Miltä teistä tuntuu vanheneminen?

tuohan on ilouutinen, jos olet heivannut kannatettavat tyypit pois kun joskus oli niin vaikeaa. miten se onnistui? olet kai se joka makseli monen elatusta ja teki himona hommia.
 
Kahtiajakoiselta.

Harmaita on jo hiuksissa. Tuntuu, että moneen junaan myöhäistä nousta. Onko sitä saavuttanut turhan vähän? Koko ajan rapistuu.

Toisaalta odotan vanhenemista, sillä se tarkoittaa, että lapsetkin kasvavat. Ekat viis täyttävät 18v välillä 2018-2022. Millaisia valintoja tekevät? Itsenäinen ihminen on kasvatustyön päämäärä, projekti kulkee loppuun. Ehkä siinä kohdin kotimaa vaihtuu meillä.
 
  • Tykkää
Reactions: BlackDahlia
Pahalta tuntuu, koska itsetunto ei ole kohdillaan. Olen jo melkein keski-ikäinen ja tuntuu kauhealta olla vanha... olen lapsellinen ja vallaton luonteeltani. En ole seetynyt, hillitty, itsensä löytänyt 40 v vaan tosiaan keskenkasvuinen ja minulla on traumoja... eli olen aika raakile henkisesti. Harmittaa kun elämä on niiltä osin valunut hukkaan.... pitäisi mennä jonnekin terapeutille käsittelemään haavojani, mutta en saa aikaiseksi varata aikaa...
 
Vanheneminen yllättää joka aamu peiliin katsoessa, sillä henkinen fiilis on ollut samanlainen jo pitkään. Luulin, että n. 40v olisin valmiimpi, mutta edelleen samojen luonteenpiirteiden kanssa painiskelen ja elän tylsässä parisuhteessa.
 
Kuka on toi tyyppi peilissä? En halua olla kakskymppinen enää, tässä iässä on hyvä. Mutta saisinpa kymmenen vuoden takaisen fyysisen kunnon joskus takaisin. Selkä temputtelee ja ei ole helppoa.
 
Mä olen täysin onnellinen ja tyytyväinen elämääni vanhenevana ihmisenä. Lapsuus, nuoruus, ruuhkavuodet on nähty, ne ei enää tarjoaisi mulle mitään uutta. Tästä eteenpäin kaikki on kirjoittamatonta tarinaa ja haluan nähdä mitä vielä eteen tulee. En halua jäädä haikailemaan mennyttä.

Tottakai joku biisi, tuoksu, ääni tms tuo mieleen muistoja ja niin sen pitää ollakin mutta en haluaisi enää niihin päiviin takaisin
 
Vanheneminen on aika yksilöllinen juttu. Olin ikäloppu nuorena ja nyt viisikymppisenä onnellisempi kuin koskaan ennen. Sanonta, miten nuoruus ja rakkaus menevät nuorilta hukkaan, tuntuu minusta usein osuvalta ;)

Olin nuorempana ehdoton, särmikäs, aina rypemässä ongelmien ja masennuksen kanssa, enkä tiennyt mikä olisi oikein ja mikä väärin. Ainaista pähkäilyä elämisen sisällöstä, ihmissuhteita, työstä, yhteiskunnasta jne. Nyt tuntuu, että ajattelen hyvillä mielin hyvinvointiani, elämiseni laatua, olen enemmän tai vähemmän sovussa elämän kanssa ja teen sitä työtä, mitä olen unelmoinut saavani tehdä.

Jotkut ihmiset paranevat vanhetessaan ja taidan kuulua siihen kategoriaan. Tosin piti ensin elää aika synkkää elämä, jotta olisin nyt mitä olen.

Ainoa, mitä kaipaisin nuoruudestani, olisi ulkonäköni. Pidin itseäni silloin rumana ja vastenmielisenä ja nyt kun katselen vanhoja kuvia en yhtään käsitä, miten ajattelin niin. Siksi pidän nyt "vanhana akkana" tiukasti kiinni siitä, että muistan aina sanoa myönteistä toisten ulkonäöstä tai kivoista vaatteista. yms. Etenkin itseäni nuorempien, koska en halua kenellekään samaa tunnetta kuin minulla oli nuorena.
 
Matka jatkuu koko ajan, maissemia tässä vaan katsellaan. Vanheneminen on sopeutumista.

Joskus kaipaan sitä nuoruuteen liittyvää tunnetta, kun kaikki maailmassa oli niin uutta ja ihmeellistä... Mutta yritän mä nyt viisikymppisenäkin tehdä ja kokeilla uusia asioita, lähes päivittäin...
 
En osaa murehtia sitä. On ollut niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa, että jos lähtisin sille tielle, olisin hullu alle vartissa. Ehkä se on itsesuojeluakin sitten? Minun nuoruuteni oli sellainen, etten halua siihen palata. Ja jos alkaisin jossitella, se olisi taas se sama hulluuteen vievä tie.

Ja siksi en sitä osaa murehtia, koska se on meillä kaikilla edessä. En pidä vanhenemista huonona asiana, eikä sen tuomat ulkonäkömuutokset ole paniikin arvoisia. Niin, saan ryppyjä kasvoihin ja harmautta hiuksiin ja minusta näkee, että en ole enää nuori? En pidä vanhoja naisia rumina, en pidä sitä heikkoutuna enkä ajattele, ettenkö voisi vanhanakin nauttia elämästä. Se on asenteesta kiinni, ei iästä.
 
  • Tykkää
Reactions: rops
välillä ahdistaa ihan hitokseen. tajusin äsken, että täytän jo 35 & tuli sellainen paniikkinen olo että "apua, ei ole totta" ja "elämä on ohi". ärsyttää, kun näkö vain huononee & peiliin katsominen heti aamusta muistuttaa, etten ole 18 enkä edes 25 vaikka usein tuntuu siltä :O !

toisaalta nuoruus oli niin kurjaa aikaa, etten kaipaa sinne. olin yksinäinen & kiusattu, itsetunto nolllissa. lopulta masennuin, joka aamu herätessäni olin ahdistunut siitä että olin edelleen elossa. nyt miula on kohtalaisen hyvä itsetunto, 2 ihanaa lasta, muutama mutta sitäkin rakkampi ystävä.. mitä muutamasta rypystä, kun muuten asiat ovat hyvin :)

ryppyjä enemmän pelkään vanhenemisessa kropan & muistin pettämistä! puistattaa ajatus, että makaa joskus vaipoissa ja kyselee 40vuotta sitten kuollutta ihmistä käymään. tai lähtee lähikauppaan eikä osaa enää kotiin
 
Mun piti ensin hetken aikaa miettiä, mitä vanheneminen mulle on. Ja kyllähän se on ensisijaisesti kipuja ja kolotuksia. Vaikka mieli heittäisi mielellään kärrynpyörää, kroppa kitisee jo kyykistymisestä. Tosin sairastuin nivelreumaan jo 34-vuotiaana eli kipuja ja kolotuksia on ollut jo yli 18 vuotta.

Jos ajattelen, että vanheneminen on jotain muuta(kin) kuin kipuja ja kolotuksia, niin milloin se vanheneminen alkaa? Onko se alkanut jo vai onko se jotain, mikä alkaa vasta 60-vuotispäivien jälkeen? Onko vanhenemista se, kun ulkonäkö rupsahtaa? Se ei tuntunut oikeastaan muuta kuin helpottavalta. Mun nuoruudessani seksuaalinen ahdistelu ei ollut kriminalisoitua ja nättinä tyttönä sitä koki jatkuvasti. Työpaikoillakin. En pitänyt siitä, se oli vastenmielistä ja teki olon likaiseksi. Kun kauneus katosi, sai olla rauhassa ja miespuoliset ihmisetkin alkoivat nähdä mussa muutakin kuin tissit ja ampiaisvyötärön.

Onko vanheneminen jotain, mikä tapahtuu pään sisällä? Henkinen matka, polku, jota kulkee? Liuta onnistumisia, epäonnistumisia, pettymyksiä, iloja, suruja, vaikeuksien voittamista, rakkautta, pelkoa... asioita, tapahtumia ja tunnetiloja, jotka muovaavat omaa suhtautumista sekä itseen että kaikkeen ympärillä olevaan? Se on ollut mielenkiintoista ja mielenkiinnolla odotan, miten matkani jatkuu.

Onko vanheneminen kuoleman lähestymistä? Viime vuoden aikana ajattelin kuolemaa enemmän kuin koko siihen astisen elämäni aikana yhteensä. Niin paljon, että jouduin hakemaan ammattiapua asian käsittelyyn. Kun on käynyt kättelemässä Kuolemaa ja viimeisenä ajatuksena ennen armahtavaa tajuttomuutta sille matkalle lähtiessä on ollut, että tältä reissulta ei taideta tulla takaisin, kotiinpaluu on ollut suunnaton lahja. Kuolema tulee sitten, kun on tullakseen. Siihen asti nautin elämästäni joka ainoa päivä. Ja syön aamiaiseni sängyssä :D
 
Jaa a. Yksi lapsi lentänyt jo pesästä, perheessä on käynnissä sukupolvenvaihdos. Me ei enää pakata lapsia jouluisin autoon ja kierretä mummoloita iltamyöhään aattona, vaan vietämme sen kotona ja nuoripari pakkautuu meille. :heart: Seuraava nuori on kasvamassa kovaa vauhtia itsenäiseksi, meillä vanhemmilla on hyvä ja turvallinen suhde. Tulevaisuus näyttää oikein hyvältä työrintaman muutoksista huolimatta.

Kroppa voisi olla yhtä hyvässä kunnossa, kuin nuorena, ainoa asia jota nuoruudesta kaipaan.
 
Olen 60-vuotias ja tyytyväinen ikääni. Olen saanut elää ihanaa elämää, kaikenlaisia ihmissuhteita, lapsia ja lastenlapsia. Ulkonäköön liittyviä paineita ei ole, vaikka aikanaan mielessäni kauhistelin oman äitini rapistumista. Vanhemmiten olen tullut suvaitsevaisemmaksi monia asioita kohtaan. Alle kaksikymppisenä muistan ajatelleeni usein, että "minä en kyllä koskaan...". Terveyttä toivon jatkossakin, se on avain moneen muuhunkin. Miksikö olen tällä palstalla? No siksi, että ymmärtäisin missä mennään enkä juuttuisi vanhoihin ajatuksiin.
 
  • Tykkää
Reactions: rops
Alle 3-kymppinen en enää haluais olla. Se oli jonkunlainen rajapyykki, jonka jälkeen on ollu tasasen kivaa. Nykytilanne on ihan huippu: saa olla onneksi terveenä ja lapsilla kaikki hyvin ja bonuksena ihanat lastenlapset.
 
Haluun vanheta mutta en rupsahtaa. Uskon että johonkin asti siihen voi itse vaikuttaa. Ehkä 45 vuoden jälkeen alkaa alamäki. Oon tajunnu kans sen, ettei sellaista "aikuisuutta" ole mitä luulin nuorempana. Ihmiset pysyy samana läpi elämän. Mä oon sama kuin 10- ja 20-vuotiaana.
 

Yhteistyössä