Eksäni on luusereiden luuseri. Peruskoulua kävi vuoden pidempään kun muut ja sieltäkin lintsas minkä kerkes. Oli kuulemma huono-olo. Sittemmin lääkärissä diagnositiin paniikkihäiriö, johon hän alko syömään lääkkeitä. Ekat ei auttanu, tokat ei auttanu, eikä viidennetkään viellä. Hänelle ei löydetty lääkkeitä, vaikka annostusta nostettiin vaikka miten paljon. Reilun parivuotta jaksoin katsoa tätä ja tukea häntä. Kun mistään ei ollut mitään apua, eikä hän ollut valmis vastaanottamaan juuri mitään apua (tukihenkilöä, laitoshoitoa yms. mtk:n palveluita) aloin kyllästyä. En enää jaksanu katsoa vierestä, enkä uskoa, että hänellä mikään olis. Hän lihoi ja lihoi ja pian oli jo sen näkönen, että mua ällötti ajatuskin siitä, että hän koskis muhun. Aloin olla sitä mieltä, että hän on vaan yks patalaiska luuseri, joka ei saa aikaseks mennä kouluun opiskeleen itelleen ammattia ja joka on kuukauden välein sossun luukulla hakemassa rahaa, kun kelan tuet ei riitä. Kaljaa ja viinaa menee ainakin nykyään niin paljon, että ei mitään rajaa. Asuimme yhdessä 4 vuotta, mä kävin koulua ja tein töitä, jotta rahat riitti, hän siivos tasan kerran, sillonkin mulle synttärilahjaks, voi ristus. Mä hoidin kaupassa käynnit, raha-asiat, kodin, kissat, ruuan teon.. Ihan kaiken mitä vaan voi kuvitella. Hän istu perse homeessa koneella ja pelas. Edes pöytää ei voinu pyyhkiä, kun oli niin huono-olo ja heikotti. En voi uskoa, että tosiaan jaksoin katsella tota meininkiä niin kauan. Sitten viellä kaiken kukkuraks hän päätti leipoa naamani uuteen uskoon. Siinä kiitos siitä, että hän oli saanut elää niinkin kauan siivelläni, ilman huolen häivää. Siinä vaiheessa tuli ero. Eron jälkeen hän muutti takaisin ÄIDILLEEN, ja asuu siellä edelleen. Tässä on mielestäni ERITTÄIN hyvä esimerkki luuserista.
Anteeks pitkä vuodatus, mutta verenpaine alko kohoon miettiessäni, että kuinka luuseri hän todellakin oli.