Millainen äiti/isä luulit olevasi?

Ja millainen sinusta oikeasti tuli? Mä jotenkin ajattelin, että olisin sellainen alati lempeä ja kärsivällinen, mutta pah! Hermot menee vähän väliä ja henkilökohtaisena kehityskohteena on pidemmän pinnan kasvattaminen. Hetkittäin jo onnistuukin, mutta on päiviä ja päiviä...

Minään pullantuoksuisena äitinä en itseäni koskaan pitänytkään, koska oon ihan surkea leipomaan, mutta yllättäen oonkin ruvennut tekemään suolaisia ja makeita piirakoita. Ehkä se pullataikinakin joskus vielä onnistuu.

 

Luulin pystyväni äitinä olemaan aina lempeä ja asiallinen. Ja että vastaisin aina oikein ja heti lapsen tarpeisiin. En uhkailisi, kiristäisi tai lahjoisi, koska saan lapseni muilla keinoin käyttäytymään toivotulla tavalla. Olisin aina turvallinen ja luotettava, enkä koskaan tiuski, huuda tai hermostu. Varsinkaan ilman syytä. Kuvittelin meneväni melko nopeasti töihin ja lapsi hoitoon.

Todellisuudessa olen lyhytpinnainen. Korotan ääntä helposti ja tulistun nopeasti. Uhkailen, lahjon ja kiristän säännöllisesti (karkkipäivillä, peleillä tai muillla etuuksilla siis). Alennun lapsellisiin väittelyihin 7 vuotiaan kanssa. Ja olen ollut/tulen olemaan melko pitkään kotiäitinä. Välissä olin töissä kyllä, mutta äitiys tuntui yllättäen nousujohteista uraa houkuttelevammalta. Väliin tosin itsekin pohdin, että miksi näin... Mutta useimmiten olen tyytyväinen valintoihini. Äitinä pitää vielä kasvaa piiiiiitkän matkaa, jotta olisin edes lähempänä noita tavoitteitani...

 

Mun piti olla pullantuoksuinen ja ikusen kärsivällinen äiti joka neuloo vauvalle villasukkia. Pullan vääntäminen kyllä onnistuu, mutta sukkapuikkojen kanssa menetin hermoni kymmenessä minuutissa, eikä lapsen kanssa kärsivällisyys riitä aina niinkään kauaa kun 1-vuotias ei vielä selvästikään halua ymmärtää mitä "ei" tarkoittaa

Mutta ihan kivasti meillä silti sujuu, enkä onneksi kuitenkaan hillittömästi raivoa vaikka pinnaa kiristääkin aika ajoin.

 

Luulin, että olisin tiukka ja määrätietoinen. Ajattelin aina, etten vaadi lapsilta suorituksia tai ratsasta lapsieni pärjäämisellä. Todellisuudessa olen melko lepsu, läsnäoleva, aina äidin tunteilla ajatteleva ja lapsieni tulevaisuutta koko ajan suunnitteleva äiti, joka tulee varmasti vaatimaan tuloksia niin urheiluharrastuksista kuin kouluaineistakin. Onneksi lapseni ovat vielä pieniä, kerkeän ehkä muuttamaan joitakin vaatimuksiani.

 

Luulin että pystyisin tarjoamaan kaiken mitä tarvitaan. Olisin pullantuoksuinen äiti, jolla avoimet suhteet lapsiin. Olisin parempi äiti, mitä omani oli.

Ekaa en ole pystynyt toteuttamaan, mutta kaiken muun toistaiseksi. Ja esikoinen on jo täysi-ikäinen.

Mistähän tuo "pullantuoksuinen" äiti käsite tulee? Jos leipoo pullia, onko muutenkin hyvä äiti? Leivon kyllä muutakin.

 

Mä kuvittelin kans omaavani lehmän hermot. Ja jotenkin kuvittelin eläväni lapsen kanssa sellaista ihanaa strömsö-elämää, että hyväntuulisena laulellen askarrellaan sämpylän paiston ohessa jotain järkyttävän ihanaa ja hienoa. Ja sit meillä on menoa kokoajan, ihmisiä käy kylässä ja me kyläillään ja muksut juoksee jaloissa kun aikuiset sillai leppoisasti illastaa
Ja paskat. Jos nyt sattuu olemaan kaveri/tuttavapiiristään ainoa, joka edes haaveili lapsiperhe-elämästä ja muut ovat veloja tai ikisinkkuja, niin mistä helvetistä niitä tyyppejä noin vain ilmaantuis meille kylään? Ja muksun kans oleminen onkin ihan työtä, ei sitä silloin ajatellut, kuinka vastuu painaa. Ja väsymys, ja kuinka yhtä äkkiä itse onkin siellä tärkeysjärjestyksessä viimeisenä. Kissatin menee laatikonsiivouksineen ja lääkekuureineen edelle...
Mutta toisaalta mulle on ollut yllätys se, että mä olen ottanut tän homman ihan sillai oikeasti tosissani. Teen asioita lapsen parhaaksi ja mietin ja analysoin itseäni ja mulla mielestäni on ihan linjaakin tässä hommassa. Jotenkin kuvittelin olevani boheemimpi hällävälia tyyppi. Vaan enpä ole.

 

 

Mä aattelin, että olen ankarampi ja touhukkaampi. En mä mikään pitkäpinnainen ole koskaan ollut, joten en ajatellutkaan mikään muumimamma minusta olisi tullut, mutta silti se väsymys ja hermostuminen on tullut yllätyksenä, mikä välillä pukkaa.