Aamuisin ruhoni painaa niin raskaana, että joudun taistelemaan kaikin voimin painovoimaa vastaan, se vetää valtavaa massaani takaisin vaakatasoon. Ahdistaa, koska myös sisäelimeni puristuvat tämän valtavan massan alle, luhistuen paineessa. Portaat kuljen ylös yleensä etanamaisesti vyöryen, jotteivat niveleni murru tai katkea paineen alla. Alas kulkeminen on helpompaa, koska painovoima vetää valtaisan massani kuin itsestään kohti maata. En hengästy, koska olen koko ajan hengästynyt, onneksi minulla kuitenkin on selässäni happitankki joka pitää minut hengissä. Kun lapseni haluaa luistimet jalkaan, makaan maassa ja otan luistimen käteen. Tämän jälkeen lapsi työntää itse jalan luistimeen. Minä otan naruista kiinni ja lapsi heiluttaa luistimellista jalkaansa kunnes narut tulevat menneeksi solmuun. Sen jälkeen jään makaamaan paikalleni lumihankeen, kun lapseni luistelee. Emme yleensä mene enää luistinradalle, hän useimmiten luistelee vasemman jalkani massiivisella alalla. Läski jäätyy pakkasella, eikä luistimen terä tunnu 30 senttiä paksun silavakerroksen läpi. Olemme sopineet lapseni kanssa, että yksi silmänisku tarkoittaa että jaksan vielä ja kaksi sitä, että en enää jaksa leikkiä. Puhuminen olisi liian rasittavaa, massiivinen leukani painaa niin paljon. Kävin viime syksynä lapseni vanhempainillassa. En jäänyt kiinni, mutta edelleen toisessa reidessäni on kiinni sekä lapseni että hänen vierustoverinsa Riku-Matiaksen pulpetti. Se ei oikeastaan haittaa, paitsi silloin kun Riku-Matiaksen äiti joskus kyllästyy kulkemaan mukanani ja alkaa pyytää ruokaa.
