä ja silti ei tule lasta,ikää tulee koko ajan lisää ja mahdollisuus omaan lapseen vain vähenee,ja ihmiset vielä sanoivat että älkää enää yrittäkö ja älkää ajatelko sitä vauvaa enään ollenkaan niin kyllä se sieltä tulee,koeta nyt olla ajattelematta kun kuukautiset aina vaan alkavat ja muistuttavat että et ole raskaana,nämä ihmiset jotka sanoivat noin meille niin heillä itsellä ei ole takana lapsettomuutta eikä he ole menettäneet lasta,he eivät todellakaan ymmärtäneet kuinka he satuttivat noilla sanoilla meitä.Se oli todella raskasta aikaa kun olin vielä työttömänä niin minulla oli aikaa miettiä näitä asioita. Nyt yritämme että jos saisimme vielä toisen lapsen mutta olemme todella kiitollisia että saimme tämän meidän oman ihanan prinsessan. Mä tiedän miltä teistä tuntuu ja toivon sydämeni pohjasta että tekin saatte vielä sen oman nyytin kainaloon ja toivon että jaksatte pitää edes pienen pientä toivoa yllä että kyllä se ihanuus teillekin suodaan. :flower:

 

:hug: VOIMIA!

Oma historiani on sellainen, että yritimme saada mieheni kanssa vauvaa noin 4 vuotta eikä mitään kuulunut. Taustalla mm. vaikea endometrioosi. Erosimme ja palasimme reilun vuoden jälkeen kuitenkin yhteen.

Nyt meillä tuhisee pieni nyytti sitterissä. ÄLÄ SIIS LUOVUTUA VAIKKA SE AURINKO EI TUNNU SINNE PAISTAVANKAAN!

 

Mä olen alkanut kirjoittamaan päiväkirjaa, sillä saa tunteet tuulettua.. Joskus jos luoja meille vauvaa suo niin aion näyttää tätä kirjaa sille...

 

Voimia paljon! Ihan oikeasti, pidä toivoa yllä niin kauan kuin sitä vaan on. Varmasti se onni vielä teillekin suodaan, olen varma siitä. Mekin yritimme 6 vuotta lasta, joista n.4 meni erinäisissä hoidoissa, mutta lopulta saimme kauan kaivatun esikoispojan -04. En olisi ikinä oikeastaan uskonut, että meillekin se onni joskus suodaan, mutta kun saimme tuon pojan niin kyllä ne kaikki koettelemukset unohtuivat tai sanotaanko, että tuntuivat sen arvoisiltakin. Toista aloimme yrittämään kun poika oli vajaan vuoden. Meni kesken ja jouduin kaavintaan. Kolmas ivf-hoito tuotti toivotun tuloksen; tytön -07. Vaikka elämä heittelee niin yritä ajatella positiivisesti ja puhu tunteistasi tai tosiaan kirjoita, jos se helpottaa. Voimia!

 

CarnevalGirl: Kiitos kannustuksesta! :heart: :'( . Kyllä mäkin tiedän/toivon että kyllä se nappula joskus tulee. Mutta kun ei tiedä milloin, tämä odottelun odottelu on niin rasittavaa.

 

:hug: Samassa veneessä mennään. ikää 29v, vikaa ei löydy, kerran vuodessa raskaudun, tuloksena keskenmeno, kohdunulkoinen ja viimeksi tuulimuna.
Välillä käydään pohjalla, mutta jostain sitä voimaa sitten kuitenkin tulee lisää jatkamiseen.
Turta olo suurimman osan aikaa..

 

Itku meinas tulla ku luki...
Niin väärin että joutuu kokemaan tuommosta tuskaa... :'(

Olis kiva kuulla mitä noille 05 kirjottaneille kuuluu nykyisin?

Ainakin aloittajalle tuntus kuuluvan hyvää, kun profiiliin kurkkasin ja sieltä löytyi otsakkeet joihin on viimeksi kirjoittanut =)