Milläs se kuuluisa avioero nyt sitten estetään?!?!?!?!?

["vieras"]

[QUOTE="tuuli";22905539]Käyppä kysymässä pareilta jotka on ollut yhdessä sen 40-50 vuotta monta yötä on nukuttu erossa ja montako kertaa kumpikin tahollaan miettinyt eroa. Se kuuluu suhteisiin. Jokainen noita käy, mut jos siihen tahtoo luovuttaa niin sit luovuttaa. Mut tärkein, rakastatko miestäs "silloin kun ei ole kusipää"?[/QUOTE]

Tätä tosiaan tarkoitin sillä edelliselläkin kommentoinnilla. Ei ole tarkoitus vähätellä tilanteita, mutta haluaisin kyllä painottaa sitä, että kannattaa miettiä omaa tilannetta kahden pienen lapsen äitinä. Että siinä saattaa olla todella väsynyt ja työntää sitten ne paineet avioliittoon ja miehen niskaan. Ihan itse huomaamatta.

 

[riitapukari]

[QUOTE="Vilukissa";22905494]Teillä on pienet lapset, ja molemmilla tuntuis olevan arkielämän väsymystä...Onko teillä mitenkä vapaa- aikaa, siis kahdenkeskeistä? Olisko mahdollisuutta järjestää? Tekisitte silloin sitä, mikä aikanan teki teidät onnellisiksi - kävisitte leffassa, syömässä, kävelyllä yms... Ei tuon arjen kohkaamisen takia nyt ainakaan vielä kannattais laittaa hanskoja naulaan, jokaisella sitä on - ja silloin kun tökkii, niin tökkii kaikki. Perusteellinen irtiotto arjesta teille kahdelle, yhteisaikaa ja - opetelkaa sitten riitelemään. Älkää ottako jatkossa riitaanne mukaan enää vanhoja juttuja, vaan selvitelkää yksi asia kerrallaan. Ja nukkumaanhan ei sitten mennä, ennen kuin riita on selvitetty ? Jaksamista ja voimia .[/QUOTE]

On meillä ihan kivasti vapaa-aikaa, molemmat käy yleensä kerran viikossa omassa harrastuksessaan ja muksut on aina välillä hoidossa, ollaan käyty mm syömässä ja laskettelemassa....

Puhtaalta pöydältä on varmasti hyvä aloittaa, tuppaa vaan mies aina ottamaan puheeks kaikki vanhat kahnaukset ja mun heikot hetket. Välillä ottaa riitaan vielä puheeks jotain 5 vuotta vanhoja riitoja, joitain isoja kun on mulla ns kuppi kaatunu....

 

["mä vaan"]

Mun korvaan kuulostaa vain siltä, että olette väsyneitä, arkeen ja sen harmauteen hukkuneita vanhempia, joiden parisuhteen kipinä on hiipunut pienten lasten johdosta. Se on ihan normaalia, ja lähes jokaisessa parisuhteessa on kausia, jolloin se elämä on vain sitä eteenpäin tarpomista, eikä se elämänkumppanikaan oikeen jaksa kiinnostaa täysillä, mut silti on mukavaa et se siinä vierellä kulkeekin.

Eli en katsois, että olette eron partaalla. Etenkään, jos teillä kuitenkin jossain siellä sydämen syövereissä olis ees hitusta halua löytää sitä yhteistä mukavaa elämää, ja niitä onnenhetkiä sinne arjen harmauteen. Se on toki varmasti vaikeankin kuuloista, muttei mahdotonta. etenkään sillon, Jos sitä halua löytyy.Kaiken a ja o olisi kuitenkin oppia kommunikoimaan niin, ettei jokainen pienikin asia kuulostaisi riidan haastamiselta, ja ettei jokainen sanaharkka paisuisi toisen syyttelyksi ja loukkaamiseksi. sehän se on, miksi monesti eroon päädytään, kun ei osatakaan enää keskustella, ei kuunnella tai jakaa omia ajatuksia toisen kanssa. Ja kunnioittaa sitä toista, niinä huonoinakin aikoina. Mut semmoset perustaidot unohtuu joskus arjen keskellä, etenkin siinä vaiheessa kun se arki matelee harmaana vaan eteenpäin, ja sitä tarvotaan eteenpäin vähän apein mielin...

Jos halua löytyy, uskon että voitte päätyä vielä hyvinkin onneliseen liittoon ja perhe-elämään. Teidän vain tarvitsee löytää se yhteinen kieli, ja oppia keskustelemaan. älkääkä missään tapauksessa unohtako toisianne, sitä parisuhdetta pitää koittaa hoitaa ja piristää siellä arjen keskelläkin. Teidän pitäs yhdessä miettiä, mitä kaipaatte, saada jotain muutakin sisältöä siihen teidän elämään kuin bussin napin painalluksesta tappeleminen. Jotain, mikä saa kummankin hyvälle mielelle, ja mistä kumpikin tykkää. Ja ennekaikkea teidän pitää uskoa siihen, että teillä on vielä yhteinen mukava tulevaisuus edessänne, koska en usko että ongelmat ovat niin sioja, että ero olisi se ratkaisu.

Toivon teille tsemppiä ja jaksamista hoitaa suhteenne kuntoon, ja löytää se yhteinen sävel, ja halu jatkaa matkaa yhdessä eteenpäin ja voimia voittaa se arjen harmaus!

 

[riitapukari]

älä oleta toisen ymmärtävän, jos et sano suoraan. esim. anna pojan painaa nappia.
kuuntele mitä toinen oikeasti sanoo.
kerro tunteistasi.
älä syyttele.

tarkein: toista ei voi muuttaa vain itseään voi muuttaa!!! mieti miten tilanteessa käyttäydyt ja tee seuraavalla kerralla toisella tavalla, rakentavasti.

kiitos, pieni pisto osui omaan rintaan.

 

[Hoodrat]

Puhuminen, keskustelu ja järkevä kritiikki kummaltakin. Älkää lähtekö tilanteesta vaan puhukaa loppuun. Vaikeaa se on, mutta palkitsee.

 

["vieras"]

Tälläsiä kommentteja en kyllä nyt kaipaa, on tässä meidänkin 8v taipaleella kriisi jos toinen käyty. nyt vaan on vähän eri tasoista. Mä nukun jo toista yötä sohvalla, ero pyörii puolet ajasta päässä ja tuntuu et molemmat on ihan puhki...

ei ehkä kannata aliarvioda toiseten ongelmia via internet...

No anteeksi, mutta et tainnut lukea viestiäni loppuun. Itse olen kyllä asunut miehestäni erossakin ja avioero-paperitkin olivat käräjäoikeudessa. Silti ollaan yhdessä. Tiedän mistä puhun, ei kannata lähteä ongelmia karkuun, vaan kohdatkaa ne yhdessä.

 

[slu]

Kuulostaa varsin normaalilta! Meillä myös kaksi lasta, 1 ja 2v. Välillä ollaan ihan samanlaisessa sudenkuopassa, mutta aina sieltä on noustu. Meillä ei ero ole vaihtoehto, halutaan selvitä! Siis toki aina joskus heitän ilmoille, että lähden kun en jaksa, mutta ihan oikea vaihtoehto se ei ole. Sanoisin, että suurin syy kaikelle kuulostaa sullakin olevan se, että olet väsynyt. Väsynyt kodin ja arjen pyörittämiseen, lasten hoitamiseen jne... On varmasti raskasta, kun on pieni vauva ja uhmaikäinen. Ja onhan se! Etenkin jos lapset vähänkään valvottaa. Suosittelisin ottamaan omaa aikaa, lapset silloin miehen hoidossa. Suosittelisin yhteistä viikonloppua romanttisessa kylpylässä, lapset tietenkin hoidossa. Oikeen että keskittyisitte vaan toisiinne ja lepäämiseen. Voi olla, että huumorillakin pärjäisi pitkälle ja voisit miehen kommenteille nauraa takaisin ja heittää takaisin, huumorilla. Mutta väsyneenä on varmasti huumorikin usein hukassa.

Miehet ei yleensä ole kovin auliita keskustelemaan suhteen kiemuroista. Se ei vaan sovi miehen luonteelle. Ehkä jotku kullannuput puhuu, mutta ei meillä. Hyväksy miehen keskustelutaidon puute ja koittakaa keksiä yhteisiä ratkaisuja pulmiin, rakentavasti. Laskekaa kymmeneen. SOPIKAA RIIDAT!! Antakaa anteeksi ja pyytäkää nöyrästi anteeksi, vaikka se vaikeaa oiskin.

Tsemppiä!

 

[Tallu -]

älä oleta toisen ymmärtävän, jos et sano suoraan. esim. anna pojan painaa nappia.
kuuntele mitä toinen oikeasti sanoo.
kerro tunteistasi.
älä syyttele.

tarkein: toista ei voi muuttaa vain itseään voi muuttaa!!! mieti miten tilanteessa käyttäydyt ja tee seuraavalla kerralla toisella tavalla, rakentavasti.

Näin juuri! Me ollaan isännän kanssa oltu reilu 24v yhdessä, joista 17v naimisissa, joten yllä oleva on niin tärkeä juttu. Kun puhut, niin puhu minä-muodossa. "Minusta tuntuu, että..." eikä "Miksi sinä et..."

 

[riitapukari]

[QUOTE="mä vaan";22905584]Mun korvaan kuulostaa vain siltä, että olette väsyneitä, arkeen ja sen harmauteen hukkuneita vanhempia, joiden parisuhteen kipinä on hiipunut pienten lasten johdosta. Se on ihan normaalia, ja lähes jokaisessa parisuhteessa on kausia, jolloin se elämä on vain sitä eteenpäin tarpomista, eikä se elämänkumppanikaan oikeen jaksa kiinnostaa täysillä, mut silti on mukavaa et se siinä vierellä kulkeekin.

Eli en katsois, että olette eron partaalla. Etenkään, jos teillä kuitenkin jossain siellä sydämen syövereissä olis ees hitusta halua löytää sitä yhteistä mukavaa elämää, ja niitä onnenhetkiä sinne arjen harmauteen. Se on toki varmasti vaikeankin kuuloista, muttei mahdotonta. etenkään sillon, Jos sitä halua löytyy.Kaiken a ja o olisi kuitenkin oppia kommunikoimaan niin, ettei jokainen pienikin asia kuulostaisi riidan haastamiselta, ja ettei jokainen sanaharkka paisuisi toisen syyttelyksi ja loukkaamiseksi. sehän se on, miksi monesti eroon päädytään, kun ei osatakaan enää keskustella, ei kuunnella tai jakaa omia ajatuksia toisen kanssa. Ja kunnioittaa sitä toista, niinä huonoinakin aikoina. Mut semmoset perustaidot unohtuu joskus arjen keskellä, etenkin siinä vaiheessa kun se arki matelee harmaana vaan eteenpäin, ja sitä tarvotaan eteenpäin vähän apein mielin...

Jos halua löytyy, uskon että voitte päätyä vielä hyvinkin onneliseen liittoon ja perhe-elämään. Teidän vain tarvitsee löytää se yhteinen kieli, ja oppia keskustelemaan. älkääkä missään tapauksessa unohtako toisianne, sitä parisuhdetta pitää koittaa hoitaa ja piristää siellä arjen keskelläkin. Teidän pitäs yhdessä miettiä, mitä kaipaatte, saada jotain muutakin sisältöä siihen teidän elämään kuin bussin napin painalluksesta tappeleminen. Jotain, mikä saa kummankin hyvälle mielelle, ja mistä kumpikin tykkää. Ja ennekaikkea teidän pitää uskoa siihen, että teillä on vielä yhteinen mukava tulevaisuus edessänne, koska en usko että ongelmat ovat niin sioja, että ero olisi se ratkaisu.

Toivon teille tsemppiä ja jaksamista hoitaa suhteenne kuntoon, ja löytää se yhteinen sävel, ja halu jatkaa matkaa yhdessä eteenpäin ja voimia voittaa se arjen harmaus![/QUOTE]

Kiitos, näin minäki sen toivon olevan. Välillä vaan tuntuu että olis helpomi erota, ei tarttis tätä jatkuvaa pahaa oloa ja riitelyä...

 

[riitapukari]

Kuulostaa varsin normaalilta! Meillä myös kaksi lasta, 1 ja 2v. Välillä ollaan ihan samanlaisessa sudenkuopassa, mutta aina sieltä on noustu. Meillä ei ero ole vaihtoehto, halutaan selvitä! Siis toki aina joskus heitän ilmoille, että lähden kun en jaksa, mutta ihan oikea vaihtoehto se ei ole. Sanoisin, että suurin syy kaikelle kuulostaa sullakin olevan se, että olet väsynyt. Väsynyt kodin ja arjen pyörittämiseen, lasten hoitamiseen jne... On varmasti raskasta, kun on pieni vauva ja uhmaikäinen. Ja onhan se! Etenkin jos lapset vähänkään valvottaa. Suosittelisin ottamaan omaa aikaa, lapset silloin miehen hoidossa. Suosittelisin yhteistä viikonloppua romanttisessa kylpylässä, lapset tietenkin hoidossa. Oikeen että keskittyisitte vaan toisiinne ja lepäämiseen. Voi olla, että huumorillakin pärjäisi pitkälle ja voisit miehen kommenteille nauraa takaisin ja heittää takaisin, huumorilla. Mutta väsyneenä on varmasti huumorikin usein hukassa.

Miehet ei yleensä ole kovin auliita keskustelemaan suhteen kiemuroista. Se ei vaan sovi miehen luonteelle. Ehkä jotku kullannuput puhuu, mutta ei meillä. Hyväksy miehen keskustelutaidon puute ja koittakaa keksiä yhteisiä ratkaisuja pulmiin, rakentavasti. Laskekaa kymmeneen. SOPIKAA RIIDAT!! Antakaa anteeksi ja pyytäkää nöyrästi anteeksi, vaikka se vaikeaa oiskin.

Tsemppiä!

Joo huumori loppui jo ajat sitten. Yleensä siedän aika hyvin miehen vajavaisuuksia ja paikkailen itse sieltä missä koen että toinen uupuu. Onko se vaan se väsymys ja rutiininomainen arki joka saa normaalisti ihan leppoisan parin nalkuttamaan ihan joka ikisestä asiasta....? ilmeisesti...

 

[riitapukari]

Näin juuri! Me ollaan isännän kanssa oltu reilu 24v yhdessä, joista 17v naimisissa, joten yllä oleva on niin tärkeä juttu. Kun puhut, niin puhu minä-muodossa. "Minusta tuntuu, että..." eikä "Miksi sinä et..."

Tämä pitäisi aina muistaa, tuppaa unohtumaan meiltä molemmilta tasapuolisesti.

 

[Tallu -]

Sitten mä lisäisin vielä, että toisen koskettaminen arjessa on hyvin tärkeää. Sipaisu ohimennessä, suukko silloin tällöin, pepulle läpsäisy tai sen silittely... tällaiset pienet huomionosoitukset ovat osa suhteen vahvaa perustaa. Niillä kerrot toiselle, että hän on sellainen, joka miellyttää sinua.

Mieheltä voi myös kysyä ongelmatilanteen tullessa, että mikä olisi sun ratkaisu tähän, millainen kompromissi tehtäisiin. Miehen pitäisi antaa olla ns. perheen pää, jolloin hän saa enemmän vastuuta ja käyttäytyy sen mukaisesti. Joskus (pienissä asioissa ) nainen voi myös kohottaa miehen itsetuntoa sillä, että sanoo ihan suoraan, että "Rakas, olet aivan oikeassa". Ja lause, jota mä käytän aika paljon on: "Sä oot mun sankari", jos isäntä on tehnyt jonkin asian tosi onnistuneesti. Kehuja täytyy myös jakaa parisuhteessa ja puolisostaan pitäisi voida olla ylpeä.

 

[dhg]

Joo huumori loppui jo ajat sitten. Yleensä siedän aika hyvin miehen vajavaisuuksia ja paikkailen itse sieltä missä koen että toinen uupuu. Onko se vaan se väsymys ja rutiininomainen arki joka saa normaalisti ihan leppoisan parin nalkuttamaan ihan joka ikisestä asiasta....? ilmeisesti...

On! Se se on! Nimenomaan! Tehkää jotain repäisevää! Kun mies joskus tulee töistä, anna sille joku pahviloota, jonka olet paketoinut kauniisti. Kun mies aukaisee, siellä voi olla vaikka lappu, jossa lukee isolla "Minä rakastan sinua!" Ja sitten hyppäät kaulaan ja suukotat oikeen tosissaan. Sitä rakkautta ja huumoria ja kaikkea pitää vaan repiä jostain... Kyllä se siitä syttyy!! Kun rakkautta antaa, sitä myös saa. Ja se lisääntyy sitä mukaa kun sitä jakaa! Meillä saattais väsynyt mies tollaisen yllätyksen edessä ehkä olla turhankin vaisu, eikä osais välttämättä suhtautua mitenkään. Ja minä möksähtäisin. Mutta jos oikeen ihan pakko ois yrittää saada toinen viritettyä rakkauden ja lämmön tasolle, niin söisin möksähdykseni, teeskentelisin vaikka ja ohjaisin mieheni pöydän ääreen, tarjoilisin ihanat ruuat kynttilän valossa, itse parhaimpiini pukeutuneena, hajuvedet höysteenä. Ja pusuttelisin ihan liikaa. Jos ei sillonkaan syttyis, eikä sanois mitään ihanaa, söisin edelleen möksähdykseni ja kysyisin suoraan ja ystävällisesti, poskea silittäen: "Mikäs murulla mieltä painaa?"

...hmm... tää ois siis niin unelma.... Mutta enhän mä noin monestikaan toimi. Pistetäämpä iteki korvan taakse, ton vois vetästä joskus hihasta, kun oikeen on riitelyt päälllä ja kaikki ärsyttää... Kokeileppa sä eka ja kerro sitte miten kävi? Meillä pitkästä aikaa muutama seesteinen päivä ollu, vaikka eilenki nalkutin...

 

[niin meilläkin]

Kuulostaa niin kovin, kovin tutulle! Ei mulla mitään ihmeratkaisua oo tarjota, mutta sitä samaa kuin moni muukin jo tässä ketjussa on sanonut eli anna ajan kulua. Päätä vaikka että annat suhteellenne vuoden aikaa ja jos sittenkin tilanne yhtä huono niin voit uudelleen harkita eron mahdollisuutta.

Meillä lapset alle 2 vuoden ikäerolla ja eka vuosi kuopuksen syntymän jälkeen oli todella, todella vaikea. Musta tuntu viikottain että nyt pakkaan kamani ja häivyn... Nyt kuopus täyttää pian 2 v ja elämä on niin paljon paremmalla tolalla Univelka, jos sitä on vähänkin vaikuttaa todella paljon, samoin hormonijutut yms. Mikään muu meillä ei ole radikaalisti muuttunut noista huonoista ajoista kuin se että saan nukkua tarpeeksi ja lapset isompia ja sitä kautta on muuttunut sitten mun mieliala ihan toiseksi. Ei me miehen kanssa vieläkään olla kovin hyviä keskustelijoita, mut nyt joka keskustelu ei enää oo riitelyä.

Keskustelu siis toki on tärkeää, mutta helppo on neuvoa että puhukaa loppuun asti, älkää menkö riidoissa nukkumaan tms, jos toinen osapuoli (yleensä mies) ei vain suostu puhumaan... siihen on niin huono toista pakottaa. Mun neuvo on että koita kestää, anna ajan kulua, kun lapset kasvaa niin elämä helpottaa. Vaikeina hetkinä mieti kaikkea sitä mikä on hyvin, sen turvin jaksaa kyllä. Tsemppiä!

 

["mango"]

En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, mutta kerron mikä meillä auttoi. Sun kirjoituksia lukiessa tuli mieleen oma elämä tuossa lapsiperheen vaiheessa. Kaikki oli ihan syvältä eikä osattu enää puhua toisillemme normaalisti, se oli sitä "sä aina" tai "mikset sä ikinä" -valitusta. Mä koitin aikani puhua asioita selväksi, mutta miestä ei hirveästi kiinnostanut kuunnella. Se oli sitä mieltä, että kyllä asiat sit selviää itekseen. No, ei kai ne voi selvitä, jos millekään ei tehdä mitään. Sain lopulta puhuttua miehen pariterapeutin juttusille. Se teki tosi hyvää meille, molemmilla avautui silmät toisen asioille ja sille, minkä toinen tunsi olevan persiillään meidän suhteessa. Parasta oli se, että meidän molempien oli pakko kuunnella toisiamme keskeyttämättä. Terapeutti antoi hyviä vinkkejä siitä, miten toiselle puhutaan ja miten kuunnellaan aidosti. Joku niitä jo listasikin tähän ketjuun aiemmin.

Mies oli siis tosi vastahakoionen lähtemään terapiaan, mutta lähti kuitenkin, kun tajusi kuinka tärkeää se on mulle. Jo parin kerran jälkeen mieskin totesi, että hyvä kun mentiin. Saatiin asiat selviksi ja suhde taas sellaiseksi, että molempien oli hyvä olla. Tosi paljon jaksuja sulle, suhteenne on varmasti pelastamisen arvoinen.