R
riitapukari
Vieras
Tilanne on tämä: ollaan naimisissa, on 2 lasta, alkaa toisen naamavärkki vituttamaan ja aletaan miettiä eroa.
Ratkaisuna tietty a)ero tai b) onnellinen liitto
Mutta mites tohon b vaihtoehtoon pääsee????
Ollaan oltu yhdessä 8 vuotta, siitä asuttu yhdessä 5 ja naimisissa 3. Meillä on 2 poikaa, 6kk ja 2v. Minä olen nyt kotona lasten kanssa, opiskelut vielä kesken, eli pariksi vuodeksi pitää vielä koulunpenkill palata. Mies vakituisessa työssä, on kiva koti, auto ja muutenkin ulkoiset asiat ihan ok.
Nyt ei vaan jaksa, kokoajan on sellanen kynnysmatto olo: hoidan kodin, lapset ja miehenkin asiat. Mistään ei tunnu kiitosta tulevan, kaikki mitä teen on ukolle itsestäänselvää, ja jos jotain yritän keskustella niin vaan "mäkätän".
Tänään viimeksi meni hermo, oltiin tulossa bussilla kotiin, sanoin että pitäis nappulaa painaa, ja tarkoitin sillä sitä että mies sanois pojalle että painais, vieressä kun istu. noh hän meni ja painoi nappia itse. Tällä kertaa poika ei saanu hepuleja siitä, mutta sanoin kuitenkin miehelle et ihan vastasuuden varalta kannattaa antaa pojan painaa, ettei saa hepulia(olen meinaan ite joskus noin tehny ja huuto on ollu kova)
Noh, ihan asiallisesti sanoin, vastaus oli tyyliin: "no ei se nyt niin iso asia oo, älä jaksa, ootko oikeesti nyt tekemäs riitaa jostain bussinapista."
Sitten jatkuikin sanailu puolin ja toisin, mentiin vähän aremmalle alueelle ja henkilökohtasuuksiin, lopputulosena itkevä äiti ja mököttävä isä. Lapset siinä keskelle pyörii ja leikkii, isompi välillä kysyi mikä äidillä on, vastasin että äiti on surullinen, mutta ei mitään hätää.... Homma lähtee aina käsistä, kumpikaan ei osaa lopettaa ajoissa...
Asia ei ole iso, ja siis tiedän et tää ei oo mikään ns oikee ongelma, mut ei enää osata puhuu toisillemme mukavasti. Joko tiuskitaan, nalkutetaan tai hymähdellään toisen jutuille. Isona ongelmana on myös se, et musta tuntuu et oon ainoo joka haluu koskaan jutella mistään, mä siis puhun ja puran pahaa oloa, mies kuuntelee, ajoittain vastaa, mutta omaaloitteisesti ei oikein tunnu olevan mitään tarvetta alkaa suhteen kiemuroita purkamaan. Tänäänkin oli niin väsynyt, että simahti jo tunti sitten, aamulla tuskin kiinnostaa edes noteerata koko riitaa, odottaa taas sitä et mä alan puhumaan ja sanoo et ei ehtiny, kun mä jo aloin...
Tää nyt on tietty vaan pintaraapasu kaikesta, kommunikointi on vaan niin perseestä... En oikeen tiiä rakastanko häntä enää, vai oonko vaan tottunu... Lapsille on hyvä isä ja muutenkin ihan mukava persoona, ei juo, lyö eikä juokse vieraissa. Jokin vaan puuttuu.
Mikä tässä nyt avuksi? Onko muilla ollu samanlaista kahnausta, ja millä siitä pääsee eroon? jutella pitäis, mutta ei jotenkin oo enää enrgiaa itellä aina olla se puhemies... Taistelutahtoa tuntuu löytyvän aina silloin kun mä puhun, kertaakaan ei mies oo ottanu puheeks et hei kyl me selvitään... :/
Ratkaisuna tietty a)ero tai b) onnellinen liitto
Mutta mites tohon b vaihtoehtoon pääsee????
Ollaan oltu yhdessä 8 vuotta, siitä asuttu yhdessä 5 ja naimisissa 3. Meillä on 2 poikaa, 6kk ja 2v. Minä olen nyt kotona lasten kanssa, opiskelut vielä kesken, eli pariksi vuodeksi pitää vielä koulunpenkill palata. Mies vakituisessa työssä, on kiva koti, auto ja muutenkin ulkoiset asiat ihan ok.
Nyt ei vaan jaksa, kokoajan on sellanen kynnysmatto olo: hoidan kodin, lapset ja miehenkin asiat. Mistään ei tunnu kiitosta tulevan, kaikki mitä teen on ukolle itsestäänselvää, ja jos jotain yritän keskustella niin vaan "mäkätän".
Tänään viimeksi meni hermo, oltiin tulossa bussilla kotiin, sanoin että pitäis nappulaa painaa, ja tarkoitin sillä sitä että mies sanois pojalle että painais, vieressä kun istu. noh hän meni ja painoi nappia itse. Tällä kertaa poika ei saanu hepuleja siitä, mutta sanoin kuitenkin miehelle et ihan vastasuuden varalta kannattaa antaa pojan painaa, ettei saa hepulia(olen meinaan ite joskus noin tehny ja huuto on ollu kova)
Noh, ihan asiallisesti sanoin, vastaus oli tyyliin: "no ei se nyt niin iso asia oo, älä jaksa, ootko oikeesti nyt tekemäs riitaa jostain bussinapista."
Sitten jatkuikin sanailu puolin ja toisin, mentiin vähän aremmalle alueelle ja henkilökohtasuuksiin, lopputulosena itkevä äiti ja mököttävä isä. Lapset siinä keskelle pyörii ja leikkii, isompi välillä kysyi mikä äidillä on, vastasin että äiti on surullinen, mutta ei mitään hätää.... Homma lähtee aina käsistä, kumpikaan ei osaa lopettaa ajoissa...
Asia ei ole iso, ja siis tiedän et tää ei oo mikään ns oikee ongelma, mut ei enää osata puhuu toisillemme mukavasti. Joko tiuskitaan, nalkutetaan tai hymähdellään toisen jutuille. Isona ongelmana on myös se, et musta tuntuu et oon ainoo joka haluu koskaan jutella mistään, mä siis puhun ja puran pahaa oloa, mies kuuntelee, ajoittain vastaa, mutta omaaloitteisesti ei oikein tunnu olevan mitään tarvetta alkaa suhteen kiemuroita purkamaan. Tänäänkin oli niin väsynyt, että simahti jo tunti sitten, aamulla tuskin kiinnostaa edes noteerata koko riitaa, odottaa taas sitä et mä alan puhumaan ja sanoo et ei ehtiny, kun mä jo aloin...
Tää nyt on tietty vaan pintaraapasu kaikesta, kommunikointi on vaan niin perseestä... En oikeen tiiä rakastanko häntä enää, vai oonko vaan tottunu... Lapsille on hyvä isä ja muutenkin ihan mukava persoona, ei juo, lyö eikä juokse vieraissa. Jokin vaan puuttuu.
Mikä tässä nyt avuksi? Onko muilla ollu samanlaista kahnausta, ja millä siitä pääsee eroon? jutella pitäis, mutta ei jotenkin oo enää enrgiaa itellä aina olla se puhemies... Taistelutahtoa tuntuu löytyvän aina silloin kun mä puhun, kertaakaan ei mies oo ottanu puheeks et hei kyl me selvitään... :/
En ikävä kyllä osaa auttaa että mikä parantais asiat, kun samaa mietin itsekin. Tänään taas eroa väläyteltiin ja mä oon kuulemma natkuttanut 2 kuukautta putkeen. Okei, en ees oo, tuo liiottelee aina. Jos nyt pystyt niin oo onnellinen, että miehes ei juo, mun ukko korkkaa kaljan jos toisenkin tollasen riidan jälkeen (viikonloppusin).
Ei tuon arjen kohkaamisen takia nyt ainakaan vielä kannattais laittaa hanskoja naulaan, jokaisella sitä on - ja silloin kun tökkii, niin tökkii kaikki. Perusteellinen irtiotto arjesta teille kahdelle, yhteisaikaa ja - opetelkaa sitten riitelemään. Älkää ottako jatkossa riitaanne mukaan enää vanhoja juttuja, vaan selvitelkää yksi asia kerrallaan. Ja nukkumaanhan ei sitten mennä, ennen kuin riita on selvitetty 
? Jaksamista ja voimia 
