Milloin on vauvan aika?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja seurustelijat
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

seurustelijat

Vieras
Missä vaiheessa tulee vauvan hankinta eteen parisuhteessa? Te, joilla jo lapsi on tai jotka olette alkaneet puhumaan asiasta, millainen suhteenne historia(kauanko yhdessä, yhteisasuminen, avo/avioliitto, onko pahoja kriisejä tms tms..) on?

Me emme asu vielä yhdessä, puhetta on ollut mutta työskentelemme eri paikkakunnilla toistaiseksi. Suhteessa ollut jos jonkin näköistä kriisiä ja harkinta-aikoja, mutta nyt se vakiintunut ja tasapainottunut varsin kovasti. Ikää minulla vielä useampi vuosi alle kolmekymmentä, ja työura aluillaan. Joten, tuntuu ettei tavallaan mitään järkeä.. toisaalta onko kiva odotella lasten yrittämistäkään (eihän sitä tiedä saako niitä koskaan) sinne keski-ikään asti, tapana mennä eteenpäin. Mutta kauanko kannattaisi asustella yhdessä ennen vauvaa? Entä ura, katkeaako / hidastuuko kehittyminen olennaisesti varsinkin naiselta? Pitkän opiskelun jälkeen tahtoo saavuttaa urallakin monenlaista.
Miten parisuhde jaksaa, jääkö yhteiset hellimishetket ja unohtuuko toisen arvostaminen arkiväsymykseen? Mies on lyhytpinnainen, kestääkö sen kantti lapsen kiukutteluja ja monen vuoden kasvatuksia? Uskaltaako sellaiseen suhteeseen hankkia, jossa ollut erinäisiä kriisejä suhteen alkupuolella? Pitäisikö olla naimisissa?

Kaikki mietityttää, toisaalta sitä pohtii että pitääkö kaiken ollakaan niin valmista ennen lasta, eikö jonkun asian voisi "vain antaa mennä". En tiedä, sanokaa te mielipiteitänne ja kokemuksianne!
 
Todennäköisesti et ole vielä tavannut sitä oikeaa.

Ei sitä voi kukaan toinen sanoa. Ei siinä vaikuta yhtään mitään se, onko naimisissa tai kauanko on asuttu yhdessä. Et selvästikään ole valmis.

 
Mutta eikös tällaisia ole ihan järkevä pohtia ennen isoja päätöksiä? Tapanani kyseenalaistaa opinnot / työt yms. ja miettiä kaikesta erilaisia mahdollisuuksia ja näkökulmia, jotta tekee oikeat ratkaisut ja valmis sitoutumaan päätökseen. Ei kai silloin ole kyse oikeista tai vääristä niinkään? Vai oletko siltikin vahvasti sitä mieltä, ettei oikean kanssa enää tällaisia pohdita?
 
"Mutta eikös tällaisia ole ihan järkevä pohtia ennen isoja päätöksiä?"
On hyva pohtia, mutta ala pohdi yksin vaan kumppanisi kanssa. Tama asia on teidan molempien yhteinen ja keskustelemalla saat ehka vahan selkeamman kuvan siita minkalainen isa miehestasi tulisi (tai haluaako han ylipaataan lapsia).
 
Aloittajahan ihan nätisti kysyi miten muilla on mennyt. Minä taidan olla hänen kanssaan aika samanlaisessa tilanteessa ja aloittaja tuntuu realistilta, jollainen itsekin olen aika pitkälle. Elän myös etäsuhteessa, olemme kihloissa ja tiedän varmasti että hän on "se oikea". Mutta itseäkin mietityttää nämä lisääntymisasiat. Jos ei mitään varsinaista vauvakuumetta iske, niin kannattaako lasten tekoa lykätä kuinka pitkälle, jos kuitenkin on ajatellut joskus lapsia hankkivansa. Toki yhteen pitää muuttaa viimeistään ennen kuin vauva syntyy, mutta olisi se varmaan mielekkäämpää ensin asua kaksin yhdessä. Nyt vaan ei tilanne oikein taivu siihen. Mutta olen kyllä miettinyt että jos vahinko sattuisi niin sittenhän sitä "joutuisi" äippälomalle ja voisi vaikka muuttaa miehen paikkakunnalle.
 
Minäkin mietin ihan samanlaisia asioita, ja olisi kiva kuulla ihmisten kommentteja. Mulla yhteistä historiaa miehen kanssa 6 vuotta, kihloissa ei olla, yhdessä asuttu 3 vuotta. Kummallakin vakituinen työsuhde, talous kunnossa. Parisuhde tuntuu hyvältä.

Tuntuu että kaikki asiat olis kunnossa lapsen tuloon. Täytyy vain tietenkin muistaa, että lastahan ei aina kuulu..

Sitten taas välillä tuntuu, että on just niin kiva käydä ulkona kavereiden kanssa silloin kun huvittaa, ja se jarruttaa lapsen haaveilemisessa. Toisaalta taas miehen uran kehittäminen, hän on paljon töissä -- olisiko se hänelle oikein jos vauva tulisi tässä kohtaa? odotammeko naimisiin menoa? Pitääkö remontit tehdä ensin? Pitäskö vielä viettää pari kesää miehen kanssa kahdestaan purjeveneellä?
 
Ei lasten hankkimisen aikaa välttämättä tule ikinä. Se on minusta ihan ok.

Mutta nykyään taidetaan enemmän miettiä tuota lykkäämisen merkitystä. Aiemmin taidettiin enemmänkin vaan huomata, että aika meni jo? Eikös tässä ole herätty ihan yhteiskunnan tasolla siihen, että korkeasti koulutetut eivät tee lapsia (ajoissa).

Itse olen miettinyt, että uraa ehtii tehdä vaikka satavuotiaaksi asti, joten mieluummin lapset on sitten isoja. Siksi en ole itse ajatellut "lykkäystä", vaikka onhan tässä jo opiskelujen aikana lykkäiltykin.

Mutta en ole usko, että miehen kanssa pitäisi "viettää kahdestaan aikaa" nyt erikseen ikään kuin varastoon. En ajatellut lopettaa sitä lapsienkaan jälkeen, vaikka tiedän ja uskon, että yhteinen aika vähenee. Sitä pitää sitten tehdä, sitä aikaa. Ja paremmin sitten vanhoina saa viettää aikaa kahdestaan... Tässä minulla ehkä omat nuoret vanhempani esimerkkinä.

Ja ellei työnantaja tajua, että olen äitiysloman jälkeen paitsi yhtä osaava kuin nyt vielä paljon kestävämpi, se on hänen ongelmansa. Miestäni en sen sijaan epäile yhtään: ei olisi kiva miettiä, että lyhytpinnainen mies ei ehkä kestä lapsia... Miehen kanssa jutteleminen on kuitenkin ihan a ja o. Parisuhde ja vanhempien rakkaus vaikuttaa niin paljon lapsen mielenterveyteen.

Tällaisia ajatuksia. Jatketaan ketjua.


 
Alkuperäinen kirjoittaja -sulis-:
Sitten taas välillä tuntuu, että on just niin kiva käydä ulkona kavereiden kanssa silloin kun huvittaa, ja se jarruttaa lapsen haaveilemisessa. Toisaalta taas miehen uran kehittäminen, hän on paljon töissä -- olisiko se hänelle oikein jos vauva tulisi tässä kohtaa? odotammeko naimisiin menoa? Pitääkö remontit tehdä ensin? Pitäskö vielä viettää pari kesää miehen kanssa kahdestaan purjeveneellä?

Niin, mutta noitahan riittää aina. Ihan aina. Ja sitä paitsi kyllä sinä pääset ulos vielä lapsenkin jälkeen :) Purjeveneellä on vauvankin kiva olla.

 
Valmistuin aikoinani 22-vuotiaana ja sain heti töitä. Kun siis oli suunnilleen samanikäinen poikaystävä ja asuntokin löytyi, rupesin pikkuhiljaa ajattelemaan vauvoista myönteisempään sävyyn. Sitä ennen en oikein käsittänyt, miten joku vapaaehtoisesti hankki lapsia, kun elämähän oli ihanaa, kun vasta muutama vuosi sitten oli päässyt lapsuudenkodista omilleen ja kun alkoi ansaita rahaa, niin tuntui järjettömältä heti hankkia lapsia.

Tein kahta työtä ja yritin kerätä kunnolla rahaa. Pari vuotta mietimme lapsen hankkimista. Siinä välillä käytimme osan säästöistä naimisiinmenoa varten ja sitten onneksi lähes ensi yrittämällä tulin raskaaksi. Sain esikoisen 25-vuotiaana. Meillä oli vanha asunto, joten remontoimme sitä pikkuhiljaa siinä sivussa. Välillä vedettiin henkeä ja voimien sekä rahatilanteen mukaan jatkoimme remppaa.

Minulle ajankohta oli ihan hyvä: oli vakituinen työ, aviomies, velkainen omistusasunto ja elämä tasapainoista. Työn kannalta olisin ehkä voinut olla enemmän pyrkyrityyppinen, jotta olisin vaihtanut työtä nopeammassa tahdissa, mutta arvostan pitkää kesälomaa ja rauhallista työtahtia enemmän. Tutussa työssä oli myös helpompaa tehdä aluksi esim. 6 tunnin työpäivää, kun palasin takaisin töihin.

Kun lapsentekoa miettii, kannattaa miehen kanssa myös jutella tarkkaan, miten hän hoitaa osuutensa isyydestä. Ei ole lapsen sen paremmin kuin vanhempienkaan etu, jos isä on vain rahan ansaitsijan roolissa. Usein fiksut miehet kyllä osaavat organisoida töitään eli ylitöitä tehdään vain tiettyinä päivinä tai tarvittaessa otetaan kannettava kotiin tai aloitetaan hommat aikaisemmin aamulla jne.

Ai niin, ei minullakaan mitään hirmuista vauvakuumetta ollut. Ajattelin vain, että ei minulla mitään lasta vastaankaan olisi ja tuntui, että katuisin myöhemmin kovasti, jos en lasta tekisi. Lopullinen niitti asialle oli se, että päätin mielessäni, että jos raskaus todellakin tuntuisi ihan mahdottomalta, niin onhan siinä alussa muutama kuukausi aikaa keskeyttää raskaus.

Onneksi raskaus kestää 9 kk. Siinä on aikaa sopeutua ajatukseen äitiydestä. Onneksi rakastuin heti pieneen vauvan alkuun, kun sain tietää olevani raskaana. En ole katunut lapsen hankintaa, vaan päinvastoin halusin vielä uuden vauvan!!!

Jos vauva tuntuu kahlitsevalta, niin kannattaa miettiä, että mistä jää paitsi, jos vauva tulee kuvioihin. Hyvin montaa asiaa voi tehdä vauvantulon jälkeenkin. Jos kaipaa baarielämää, niin sinne voi mennä jatkossakin, kunhan vauvalla on hoitaja tai sinne voi mennä miehen kanssa vuoroiltoina. Jos on itselle tärkeä harrastus, sitäkin tod.näk. voi jatkaa. Kovin aikaaviepä harrastus taas voisi olla sellainen, jonka jättää tauolle vähäksi aikaa ja korvaa sen jollain toisella pienen vauvan äidille sopivammalla harrastuksella. Yleensä aika tekee tehtävänsä eli myös kaveripiiriin syntyy vauvoja, jolloin ystävyys syvenee eri tasolle kuin aiemmin. Äitiys on myös uusi mahdollisuus uusiin ystävyys- ja kaverisuhteisiin.

Jos esimerkiksi jommalla kummalla on erittäin vaativa matkatyö, kannattaa vahvasti miettiä, miten asian ratkaisee. Voiko yrityksen sisällä vaihtaa pariksi vuodeksi sellaiseen työhön, joka ei vaadi matkustelua? Voiko vaihtaa toiseen yritykseen? Voiko matkat jakaa toisen henkilön kanssa? Voiko yrittää jarruttaa urakehitystä maltillisemmin, jotta aikaa jää perheellekin? Onko paras vaihtoehto olla "osa-aikavanhempi" ja palkata lastenhoitaja kotiin tms?

Minusta tärkeintä on ta
 
Minä tein lapset alle kaksikymppisenä. Nyt olen 38 vuotias ja juuri opiskeluni päättänyt. Mielenkiintoista opiskella koko perhe yhdessä :))

Tämä sopi minulle eivätkä lapsetkaan ole valittaneet, edes murrosiässä, ettei minulla olisi aikaa tukea heitä opinnoissa, harrastuksissa ym. Mehän teemme ja teimme kaikki yhdessä.

Oli aika olla täysipainoisesti "vain" äiti. Nyt on aikaa muuhun sen ohella. Äitiyshän ei lopu koskaan.
 
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmalta minusta näyttää se vaihtoehto, että olisin tehnyt lapseni vähän nuorempana. Nuorena taas tuntui, että ei ihan vielä. Sain esikoiseni 27 vuotiaana, ja nuorimmaiseni kaksi vuotta myöhemmin. Jos olisin aloittanut viitisen vuotta aiemmin, olisin nyt neljäkymppisenä jo "vapaampi" omiin touhuihini. (Nyt voisi touhutakin, kun on saanut taloutensa parempaan jamaan kuin nuorena.) Tottakai lapset sitovat, mutta eivät tietenkään estä elämästä. Mutta niin sitoo kaikki muukin, minkä hoitaaksensa ottaa: lemmikit, talo, puoliso, työ, kukkapenkki...

Minulla ainakn oli tavattoman vahva se tunne haluanko lapsen vai en. Kun lapsen sopi tulla, ei siinä tarvinnut epäröidä. (Onneksi isä oli samaa mieltä :)) Kun tuntui, että ei nyt tai ei enää, tunsin valtavaa empatiaa niitä maailman naisia kohtaan, jotka eivät syystä tai toisesta voi valita synnyttävätkö vai eivät. Luojan kiitos, tässä maassa on vapaus valita haluaako äidiksi ja jos, niin milloin. (Enkä nyt tahdo millään tavalla loukata tahtomattaan lapsettomia...)
 
Jäi näköjään oma viesti vähän kesken viimeksi.

Eräs hyvä ystäväni hankki ensimmäiset lapset opiskeluaikanaan. HÄn totesi, että hänen mielestään oli helpompi olla pois koulusta sairaan lapsen vuoksi kuin töistä. Lisäksi yliopisto-opinnoissa pystyi joustamaan ja opiskelemaan esim. 6-7 tuntia päivässä verrattuna siihen, että vastavalmistuneena hänen työpäiviensä pituus olisi ollut tod.näk. 8-10 tuntia.

Toinen esimerkki vastaavasta järjestelystä on se, että kollegani töissä on 44-vuotias ja jo kahden aikuisen lapsen äiti. Uraa hän aloitti aluksi varovasti. Kun mies oli innokas vuorostaan hoitamaan lapsia ja ottamaan vähän rennommin työelämässä, nainen panosti enemmän uraansa. Nyt kummallakin osapuolella on hyvät työpaikat, haastava ura ja kaksi ihanaa, omillaan toimeentulevaa lasta.

En väitä, ettäkö lapset pitäisi ehdottomasti hankkia nuorena, vaan lähinnä protestoin sitä, että miksi lapset pitäisi ehdoin tahdoin hankkia vasta lähempänä neljääkymmentä.

Jos tuntuu siltä, että parisuhde ei ole kunnossa, niin ei kannata vuosikausiksi jäädä miettimään, onko tuo toinen kelpo mies lasteni isäksi, sillä uuden, paremman kumppanin löytyminen voi viedä aikaa. Jos siis havahtuu joskus 35-vuotiaana, että lapsi sais tulla, mutta tuo mies ei kelpaa, niin ei ihme, jos tulee stressiä, kun pitäis vaihtaa miestä ja tulla raskaaksi JA siinä sivussa luoda sitä uraa.

Ylipäätään pitäis nauttia elämästä tässä ja nyt. Tosiaan sitä parisuhdetta ei etukäteen varastoon voi hoitaa, vaan kyllä se parisuhde kaipaa ylläpitoa ihan koko ajan. Miten se sananlasku meneekään, että eilistä et voi saada, huomisesta et tiedä, joten elä siis tätä hetkeä.

Alkuperäiselle sanoisin sen, että lapsi ei paranna kenenkään parisuhteen ongelmia. Oikeastaan päinvastoin. Toisaalta hyvässä suhteessa lapsi täydentää onnea entisestään. Jos miehessäsi on arveluttavia luonteenpiirteitä, niin mietipä sitä tilannetta sitten, kun miehelläsikin on stressiä itkevästä vauvasta ja sinä olet väsynyt univelan vuoksi. Vauvanhoito on raskasta, mutta palkitsevaa. Vauvelin hoito on kumminkin niin rankkaa, että ei sitä jaksa siinä ohessa hoitaa aikuista miestä. Parisuhteen ongelmat pitäisi selvittää ennen raskaaksituloa. Minulla itselläni taisi käydä juuri siten, että lakaisin ongelmat maton alle ja kun vauva syntyi, niin kaikki ongelmat tuli korostuneena esiin. Kun mies ei ymmärtänyt minua eikä arvostanut mielipiteitäni, niin kestoriitaahan siitä tuli, kun hän ei tajunnut, että äitiysLOMALLA olo ei tosiaankaan ole sohvalla lekottelua ja vauvan kanssa ostoskeskuksissa shoppailua, vaan ihan se työstä käy. Itse sitä ei väsyneenä tosiaankaan jaksanut keskustella asioista rakentavasti, vaan aika lailla huutolinjalle se meni.

Moni ehkä miettii jo etukäteen sitä, miten rankkaa vauvan hoito on. Kuitenkin siinä on myös ilonhetkiä ja toisaalta sitä nauttii hirmuisesti siitä, että lapsi koko ajan kasvaa ja kehittyy. Ajattelepa, että vuodessa avuton rääkyvä vauva onkin kasvanut 20 cm pituutta, oppinut ehkä kävelemään ja sanomaan ensimmäiset sanansa, saanut ensimmäiset hampaansa, opettelee itse syömään jne!!! Vuosi vielä siitä eteenpäin, niin taapero istuu potalla, syö jo aika kivasti itse, viihtyy jo välillä pitkähköjä aikoja itse leikkien, osaa puhua lauseita. Vielä vuosi lisää, niin vaikka on uhmaikää, niin on myös taitoa opetella pukemista jne. Eli koko ajan lapsi oppii jotakin uutta ja tulee sitä kautta helpommaksi hoitaa.

Äitiyden ja uran yhdistäminen on tietysti se, mikä kannattaa miettiä tarkkaan. Tyydytkö luomaan uraa vähän hitaammin? Periaatteessahan 30-vuotiaalla naisella on vielä työuraa jäljellä 35-vuotta, joten sitä faktaa miettien 1-3 vuotta kotona lapsen kanssa ei pitäisi olla mahdoton uhraus. Jos taas työ on sinulle ihan henki ja elämä, niin ehkä siinä tapauksessa rankka työnteko 1-3 vuoden ajan voisi olla sinun juttusi ja se lasten teko vasta sitten.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nöpsö:
Äitiyden ja uran yhdistäminen on tietysti se, mikä kannattaa miettiä tarkkaan. Tyydytkö luomaan uraa vähän hitaammin? Periaatteessahan 30-vuotiaalla naisella on vielä työuraa jäljellä 35-vuotta, joten sitä faktaa miettien 1-3 vuotta kotona lapsen kanssa ei pitäisi olla mahdoton uhraus. Jos taas työ on sinulle ihan henki ja elämä, niin ehkä siinä tapauksessa rankka työnteko 1-3 vuoden ajan voisi olla sinun juttusi ja se lasten teko vasta sitten.

Hyvin kirjoitettu. Toinen vaihtoehto urasuuntautuneelle olisi tehdä lapset nyt, olla työelämästä pois sen X aikaa, ja palata sitten X vuoden jälkeen tekemään hulluna töitä. Eli sillä ajatuksella, että ehtii sitä sitten, noh, 30 - 45-vuotiaana rakentaa sitä uraa :)


 
Saattaahan joku löytää sen oikean miehen tai miehen yleensäkin vasta 35 vuotiaana.

Oikea aika on silloin kun on vakaa jo useamman vuoden kestänyt, hyvä parisuhde ja molemmat haluavat lapsen.
Ikä ei ole oleellisin, toki vanhempana on kypsempi ja elämää nähnyt ja on varmasti paljon enemmän annettavaa lapselle henkisesti kuin parikymppisenä raakileena.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Monet kohtalot:
toki vanhempana on kypsempi ja elämää nähnyt ja on varmasti paljon enemmän annettavaa lapselle henkisesti kuin parikymppisenä raakileena.

Noh noh, olikos tuo nyt tarpeellista. Vaikka itse olet vanha, ei tarvitse tökkiä niitä, joilla on se vakaa ja kauan kestänyt parisuhde jo parikymppisenä. Ja ai perkele, koulutuskin vielä!








 
Alkuperäinen kirjoittaja Monet kohtalot:
Saattaahan joku löytää sen oikean miehen tai miehen yleensäkin vasta 35 vuotiaana.

Oikea aika on silloin kun on vakaa jo useamman vuoden kestänyt, hyvä parisuhde ja molemmat haluavat lapsen.
Ikä ei ole oleellisin, toki vanhempana on kypsempi ja elämää nähnyt ja on varmasti paljon enemmän annettavaa lapselle henkisesti kuin parikymppisenä raakileena.



Tai toisaalta kolmevitosena kun tekee sikoisensa niinon sitten viiskymppinen ja pitäis vielä jaksaa ymmärtää murrosikäistäkin ja pysyä vauhdissa. Sairaudet tulevat iän myötä joskus yllättäenkin. Minun yhden tuttavani lapsi jäi 15-vuotiaana orvoksi, kun hänen yh-vanhempansa kuoli ja toinen vanhempi ei halunnut ottaa enää vastuuta tästä lapsesta kun hän oli eron jälkeen perusanut jo uudenperheen,. Surullista. Tämä kuollut vanhempi pohti viimeisinä kuukausina vain sitä miten häne laplelleen käy, olisi pitänyt tehdä tuo ainokainen nuorempana.

Ikä ei ole tae siitä että on henkisesti kypsä vanhemmaksi. Vanhemmus nimittäin on missä iässä tahansa kasvua ja oppimista joka päivä. Vanhemapa vain on jo urautunut siihen omaan itselliseen elämään ja luopuminen siitä lapsen tarpeiden takia on vaikeampaa kuin moni kolmevitonen tajuaakaan.



 
Minusta ennen lapsen hankintaa on tärkeä todella pohtia parisuhteen kestävyyttä ja puolisoiden yhteensopivuutta. Lapsen syntyminen perheeseen aiheuttaa AINA jonkinlaisen kriisin, eikä huono parisuhde lapsen tekemisestä ainakaan parane.

Ensin tietysti on hyvä miettiä, että mistä kaikesta on valmis luopumaan. Paljonhan puhutaan, että mikään ei muutu kun taloon tulee vauva, mutta kyllä todellisuudessa koko elämä mullistuu ja sen on tarkoituskin mullistua. Etusijalla on aina vauva ja hänen tarpeensa, vanhempien tarpeet joutuvat tilapäisesti "hyllylle". Kaikille ei synny helppoja vauvoja, jotka nukkuvat ja syövät, vaan useaan perheeseen syntyy koliikkivauva, joka nukkuu tunnin pätkissä ympäri vuorokauden. Ja väsymys jos mikä on omiaan kiristämään hermoja ja näin ollen myös pariskunnan välejä.

Ehdottomasti kannattaa myös tarkoin seurata miehen käyttäytymistä jo hyvissä ajoin ennen lapsen tekoa. Jos hänellä on aina päällimmäisenä omat tarpeet ja omien mielihalujen tyydyttäminen toisesta välittämättä, niin voi olla varma, että helppoa ei tule olemaan lapsenhoitovastuun jakaminen tällaisen miehen kanssa. Ei mies synnytyksessä saa mitään "herätystä" eikä isägeeni aktivoidu kun oman käärön syliin saa. Vastuuntunto toisista ihmisistä on oltava olemassa jo ennen lapsen hankintaa.
 
Naisellahan hormonit tekevät tehtäväänsä ja moni nainen kypsyy äitiyteen 9 kk:n raskauden aikana varsinkin, kun antaa itselleen aikaa ajatella äitiyttä ja vauvaa. Ehkä eri asia on sitten silloin, jos uraa paahdetaan koko raskausaika ja vauva-aikakin on vain projekti, josta halutaan nopeasti eroon. Miehillä sen sijaan ei ole mitään isyyshormonia, vaan nimenomaan silloin testataan sitä väittämää, että rakkaus on tekoja. Silloin pitää kasvaa mieheksi ja ottaa vastuuta vaimon ja lapsen huolenpidosta, vaikkei itseä aina niin huvittaisikaan.

Ihan tosiasia on se, että jos vauvan hankkii kovin myöhään, niin silloin on riskinä se, että yhtäaikaa pitäisi hoitaa omia pieniä lapsia ja omia ikääntyviä vanhempia. Tietenkin kaikkea hoitoahan voi ulkoistaa, mutta yleensähän kyllä moni haluaa pitää huolen rakkaistaan. Jos hankkii lapset vanhana niin silloin saattaa menettää sen edun, että lapset eivät pääse tutustumaan isovanhempiinsa. Osa vanhuksista on vireitä eläkeläisiä, mutta eivät suinkaan kaikki.

Eräs tuttavani jäi leskeksi 38-vuotiaana. Hänellä ja miehellä oli tarkoitus juuri alkaa yrittämään perheenlisäystä. No, onnettomuus aiheutti sen, että nyt tämän tutun naisen pitäisi yhtäkkiä löytää jostakin ensiksi sitoutumishaluinen mies, jonka kanssa voisi saada lapsia. Rakkaasta miehestä ei myöskään jäänyt elämään jälkeläistä, vaan tulevaisuus on vain valokuvina ym. muistoina.

Minusta vauvanhoito ei todellakaan vaadi yliopistotutkintoa tai "kypsää otetta". Jos nuori parikymppinen on kypsä äidiksi (ei siis hetken mielijohteesta) ja elämänarvoissa perhe on uran edellä, niin kyllähän nuori ihminen jaksaa valvoa ja juosta tenavan perässä ihan toisella tavalla kuin vanhempi. Toki vanhempana naisena äitiys katkaisee kivasti uraa ja tuo monelle kaivattua taukoa työelämästä. Minua ainakin hirvittää se, että pitäisi tätä samaa putkea jatkaa tosiaan vielä melkein 30-v. Niin, vielähän tässä ehtisi iltatähteä väsätä:)
 
Minusta alkuperäisen ja muidenkin on syytä pohtia että haluavatko niitä lapsia. Jos niitä lapsia ei halua niin silloin ei taida milloinkaan olla sopivaa aikaa hankkia lapsia...? Ja jos lapsen haluaa eli on vauvakuume päällä niin silloin se lapsi on tehtävä.

Itse olen kolmikymppinen parisuhteessa elävä nainen ja meillä asia on pohdittu että teemme lapsia sitten kun haluamme niitä. Olemme olleet kolme vuotta yhdessä ja vielä ei ole vauvakuume iskenyt mutta olemme päättäneet että sitten kun haluamme niitä lapsia niin laitetaan tilaus vetämään :)

Alkuperäisen pohdinnasta saa sen kuvan että hän ei oikeasti halua lapsia, mutta miettii että kun ne kuitenkin pitää hankkia niin milloin on paras aika.... Ja lapsiahan ei ole pakko tehdä jos ei niitä halua...
 
Aikuisten lasten äitinä korvaan särähtää tuo - teemme lapsia sitten kun haluamme.Sitten kun opiskelu on ohi, kun on töissä sopivassa uravaiheessa, kuun on oma, riittävän tasokas koti, kun on matkusteltu.... Lapsia ei tehdä, vaan saadaan. Luopumisesta - en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, saanut olen enemmän kuin kuinosasin odottaa. Työelämän haasteitakin ihan tarpeeksi.Työssä ei kukaan ole korvaamaton, lapsilleni olen ainoa äiti.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Waterlily:
Minusta alkuperäisen ja muidenkin on syytä pohtia että haluavatko niitä lapsia. Jos niitä lapsia ei halua niin silloin ei taida milloinkaan olla sopivaa aikaa hankkia lapsia...? Ja jos lapsen haluaa eli on vauvakuume päällä niin silloin se lapsi on tehtävä.

Itse olen kolmikymppinen parisuhteessa elävä nainen ja meillä asia on pohdittu että teemme lapsia sitten kun haluamme niitä. Olemme olleet kolme vuotta yhdessä ja vielä ei ole vauvakuume iskenyt mutta olemme päättäneet että sitten kun haluamme niitä lapsia niin laitetaan tilaus vetämään :)

Alkuperäisen pohdinnasta saa sen kuvan että hän ei oikeasti halua lapsia, mutta miettii että kun ne kuitenkin pitää hankkia niin milloin on paras aika.... Ja lapsiahan ei ole pakko tehdä jos ei niitä halua...

Noh,toivottavasti ei tule ikä vastaan,kun lapsia haluatte...

 
Mietin itse aikoinani samantyyppisiä ajatuksia kuin alkuperäinen kirjoittaja. Eikös kyse ole nimenomaan perhesuunnittelusta? Mietitään siis myös järjen kanssa, että milloin on hyvä aika hankkia lapsia, kun miettii parisuhteen tilaa, opiskeluja, asunto- ja rahatilannetta.

Yksi näkökanta asiaan on myös se, että jos tykkäätte kovasti matkustelusta ja baarielämästä, niin mistä joudutte luopumaan, jos kuvioissa on lapsia? Onko menetykset lopullisia?

Monikaan ei korosta sitä, että lapsilta myös saa paljon. Ainakin itse olen ollut ennen äkkipikainen, kärsimätön ja itsekäs. Lapsen myötä (monien itkujen saattelemana) olen oppinut kärsivällisyyttä, pyyteetöntä rakkautta lasta kohtaan, omien tarpeiden asettamista toissijaiseksi. Äitiys on ollut rankkaa mutta palkitsevaa. Mitä paremmin lasta hoitaa, sitä antoisampaa äitiys on.

Mietin aikoinani, että mitä elämässäni tekisin vuosikymmenten aikana. Tajusin, että matkustelu, bailaaminen ja shoppailu ei varmastikaan riittäisi elämän sisällöksi. Sitä paitsi kaverit hankkivat lapsia, joten en sen jälkeen olisi heidän elämässä enää niin tärkeällä sijalla. Biletys kavereiden kanssa vaihtui yksin bilettämiseksi!
 
Miksi aina lastenhankinnan yhteydessä toiseen vaakakuppiin asetetaan biletys? Ei se biletys kaikille ole maailman suurin juttu. Itse en muista, koska olisin viimeksi ollut bilettämässä -varmaankin ystäväni häissä viime kesänä. Silti en koe haluavani lapsia. En ole valmis luopumaan liikunnasta, pitkään nukutuista viikonlopuista, ex tempore-matkoista, kokkailu- ja viiniharrastuksesta, teatteri-illoista jne. Muutenkin nautin rauhallisesta menosta ja yhteisestä ajasta mieheni kanssa. Lapsi sekoittaisi koko pakan.

Meitä nyt vain on moneen lähtöön. Toiset ovat aina tienneet haluavansa lapsia, toiset lämpenevät ajatukselle myöhemmin ja loput eivät koskaan. Itse kuulun toiseen jälkimmäisistä, en vielä tiedä kumpaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja biletys sitä biletys tätä:
Miksi aina lastenhankinnan yhteydessä toiseen vaakakuppiin asetetaan biletys? Ei se biletys kaikille ole maailman suurin juttu. Itse en muista, koska olisin viimeksi ollut bilettämässä -varmaankin ystäväni häissä viime kesänä.

No joku toinen ehkä saattaa muistaa. ; )Jos biletys ei sulle ole tärkeää, niin voi se silti jollekin toiselle olla....
 
"En ole valmis luopumaan liikunnasta, pitkään nukutuista viikonlopuista, ex tempore-matkoista, kokkailu- ja viiniharrastuksesta, teatteri-illoista jne. Muutenkin nautin rauhallisesta menosta ja yhteisestä ajasta mieheni kanssa. Lapsi sekoittaisi koko pakan."

Nämä on juuri näitä asennoitumiskysymyksiä. Jos on vauva, senkin kanssa voi harrastaa liikuntaa. Okei, et voi äitiyslomalaisena lähteä kahdestaan vauvan kanssa laskettelemaan tai harrastamaan riippuliitoa. Sen sijaan voit kävellä rivakoita kävelylenkkejä, jumpata kotona lapsen kanssa, viedä lapsi kuntosalille, jossa on lapsiparkki tai lähteä harrastuksiin vasta illalla, kun isä tulee kotiin.

Viikonloppuina isä voi nukkua toisena päivänä pitkään ja äiti toisena päivänä. Tai ihan vaihteeksi voi mennä nukkumaan kohtuulliseen aikaan, jolloin univelkaa ei pääse kertymään niin paljon, että pitäis nukkua puolille päiville. Moni vanhempi pistää hieman isomman lapsen katsomaan viikonloppuaamuisin lastenohjelmia (esim. lapsi vanhempien viereen sängylle istumaan kuulokkeet päässä), jotta saa nukuttua. Vielä hieman isompi lapsi osaa aamumurot laittaa itselleen ihan ominpäinkin.

Ex-temporematkoille voi lähteä vauvankin kanssa oman jaksamisen mukaan. Me kävimme esikoisen kanssa aika paljonkin kavereilla ja mökillä yökylässä eikä matkaanlähtö vienyt juurikaan aikaa. Varsinkin imetettävän vauvan kanssa ruoka on aina mukana, rattaissa tai auton kantokopassa vauva kulkee mukana, joten kunhan ottaa puhtaita vaatteita ja vaippoja mukaan, niin paljon muuta ei tarvita.

Hyvää ruokaa ja juomaa kannattaa nauttia vauva-aikanakin, sillä vatsan nautinnothan ovat juuri niitä elämän pieniä iloja.

Teatteri-iltoihin pääsee, kun lapselle hankkii hoitajan. Jos isovanhemmista tai lapsen kummeista tms. ei ole lapsenhoitoapua, rahalla saa niitäkin. Kun äiti pitää omasta jaksamisestaan huolen, vaipparumbaa jaksaa taas paremmin.

Tuosta "Biletys sitä biletys tätä" tekstistä käy ilmi, että periaatteessa mikään noista ei ole este lapsen hankinnalle. Enemmänkin kyse on siitä, että haluaa olla itsekäs ja nautinnonhaluinen. Eihän siinä mitään pahaa ole, sillä jos se on tietoinen valinta. Niitä kaikkia juttuja (esim. matkustelu, hyvä ruoka) ehtii kyllä tekemään koko loppuikänsä ajan.

 

Yhteistyössä