Kerron omasta kokemuksestani. Olen ollut avomieheni kanssa yhdessä pian kolme vuotta ja odotamme ensimmäistä yhteistä lasta (miehellä siis jo 10v tytär, minulle lapsi ihka ensimmäinen). Koko yhdessäoloajan on arkirutiinit ollut yhtä takkuamista. Laskuja pyöritellään ulosoton kautta tai hoidetaan vasta siinä vaiheessa kun käräjäoikeudestä tulee velkomushaaste. Kertaakaan ei mies ole spontaanisti siivonnut tai auttanut missään kotitöissä, tosin tekee kyllä jos käsken ja kerron tarkkaan mitä haluan hänen tekevän. Aina myöhässä, unohtelee tapaamisia (jopa oman tyttärensä kanssa sovitut), ei pidä kiinni sovitusta, joka on johtanut siihen, etten voi luottaa häneen enää. Alottaa jatkuvasti uusia projekteja, mutta mitään ei saa koskaan loppuun. Jos en pesisi hänelle pyykkejä, hän kulkisi ilman alusvaatteita ja sukkia likasissa vaatteissa. En ole itsekään mikään järjestelmällisin ihminen ja siivousintoilija, joten ainainen sekasorto, sotku ja kaaos on pikkuhiljaa vienyt kaikki voimani.
Mieheni ei ole koskaan pettänyt, on hyväsydäminen, kiltti ja hellä. Moni on kertonut ongelmista alkoholin kanssa, mutta onneksi tällaista ongelmaa ei ole sillä mieheni addiktio on taas karkki, limut ja leivonnaiset - eli kaikki makea. Ja seksi.
Muita varsinaisia ongelmia suhteessamme ei olekaan, kuin arjen haasteet, jotka on alkaneet tuntua ylitsepääsemättömiltä. Olin pitkään epäillyt miehelläni olevan jonkin sortin keskittymishäiriö, joten pyysin häntä n. vuosi sitten tekemään netistä löytyvän testin. Tulos oli selkeästi positiivinen adhd:n suhteen, joten pyysin häntä menemään lääkärin juttusille. Asia kuitenkin jäi, kunnes arjen haasteet alkoivat stressaamaan minua niin, että muutama kuukausi sitten jouduin antamaan hänelle kaksi valintaa: joko mennä lääkärin juttusille tai ero. Mieheni sai kun saikin diagnoosin vihdoin viime viikolla.
Olen jotenkin elätellyt toiveita siitä, että arki saadaan vielä toimimaan ja asiamme järjestyy. Mieheni on yrittäjä ja hänen yritystoimintansa on käytännössä lakannut kokonaan ja firman nyt konkurssin partaalla. Mieheni aloitti vanhan omakotitalomme täysremontin 11kk sitten, mutta ei ole edelleenkään päässyt purkuvaihetta pidemmälle. Kun olohuoneen lattialämmitysputket tulivat ja niitä olisi voinut alkaa asentamaan, sai mieheni päähänsä rakentaa sittenkin terassin jne. Hommat ovat välillä myös seisseet jopa kuukausia, sillä motivaatio on ollut täysin kateissa. Olemme siis eläneet lähes vuoden työmään keskellä ja en jaksa tätä enää. Omat voimani ovat aivan finaalissa ja olen jopa alkanut katumaan lasta, sillä miten voin tuoda pienen vauvan elämään tällaisen kaaoksen ja sekasorron keskelle? Diagnoosi konkretisoi minulle sen, ettei mikään välttämättä koskaan muutukaan. Toki olin jo varma diagnoosista etukäteen, mutta silti se tuli kuin isku vasten kasvoja.
Miten mieheni oireilu on sitten vaikuttanut muuten elämääni? Minusta tuntuu, että joudun pyörittämään yksin kahden ihmisen arkea. Omat voimavarat menee siihen, että yritän muistaa muistuttaa miestäni hänen tärkeistä tapaamisista, laskujen maksusta, hoitamattomista asioista, lääkärikäynneistä jne. jne. Jopa siihen pisteeseen, että käytän niin paljon aikaa hänen arkensa pyörittämiseen, että omani on aivan retuperällä ja olen alkanut unohtelemaan omia menojani, laskujen eräpäiviä jne. Olen käskyttänyt ja patistanut häntä hoitamaan asioitaan pian kolme vuotta. Olen yrittänyt pakottaa kaikin keinoin hänet tekemään edes asuintilojen remontit loppuun, mutta nyt tajuan että pakottaminen, oma asiasta stressaaminen ja vauhkoaminen on vain vienyt häneltä ne viimeisetkin motivaation rippeet hoitaa homma pulkkaan. Ainainen stressi kadonneista tavaroista, myöhästelystä ja arjen haasteista on ajanut minut syvään masennustilaan ja olen viimeiset viikot ollut todella ahdistunut. Olen tullut siihen pisteeseen, että olen nyt hakenut itselleni ammattiapua - tänään on ensimmäinen tapaaminen psykologin kanssa. Sain nippa nappa soitettua hänelle, eikä puhelustakaan meinannut tulla mitään loputtoman itkeskelyni takia. Toki raskaushormooneillakin lienee tekemistä asian kanssa.
Oma masennukseni ja korkea stressitila on saanut minut myös entistä huolestuneemmaksi sikiön hyvinvoinnista ja oman tilani vaikutuksista pitkällä tähtäimellä lapsen psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Toivon, että mieheni saisi pian toimivan lääkityksen ja apua psykoterapiasta ja minä taas apua omaan olotilaani, jotta tästä umpikujasta päästäisiin eteenpäin. Rakastan kuitenkin miestäni yli kaiken ja lapsikin tulossa, joten ero tuntuu kamalalta ratkaisulta, vaikka olen sitäkin miettinyt ellei arkeamme saada edes hieman paremmin pyörimään. Olen tosin muutama päivä sitten laittanut jo asuntohakemuksen, mutta katson nyt rauhassa minkälaiset kortit meille jaetaan ja mitä tulevaisuus tuo.