Millä keinoin jaksatte?

Kiukkuketjun innoittamana tällainen kysymys putkahti mieleen. Eli mitkä ovat ne keinot joiden avulla jaksatte yli vaikeistakin ajoista, huonosta olosta ja pettymyksistä? Kenelle puhutte, vai puratteko pahaa oloa jonkin muun keinon avulla? Mitkä ovat ne juuri sinun omat keinot selviytyä eteenpäin?

Minulla ykköskeinona purkaa pahaa mieltä ja ahdistusta ovat ihanat rakkaat ystävät, jotka jaksavat kuunnella. =) Nämä kolme tyyppiä jaksavat aina olla olkapäänä tarvittaessa, eivät kommentoi tai jakele neuvoja, vaan ovat ihanalla tavalla tukena ja kannustajina. Vaikka oma mies oikeasti yrittääkin parhaansa ja auttaa kaikessa mahdollisessa, hänelle ovat nämä tunnepuolen asiat yleensä vaikeita käsitellä. Hän ei kykene ottamaan vastaan minun ahdistustani, vaan hermostuu siitä että minä voin huonosti ja sanoo ettei hän ainakaan anna tämän asian lannistaa itseään. Hän kyllä sitten konkrettiisin keinoin yrittää helpottaa oloani, mutta henkiseksi tueksi hänestä ei juurikaan ole. (Lienee jokin miehinen ominaisuus...) Niinpä minulle on erityisen tärkeää että on joku muu jolle puhua, silloin kun tuntuu pahalta.

Ykköskeino laittaa ajatukset muualle on eläinharrastus. Meillä on koiria ja kilpailen aktiivisesti. Treenit, kisat, tapahtumat ja mukava treeniporukka auttavat unohtamaan omat asiat. Ja se että teet asioita, pyrit hyviin suorituksiin eläimen kanssa on asia joka aina sillä hetkellä vaatii 100% huomion. Ja myös onnistumiset, vaikka hyvin mennyt treeni tai maksimaalinen kisasuoritus auttavat jaksamaan eteenpäin. Ja se että näet vieressäsi nelijalkaisen joka nauttiii joka hetkestä ja on aina valmis tekemään hommia kanssasi tuo hyvää mieltä. =) Myös ratsastusharrastus on hyvää terapiaa kun ratsastaessa on pakko keskittyä myös eläimeen ja siihen yhteistyöhön heppasen kanssa.

Fyysisessä (ja myös psyykkisessä) jaksamisessa olen vihdoin oppinut pitämään huolta itsestäni. Käyn säännöllisesti lenkkien lisäksi jumpalla (josta todella pidän). Hemmottelen itseäni kerran viikossa hierojalla ja pidän näin niskahartiaseudun vaivat loitolla. Annan aikaa itselleni lukea kirjoja, istua takkatulen ääressä ja yritän ottaa rennosti.

 

Osiris, tärkeä aihe.
Vastaukseni kuuluu hyvin pitkälti:

Tämän avulla.

Voimia sinulle ja kaikille muille kaksplussaajille :flower:

 

Niin.. no kun vaihtoehtojakaan ei ole, niin yritän ajatella mahdollisimman usein muita juttuja (tähän saakka melko huonolla menestyksellä ), näiden palstojen avulla jossa voi puhua samankokeneiden kanssa :flower: Kirjottelen myös ajatuksia paperille, sillon niitä ei vello päässään niin paljoa. Vihkoja ja paperipinkkoja on kertyny näiden vuosien ajalta (ja aeimminkin, esim. mieshuolista) jo vino pino!
Ehkä mäkin pääsen vielä joskus sinne hepan selkään, kunhan ei enää tarvis säästellä kaikkee liikenevää hoitoihin.. :ashamed:
Mies ei oikein tajua miks oon välillä niin paskana tästä, saati kateutta ja pahaa mieltä, no sillä ei oo niin kiire tässä lapsihommassa ja vois vieläkin jatkaa tjot-linjalla ties kuinka kauan.. :headwall: ehkä siks se osaa suhtautua tähän ärsyttävänkin rennosti, ja vaikuttaa ihan pelkästään iloitsevan muiden "uutisista".. GRRR!

 

Ai niin ja yksi tärkeä juttu myös on että annan itselleni luvan itkeä silloin kuin itkettää.
risukasa- Kuten sanottu, minunkaan mies ei kertakaikkiaan ymmärrä sitä että pahoitan mieleni muiden hyvistä uutisista. Toki pystyn aina pienen sulattelun jälkeen myös iloitsemaan muiden onnesta, mutta aina ensimmäisenä väistämättä iskee se katkeruus siitä miksei vieläkään ollut meidän vuoro...
Onneksi mulla on mahdollisuus ratsastella kavereiden hevosilla pieniä tallitöitä vastaan, eli siihen harrastukseen ei onneksi hupene kovasti rahaa.
Niin ja ihan tämä palstallekin kirjoittelu selkiyttää kovasti niitä omia ajatuksia. Ja kiva kun täällä on takuuvarmasti ihmisiä jotka tietävät miltä tämä aina ajoittain tuntuu...

 

Mä kirjoitan imperfektissä mutta.. Mä jaksoin positiivisella asenteella ja toivolla. Yritin vaan aina ajatella, että jos mulla kerran on pieniä vaatteita vauvalle niin kyllä mulla joskus on vauvakin. Kuulostaa ehkä lapselliselta mutta se oli mun konsti.

 

Niin, välillä tuntuukin, ettei jaksa. Muiden hyvät uutiset lannistaa muakin. Nyt varsinkin kun eka ICSI tuotti tuulimunaraskauden on hyvät selviytymiskeinot ollut kortilla. Minäkin itken aina kun itkettää, ja ajattelen, että suren nyt minkä suren, ja sitten nostan pään pystyyn ja katson tulevaan. Minun mieheni ymmärtää kyllä myös psyykkisen puolen erittäin hyvin, ja koska voimme jakaa tämän hedelmöityshoitoasian täysin kahdestaan, en ole kokenut kauhean oleelliseksi kertoa asiasta muille. Tosin kun odotettiin raskautta hoitojen aikana mies oli ärsyttävän positiivinen kun minua pelotti huono lopputulos, häntä harmitti kun en antanut nauttia alkuraskaudesta. Kun kuitenkin kävi huonosti, minulla oli paha mieli, että miksi piti niin angstailla jo ennen huonoja uutisia. Mies oli päivän vain hiljaa, joten kai tässä niitä ristiriitojakin syntyy.

No minä puran tunteita päiväkirjaa, kirjaan jokaisen tapahtuman mitä tässä lapsettomuudessa ja hoidoissa tapahtuu, säästän kuitit ja laput yhteen mappiin. Eri vihkoon kirjoitan sitten tunteitani runoiksi ja muiksi teksteiksi, on ollut hyvin synkkää luettaaa. Tämä palsta on myös minulle henkireikä. Sitten koitan ajatella niin, että aivan varmasti meillekin se vauva JOSKUS tulee, kysymys on vaan siitä, että täytyy jaksaa tarpeeksi pitkään yrittää, ja näitä hoitoja. Vältän tietoisesti tilanteita, joissa joudun lähikontaktiin puolituttujen odottavien tai pientenlasten äitien kanssa. Yritän keskittyä hoitojen lomassa minuun, mieheeni ja parisuhteeseen ja seksii. Ne kaikki jää tässä niin helposti liian vähälle. Nyt päätin hemmotella itseäni kaikilla niillä asioilla joita raskaana ollessani kaipasin.

Ja nyt kun tuli tuo tuulimuna kerottiin siitä kaikille, ja se helpotti oloa. Saan luvan kanssa olla väsynyt ja surullinen, kaikki tietää, että me toivotaan vauvaa, ja se ei ole tullut helposti, välttyy varmaan jatkossa kysymyksiltä, jotka pahoittaa mielen.

 

Meillä on takana 3,5 vuotta lapsettomuutta ja 2 vuotta ICSI-hoitoja. Kerran tulin raskaaksi, mutta se päättyi keskeytyneeseen keskenmenoon viikolla 12. Muut hoidot on olleet negaa. Kaikkein pahiten kävin pohjalla keskenmenon jälkeen, silloin mietin vähän aikaa että selviänkö tästä ollenkaan. Mutta kyllä sitä kummasti vaan selvisi. Mekin oltiin kerrottu melkein kaikille hoidoista, raskaudesta ja myös keskenmenosta, joten onneksi on ollut "lupa" olla surullinen, kun ihmiset tietävät mistä se johtuu.

Minä kuulun myös niihin joilla ykköskeino jaksamisessa on rakas harrastus eli eläimet (hevoset + muut). Niiden kanssa menee niin paljon aikaa, että ei kerta kaikkiaan ehdi eikä jaksa surra lapsettomuutta täyspäiväisesti. Hevosten kanssa ollessa sitä keskittyy niin täydellisesti niihin, että muyt arjen murheet unohtuu.

Oman kumppanin tuki on tietysti myös tärkeää. Me pystytään onneksi miehen kanssa aika hyvin juttelemaan näistä asioista ja lohduttamaan toisiamme. Usein suru ja ahdistus menee silleen kausiluontoisesti, että kun toinen on oikein maassa niin toisella on parempi kausi ja jaksaa lohduttaa toista.

Ollaan käyty myös terapiassa (yksityisessä hoitopaikassamme terapiaa tarjotaan aktiivisesti eikä se maksa mitään erikseen), mutta siitä emme ole kokeneet saavamme oleellista apua. Tuntuu vähän hassulta puhua terapeutin luona samoja asioita, jotka voidaan yhtä hyvin puhua kotona keskenämme.

Mä olen myös tehnyt niin kuin edellinen kirjoittaja eli vältellyt tietoisesti kontakteja raskaana olevien ja pienten lasten vanhempien kanssa. Terapeuttikin oli sitä mieltä, että niin voi aivan hyvin tehdä. Eihän itseään tarvitse kiusata yhtään enempää kuin on pakko. En myöskään pysty iloitsemaan toisten onnesta, ja on todella vaikeaa vilpittömästi onnitella toisia raskaudesta tai vauvasta. Mutta suon sen itselleni, se tosiaan lienee ihan normaalia tässä tilanteessa.

Minä en kyllä uskalla ajatella että "kyllä se vauva joskus vielä meillekin tulee". Enkä myöskään ilahdu jos joku muu yrittää lohduttaa mua sanomalla niin. Kun totuushan kuitenkin on se, että kaikki eivät koskaan saa lasta edes hoitojen avulla. Mua auttaa kuitenkin jaksamaan tieto siitä, että vaikkei biologista lasta tulisi niin on kuitenkin vielä muita mahdollisuuksia. Voimme kokeilla hoitoja luovutetuilla soluilla tai sitten miettiä adoptiota/sijaisvanhemmuutta. Tietysti oma biologinen lapsi olisi se suurin toive, mutta on lohdullista tietää että muitakin vaihtoehtoja silti vielä on.

Rankkaahan tämä on, mutta uskon että jos tästä kaikesta selviää hengissä ja järjissään niin sen jälkeen on kyllä paljon aikaisempaa vahvempi ja viisaampi ihminen. Lohdutusta voi hakea siitäkin ajatuksesta, että ehkä tästä kaikesta lopulta oppii ja saa itselleen jotain sellaista, josta on hyötyä koko lopuksi elämää, jatkui se elämä sitten lasten kanssa tai ilman.

 

Mä olen myös tehnyt niin kuin edellinen kirjoittaja eli vältellyt tietoisesti kontakteja raskaana olevien ja pienten lasten vanhempien kanssa. Terapeuttikin oli sitä mieltä, että niin voi aivan hyvin tehdä. Eihän itseään tarvitse kiusata yhtään enempää kuin on pakko. En myöskään pysty iloitsemaan toisten onnesta, ja on todella vaikeaa vilpittömästi onnitella toisia raskaudesta tai vauvasta. Mutta suon sen itselleni, se tosiaan lienee ihan normaalia tässä tilanteessa.

Kiitos tästä kommentista, olet ihana ja pelastit päiväni ensimmäisellä' hyväksynnällä :hug:
Itse olen vältellyt kontakteja tovin, ja parille ystävälle myös maininnut asiasta, jotta osaisivat suhtautua etäisyyteeni. Palautteeksi olen saanut, että ajattelen itsekkäästi ja omahyväisesti. Olo on ollut tosi kurja, ja koetan "väkisin" pitää edes puhelinyhteyksiä lapsensaaneisiin ystäviini silloin kun fiilis on hyvä. Puhelun jälkeen olo on aina kamala ja itkua pukkaa varmasti jossakin vaiheessa. Tapaamisista jää vielä kurjempi maku, kun puheenaiheet on pelkkää "meiän mussukka", "mites teidän hoidot/tutkimukset/seksielämä", "ruoka-aika, tissi esille", "otatko syliin vähäksi aikaa kun käyn vessassa? ota nyt". Eikä ilman lasta kuulema voi tavata. Olen aika varma, että menetän nämä ystäväni pitemmäksi aikaa, ja vaikka mikäli itselläni tärppi käy joskus, he tuskin enää lähipiiriini tahtovat, kun en ollut mukana hehkuttamassa heidän onneaan. Ei voi mitään, otan riskin, sillä hajoan muuten ihan täysin :'(

Lisäksi tukenani on netti... nämä kanavat ovat ehdottomia omalle jaksamiselle, jotten luule olevani ainoa surkea maailmassa, lähipiiristäni ei muita asian kanssa puntaroivia löydy.

Mies, äiti ja paras ystäväni auttavat kuuntelemalla kukin omalla tavallaan. Mies ei tosin ymmärrä jatkuvaa itkun ryystämistä ja pohtii mielessään ties mitä iloisempaan naiseen vaihtamista, äiti antaa todella raivostuttavia positiivisia kommentteja, jotka eivät lohduta pätkääkään ja ystäväni elää niin eri tilanteessa, että ihan hävettää valittaa hänelle, kun itselläni on kuitenkin mies, talo ja terveys.

 

En tiedä enää itsekään, millä keinoin jaksaisi. Kaikki mainitsemanne keinot tuntuvat tutuilta.

Suurimman avun olen tainnut itselleni saada täältä, teiltä kaksplussan palstalaisilta, vaikka kaikki ystäväni ja perheeni tietävätkin tilanteestamme. He eivät kuitenkaan tiedä, miten kokonaisvaltaisesti tämä asia ja pitkään jatkuvat hoidot vaikuttavat elämään yleisellä tasolla, jaksamiseen, mielialoihin, kannustaviksi tarjoitettujen kommenttien hymyssä suin vastaanottamiseen....

Itselleni tuottaa vielä erityisesti vaikeuksia se, että ystäväni ja perheeni ovat tottuneet näkemään minut vahvana ihmisenä, joka kestää "mitä vaan". Nyt kun välillä tuntuu, että hajoan kappaleiksi, en pysty kuitenkaan sitä heille näyttämään, vaan mielummin olen omissa oloissani kotona niin pitkään, että pystyn taas heidät kohtaamaan. Olen huomannut myös vältteleväni ystäviä ja sukulaisia joilla on pieniä lapsia tai jotka odottavat vauvaa. En vaan pysty iloitsemaan muiden onnesta ja tunnen sen takia myöskin hirvittävän huonoa omaatuntoa :ashamed: Töissä olen viimeaikoina kuullut paljon raskaus- ja synnytys uutisia. Niihin olen pakottanut itseni onnittelemaan hymyssäsuin, koska eiväthän siellä ihmiset voi tietää meidän surustamme ja epäonnestamme, enkä kuitenkaan halua antaa työkavereilleni välinpitämätöntä ja tylyä kuvaa itsestäni, koska en sellainen oikeastikaan ole. Minäkin olen yrittänyt iloita siitä, että olemme muuten terveitä mieheni kanssa. Ilo siitä jää kuitenkin siihen, kun joku uusi tuttavuus tai vanhakin, muistaa tiedustella, että "onkos teillä suunnitelmia lasten suhteen..."

On tämä vaikeaa. Helpottaakohan tämä tuska ajankaan myötä, ellei lasta tule? En haluaisi loppua ikääni elää näin tuskaisessa olossa. Onneksi te olette olemassa, rakkaat kohtalosiskot! :heart: