Kun elää jotakin elämänvaihetta, niin sitä on kauhean helppoa arvostella jälkikäteen, mutta kun elät tässä ja nyt tätä päivää, niin on vaikea saada perspektiiviä asioihin. Harvalla ihmisellä elämä on totaalisen ihanaa tai aivan perinjuurin kamalaa. Uskon, että täällä Suomessa elämä on monella naisella ihan kivaa: on ehkä pari lasta, mukava asunto (vaikkakin velkainen), on luotettava aviomies, työ menee omalla painollaan, ystäviin pidetään jonkun verran yhteyttä jne.
Kun on parikymppisestä asti unelmoinut ja lopulta 10-15 vuoden päästä tavoittanut niitä unelmia (opinnot loppuun, eka työpaikka, häät, vauva, oma asunto, eka uusi auto, ehkä koiranpentu, yleneminen töissä jne), niin huomaa, että elämä menee eteenpäin samaa tuttua rataa, mutta tuntuu, ettei sekään riitä, vaan kaipaa vielä jotain muuta. Ei sitä ehkä edes tajua, että mitä haluaa. Tajuaa vain sen, että itsellä on paha olla. Voi myös olla, että alkaa etsimään henkisempiä arvoja ja jotakin syvällisempää sisältöä elämään. Siinä tilanteessa jotkut joogaavat, ostavat kesämökin päästäkseen luonnon rauhaan tai muutoin kokevat jonkunlaista kolmenkympin kriisiä, jossa miettivät, että tätäkö tää elämä vain on nyt seuraavat 30 vuotta, kunnes pääsee eläkkeelle. Sen tiedostaminen voi olla aika katastrofaalista.
Sellaisessa tilanteessa oma ahdistus saattaa kasvaa vuosien myötä. Mies ei välttämättä tajua ollenkaan, että miksi vaimo on uupunut ja ehkä ajoittain kiukkuinenkin. Yhdessäolo saattaa olla tv:n katselua, kävelylenkki koiran kanssa, mutta muutoin sitä tavallista arkea, jossa parisuhteen keskustelut on sitä tasoa, että haluatko nakkikastiketta vai uunimakkaraa tänään ruoaksi. Jos etäisyyttä on omiin ystäviin eikä harrastuksistakaan löydy henkireikää, niin sellaisissa tilanteissa miehen ehkä pitäisi pystyä olemaan myös se, jolle voi kertoa omasta ahdistuksestaan.
En ainakaan itse pystynyt jäsentämään, että mikä masensi ja mikä siinä elämässä otti päähän. Aina oli kiire. Jos lepäsin viikonlopun, olin taas maanantaina ihan poikki. En kerta kaikkiaan jaksanut sitä elämää enkä tiennyt, miten siitä pääsisi irti. Näin jälkikäteen on helppo analysoida, että synnytyksen jälkeinen masennus, urapaineet ja liian paljon kaikilla elämän osa-alueilla tapahtuneita muutoksia (esim. asuntolainasta aiheutuva paine, työstressi, huono omatunto vähäisestä lasten kanssa vietetystä ajasta, jatkuva väsymys) oli jotakin sellaista, josta en ehkä oikein itse edes olisi voinut selviytyäkään, vaan olisin tarvinnut ammattiapua. En osannut jarruttaa, vaan jatkoin hammasta purren samaa vanhaa rataa.
Kun ei osaa purkaa ahdistustaan ja pahaa oloaan eikä mies tajunnut ollenkaan, miksi olin sellainen kuin olin, niin maaperä on jo valmiiksi sellainen, että on valmis ihastumaan täysillä. Ihastuminen oli kuin virkistävä sade rutikuivaan autiomaahan. Sitä janosi lisää ja lisää.
Omalla kohdallani jälkikäteen analysoituna itse ainakin aloitin vakavan seurustelun ja avoliiton aivan liian nuorena ja kokemattomana. En osannut myöskään pitää puoliani parisuhteessa. Asiat olivat ihan OK, mutta monessa asiassa asiat olivat vähän pielessä. Jos asiat ovat pikkuisen pielessä, niiden takia ei eroa, mutta niistä pienistä murheista kasvaa isot keot vuosien varrella. Meillä parisuhteessa ei ollut oikeastaan ongelmia, joten ei ollut puhumistakaan. Jos mies olisikin lyönyt tai juonut, olisi ollut helppoa löytää syy, jonka vuoksi olisi voinut lähteä. Minä olin pelkuri, enkä uskaltanut lähteä suhteesta, jossa oli paha olla. Jäin, kärsin ja odotin jotakin parempaa. Kun ihastuin, menetin ikäänkuin "järkeni" eikä elämässä tuntunut olevan millään muulla merkitystä kuin sillä, että vihdoin ja viimein oli hyvä olla. Tietysti se on valheellinen tunne eikä se kestänyt pitkään. Sain kuitenkin siitä kokemuksesta vihdoin voimaa, jolla pääsin suhteesta eroon.
Ystäväpiirissä eromme oli järkytys. Suhteemme vaikutti onnelliselta ja tasapainoiselta. Se olikin monelle ystäväpariskunnalle itselleenkin kriisin paikka, että mitä pitäisi tehdä, jottei heille kävisi samoin. Aika lailla tutuista suhteet ovat kariutuneet noin 15 vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta yhä noin puolet jatkavat suhdettaan.
Omasta mielestäni suhteessa keskustelutaito on ihan A ja O. Pitää pystyä juttelemaan ja toisen pitää yrittää ymmärtää toisen erilaista näkökantaa. Jos vähättelee ja halveksii hassuja tai outoja tuntemuksia, niin sillä tavalla se katkeruus saa alkunsa. Tasa-arvo on juuri sitä, että pitää saada tilaa olla oma itsensä ja silti saa rakkautta, vaikka onkin välillä tyhmä tai hassu. Jos tärkeissä asioissa vain toinen jyrää siksi, että on mies tai siksi, että hän ansaitsee enemmän tai siksi, että hänen ehdotuksensa on järkevämpi, niin mitä sellaisestakaan suhteesta tulee pidemmän päälle muutakuin ongelmia.
Kyllä minä ainakin haluan tuntea, että minua rakastetaan, halutaan, himoitaan. Haluan olla miehelle elämän tärkein ihminen, jonka kanssa voidaan jakaa yhdessä asiat niin hyvässä kuin pahassa. En halua olla se, joka vain antaa, vaan haluan, että kummallakin on hyvä olla. Moni ystäväni pitkässä suhteessaan valittaa kerta toisensa jälkeen sitä, että miksei miehet kehu ja osoita rakkauttaan. Ei olisi iso asia pitää vaimo tyytyväisenä. Pelkkä suhteellisen kiva seksi tai rahojen tuominen kotiin palkkapäivänä ei riitä todellakaan.
Omakohtaisena kokemuksena huomasin, että parisuhdeneuvontaa ei meinaa saada mistään. Joka paikkaan oli kauheat jonot (jopa pari kuukautta jonoa), joka ei akuutissa erotilanteessa auta yhtään mitään. Oli aika surullista huomata, että pääkaupunkiseudulla rahallakaan ei saanut apua, vaan heitettiin jonon hännille odottelemaan peruutusaikaa.
) Sitä saa, mitä tilaa!
Tietysti voi olla, mutta vain osaltaan, jos siitäkään.