eli kirjoitin miehelleni tilanteestani, mutta se ei ymmärtänyt mistä on kyse... joten ymmärtääkö tästä tekstistä mikä mua vaivaa, vai enkö osaa selkeästi kuvailla tunteitani...
miten aloittaisin kertomuksen tunteistani.
olen kerännyt tätä ahdistusta 17 vuotta.. pikkuhiljaa se on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin että en enää kestä. suurin syy avun hakemiseen on kasper.
en halua jättää kasperia äidittömäksi, ja jos en saa itseäni kuntoon niin tulee tapahtumaan, ennemmin tai myöhemmin.
kaikki on alkanut ala-asteella, se jatkuva kiusaus, huonommuuden tunne.
kiusaajat saivat oloni tuntumaan rumalta, tyhmältä,arvottomalta, pikkuhiljaa aloin uskomaan siihen että olin näitä asioita, tyhmä kun en oppinut mitään, en pärjännyt koulussa, huonompi kuin muut, jotain vikaahan minussa oli oltava kun suurin piirtein kaikki kiusasivat. tunsin häpeää siitä että olin mikä olin. tunsin olevani yksi pettymys vanhemmilleni, olinhan niin ruma, hampaat vinossa ja silmälasit, koulukiusattu, ujo, tyhmä.. kun kiusaus oli jatkunut 3vuotta tulin ensimmäisen kerran siihen pisteeseen että halusin kuolla.. seisoin puistolan asemalla odottamassa junaa, halusin vain kaiken loppuvan. lopulta kuitenkin ajatukset kääntyivät siihen suuntaan että jos hyppäisin, aiheuttaisin häpeää perheelleni, olisin iso pettymys kun luovuttaisin.. siispä en hypännyt..
kiusaus jatkui yläasteella, olin edelleen arvoton, erilainen kuin muut.. tuntemattomat ihmiset, ylemmiltä ja rinnakkaisilta luokilta, jopa lukiolaiset haukkuivat, nauroivat etc.
koin edelleen olevani tyhmä kun en osannut, huonompi kuin siskoni, häneenhän minua aina verrattiin.. tai siltä ainakin tuntui
kavereita oli muutama, mutta he eivät tienneet miltä minusta tuntui. en osannut kertoa sitä heille. Olisin joutunut myöntämään että jokainen haukkuma sana, jokainen pilkallinen nauru satutti. siispä olin vahva.. ahdistus kasvoi.. pidin sen sisälläni..
elämä jatkui, pääsin lukioon, siellä kiusaus jatkui.. se sama naureskelu, ivailu. ulkopuolelle jättäminen.. en edelleenkään pärjännyt koulussa, luovutin.. en osannut, olin tyhmä, olin säälittävä.. aloin ajatella että minun on oltava vahva, en saa luovuttaa, on vain kestettävä.. se mikä ei tapa, se vain karaisee.. itkeminen on heikkoutta, sitä ei saa näyttää.. en osannut edelleenkään kertoa kenellekään mitä tunsin, koska olisin joutunut näyttämään miten heikko olen.. tunsin olevani pettymys, en osannut edes koulua käydä.. en saanut kavereita, olin omituinen.. pidin omituisista asioista..
vertasin nyt jo itsekin itseäni siskooni ja muihin läheisiini.. olin viallinen kappale, jota ei voinut korjata..
kun ahdistus kävi liian suureksi kantaa, totesin että jos satutin itseäni sain itkettyä.. se auttoi hetkeksi.. välillä onnistuin työntämään tunteeni sivuun, olin melkein onnellinen.. mutta aina vaan tunteet saivat vallan.. luovutin lukiossa, olin jälleen pettymys suvulle.. jälleen huonompi kuin sisko.. en täyttänyt odotuksia; oli ne sitten todellisia tai kuviteltuja..
menin amikseen, en osannut enää tutustua kehenkään.. olin hukassa.. en pärjännyt.. luovutin.. ja tein elämäni viisaimman päätöksen; aloin vartijaksi.. vihdoin löysin jotain missä olin hyvä, missä pärjäsin.. en edelleenkään osannut tutustua ihmisiin, mutta koin olevani onnellinen.. tätä ennen oli tapahtunut asia mistä kannan katkeruutta, äiti muutti yhteen miesystävänsä kanssa, minun oli lähdettävä kotoa.. jälleen tunsin itsessäni olevan jotain vikaa kun oma äiti vaihtoi minut mieheen... se oli todennäköisesti täyttä kuvitelmaa mutta sai aikaan pahoja tuntemuksia.. poltin itseäni ensimmäisen kerran.. se tuntui hyvälle, sain itkettyä.. tunsin jotain.. jälkeenpäin tunsin olevani tyhmä, heikko säälittävä paska.. mikä lisäsi ahdistusta.. niin kävi joka kerta kun tein itselleni jotain.. isällä asuessani koin etten ole tervetullut sinne, en sopinut isin ja avovaimon elämään.. olin omituinen, en oikein tuntunut sopivan mihinkään.
olin saanut ajokortin, löysin uuden asian mistä pidin.. autoilusta.. ajelin yöt ympäriinsä ja nautin vapaudesta.. pidin työstäni.. pidin hauskaa.. mutta yhä vain ahdistus sai otteen minusta.. yhä uudelleen pakotin sen syrjään.. tuli aika jolloin en voinut ajaa moottoritietä koska olisin sopivan kohdan tullessa vain antanut mennä.. taas pelkäsin olevani vain iso pettymys.. etten ollut sitä mitä minun olisi pitänyt olla.. sitä on jatkunut siitä asti.. melkein kaiki mihin olen tarttunut on mennyt vituilleen, olen räpiköinyt eteenpäin yrittäen olla jotain sellaista mitä luulen että minun pitäisi olla.. aina päässäni soi sama virsi, olet huono, olet säälittävä.. et kuitenkaan onnistu.. kukaan ei välitä, kukaan ei pidä sinusta..
kun aloimme olemaan yhdessä olin paremmassa kunnossa, välillä tuli aikoja jolloin ahdistus sai vallan, satutin itseäni jälleen.. yritin vakuutta itselleni että kun vihdoin olen löytänyt hyvän miehen, en saa valittaa turhista.
koitin vakuutta itselleni että suhteemme toimi täydellisesti, että olimme kuin luodut toisillemme.. ensimmäisen riidan tullessa kuitenkin totesin miten erilaisia olemme.. olisin tarvinnut riitelyä, asioiden käsittelyä, keskustelua, väittelyä, ikävistä asoista puhumista.. mutta koska olin löytänyt hyvän miehen ja rakastin sinua hiljensin nuo tarpeet.. koska selkeästi ilmaisit että et halua riidellä, et halua väitellä, koska mielipide asioista on turha väitellä.. et halunnut puhua ikävistä asioista.. joten kaikki loukkaukset, tahalliset tai tahattomat on jäänyt käsittelemättä.. olen pitänyt ne sisälläni, en ole halunnut luovuttaa..
nyt ne on vain kasvanut tämän väsymyksen myötä käsittämättömiin mittasuhteisiin.. pojan syntymän jälkeen tilanne on mennyt nopeasti huonompaan suuntaan.. niin kuin jo aikaisemmin koitin selittää.. ahdistukseni on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin että enää en voi pitää sitä sisälläni, tarvitsen apua.
et ole koskaan huomannut että olen tehnyt itselleni jotain, mutta ei huolta ei ole kukaan muukaan.. olen oppinut hyvin aikaisessa vaiheessa peittämään nämä tunteet, sen mitä teen.. väsymys on ajanut minut siihen pisteeseen etten juurikaan toivoa näe..
meidän väliset asiat tuntuvat nyt liian isoilta selvitettäviksi, ennen kuin olen saanut itseni kuntoon.. ja siihen voi mennä aikaa.. tarvitsen tilaa, vapautta..oikeuden tuntea oloni paskaksi, aikaa käsitellä näitä asioita..
suurimmat ongelmat meillä on ne mitä sähköpostissa kerroin.. ja ratkaisu ei vain ole se että vaihdan työpaikkaa, tarvitsen sitä jotta pysyn kasassa.. lääkärikin näki sen, siksi ei laittanut sairaslomaa.
miten aloittaisin kertomuksen tunteistani.
olen kerännyt tätä ahdistusta 17 vuotta.. pikkuhiljaa se on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin että en enää kestä. suurin syy avun hakemiseen on kasper.
en halua jättää kasperia äidittömäksi, ja jos en saa itseäni kuntoon niin tulee tapahtumaan, ennemmin tai myöhemmin.
kaikki on alkanut ala-asteella, se jatkuva kiusaus, huonommuuden tunne.
kiusaajat saivat oloni tuntumaan rumalta, tyhmältä,arvottomalta, pikkuhiljaa aloin uskomaan siihen että olin näitä asioita, tyhmä kun en oppinut mitään, en pärjännyt koulussa, huonompi kuin muut, jotain vikaahan minussa oli oltava kun suurin piirtein kaikki kiusasivat. tunsin häpeää siitä että olin mikä olin. tunsin olevani yksi pettymys vanhemmilleni, olinhan niin ruma, hampaat vinossa ja silmälasit, koulukiusattu, ujo, tyhmä.. kun kiusaus oli jatkunut 3vuotta tulin ensimmäisen kerran siihen pisteeseen että halusin kuolla.. seisoin puistolan asemalla odottamassa junaa, halusin vain kaiken loppuvan. lopulta kuitenkin ajatukset kääntyivät siihen suuntaan että jos hyppäisin, aiheuttaisin häpeää perheelleni, olisin iso pettymys kun luovuttaisin.. siispä en hypännyt..
kiusaus jatkui yläasteella, olin edelleen arvoton, erilainen kuin muut.. tuntemattomat ihmiset, ylemmiltä ja rinnakkaisilta luokilta, jopa lukiolaiset haukkuivat, nauroivat etc.
koin edelleen olevani tyhmä kun en osannut, huonompi kuin siskoni, häneenhän minua aina verrattiin.. tai siltä ainakin tuntui
kavereita oli muutama, mutta he eivät tienneet miltä minusta tuntui. en osannut kertoa sitä heille. Olisin joutunut myöntämään että jokainen haukkuma sana, jokainen pilkallinen nauru satutti. siispä olin vahva.. ahdistus kasvoi.. pidin sen sisälläni..
elämä jatkui, pääsin lukioon, siellä kiusaus jatkui.. se sama naureskelu, ivailu. ulkopuolelle jättäminen.. en edelleenkään pärjännyt koulussa, luovutin.. en osannut, olin tyhmä, olin säälittävä.. aloin ajatella että minun on oltava vahva, en saa luovuttaa, on vain kestettävä.. se mikä ei tapa, se vain karaisee.. itkeminen on heikkoutta, sitä ei saa näyttää.. en osannut edelleenkään kertoa kenellekään mitä tunsin, koska olisin joutunut näyttämään miten heikko olen.. tunsin olevani pettymys, en osannut edes koulua käydä.. en saanut kavereita, olin omituinen.. pidin omituisista asioista..
vertasin nyt jo itsekin itseäni siskooni ja muihin läheisiini.. olin viallinen kappale, jota ei voinut korjata..
kun ahdistus kävi liian suureksi kantaa, totesin että jos satutin itseäni sain itkettyä.. se auttoi hetkeksi.. välillä onnistuin työntämään tunteeni sivuun, olin melkein onnellinen.. mutta aina vaan tunteet saivat vallan.. luovutin lukiossa, olin jälleen pettymys suvulle.. jälleen huonompi kuin sisko.. en täyttänyt odotuksia; oli ne sitten todellisia tai kuviteltuja..
menin amikseen, en osannut enää tutustua kehenkään.. olin hukassa.. en pärjännyt.. luovutin.. ja tein elämäni viisaimman päätöksen; aloin vartijaksi.. vihdoin löysin jotain missä olin hyvä, missä pärjäsin.. en edelleenkään osannut tutustua ihmisiin, mutta koin olevani onnellinen.. tätä ennen oli tapahtunut asia mistä kannan katkeruutta, äiti muutti yhteen miesystävänsä kanssa, minun oli lähdettävä kotoa.. jälleen tunsin itsessäni olevan jotain vikaa kun oma äiti vaihtoi minut mieheen... se oli todennäköisesti täyttä kuvitelmaa mutta sai aikaan pahoja tuntemuksia.. poltin itseäni ensimmäisen kerran.. se tuntui hyvälle, sain itkettyä.. tunsin jotain.. jälkeenpäin tunsin olevani tyhmä, heikko säälittävä paska.. mikä lisäsi ahdistusta.. niin kävi joka kerta kun tein itselleni jotain.. isällä asuessani koin etten ole tervetullut sinne, en sopinut isin ja avovaimon elämään.. olin omituinen, en oikein tuntunut sopivan mihinkään.
olin saanut ajokortin, löysin uuden asian mistä pidin.. autoilusta.. ajelin yöt ympäriinsä ja nautin vapaudesta.. pidin työstäni.. pidin hauskaa.. mutta yhä vain ahdistus sai otteen minusta.. yhä uudelleen pakotin sen syrjään.. tuli aika jolloin en voinut ajaa moottoritietä koska olisin sopivan kohdan tullessa vain antanut mennä.. taas pelkäsin olevani vain iso pettymys.. etten ollut sitä mitä minun olisi pitänyt olla.. sitä on jatkunut siitä asti.. melkein kaiki mihin olen tarttunut on mennyt vituilleen, olen räpiköinyt eteenpäin yrittäen olla jotain sellaista mitä luulen että minun pitäisi olla.. aina päässäni soi sama virsi, olet huono, olet säälittävä.. et kuitenkaan onnistu.. kukaan ei välitä, kukaan ei pidä sinusta..
kun aloimme olemaan yhdessä olin paremmassa kunnossa, välillä tuli aikoja jolloin ahdistus sai vallan, satutin itseäni jälleen.. yritin vakuutta itselleni että kun vihdoin olen löytänyt hyvän miehen, en saa valittaa turhista.
koitin vakuutta itselleni että suhteemme toimi täydellisesti, että olimme kuin luodut toisillemme.. ensimmäisen riidan tullessa kuitenkin totesin miten erilaisia olemme.. olisin tarvinnut riitelyä, asioiden käsittelyä, keskustelua, väittelyä, ikävistä asoista puhumista.. mutta koska olin löytänyt hyvän miehen ja rakastin sinua hiljensin nuo tarpeet.. koska selkeästi ilmaisit että et halua riidellä, et halua väitellä, koska mielipide asioista on turha väitellä.. et halunnut puhua ikävistä asioista.. joten kaikki loukkaukset, tahalliset tai tahattomat on jäänyt käsittelemättä.. olen pitänyt ne sisälläni, en ole halunnut luovuttaa..
nyt ne on vain kasvanut tämän väsymyksen myötä käsittämättömiin mittasuhteisiin.. pojan syntymän jälkeen tilanne on mennyt nopeasti huonompaan suuntaan.. niin kuin jo aikaisemmin koitin selittää.. ahdistukseni on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin että enää en voi pitää sitä sisälläni, tarvitsen apua.
et ole koskaan huomannut että olen tehnyt itselleni jotain, mutta ei huolta ei ole kukaan muukaan.. olen oppinut hyvin aikaisessa vaiheessa peittämään nämä tunteet, sen mitä teen.. väsymys on ajanut minut siihen pisteeseen etten juurikaan toivoa näe..
meidän väliset asiat tuntuvat nyt liian isoilta selvitettäviksi, ennen kuin olen saanut itseni kuntoon.. ja siihen voi mennä aikaa.. tarvitsen tilaa, vapautta..oikeuden tuntea oloni paskaksi, aikaa käsitellä näitä asioita..
suurimmat ongelmat meillä on ne mitä sähköpostissa kerroin.. ja ratkaisu ei vain ole se että vaihdan työpaikkaa, tarvitsen sitä jotta pysyn kasassa.. lääkärikin näki sen, siksi ei laittanut sairaslomaa.
