Alkuperäinen kirjoittaja Ottaa päähän:
Oli pakko kirjoittaa tänne kun ottaa niin päähän tämä asia: miksi miehen jäädessä kiinni pettämisestä miehen vaimo syyttää toista naista! Aika monessa tapauksessa on näin. Vaimo huutaa, haukkuu ja levittää ties mitä juttuja tästä toisesta naisesta, vaikka ainoa ketä hän tilanteesta voi syyttää on pettäjämies. Paha toinen nainen on muka vietellyt vaimolta miehen, raahannut varmaan väkisin mukaansa... Jos tämä toinen nainen on sinkku niin eihän hän ole ketään pettänyt! Se on aivan miehen syy jos lähtee vieraan naisen matkaan. Vaimot vaan eivät tunnu tuota tajuavan!
Se on naiselle paha paikka kun joku toinen nainen meneekin edelle. Silloin alennutaan tuohon lapselliseen toisennaisen syyttelyyn ja väheksymiseen. Halutaan siten saada muu maailma uskomaan, että olen kuitenkin parempi. Juuri sellainen käytös kertoo kuinka heikko vaimo oikeastaan on, ja lapsellinen.
Myönnän alentuneeni siihen itsekin. En osannut selittää sitä silloin, enkä vieläkään, mutta näin jälkeenpäin hävettää ihan helvetisti. Toivon usein, että olisin ainoa joka muistaa ne lapselliset tempaukset joita tein.
Olen saanut lapsillekin selitellä ettei ne olleet fiksuja tekoja, päinvastoin. Koska lapset on niistä jotain oppineet: asenteen, ja nyt yritän kitkeä sellaista pois. Eihän sanat merkitse lasten kasvatuksessa, kun teot ne on mitkä merkkaa. Teettää paljon työtä osoittaa lapsille miten ihmisiä oikeasti pitäisi kohdella teki ne mitä tahansa.
Toinen lapsi suhtautuu isään ja isän uuteen vaimoon vieläkin karsaasti, ja koen että se on minun syytäni. Nuorempi lapsi oli kai eron aikoihin toisella kehitysasteella ja piti jo silloin päänsä ettei kukaan sotke hänen ja isänsä välejä. Hänestä isän uusi vaimokin on ihan okeityyppi. Kyllä myönnän että alkuun pelkäsin hänen vievän minun paikkani ja olin onnellinen kun vanhempi lapsi oli minun tukena (VIRHE VIRHE!! jälkeenpäin katsottuna).
Nykyään ymmärrän miten tärkeää lapselle on pitää niistä ihmisistä jotka vääjäämättömästi kuuluvat lapsen elämään, vaikka muut aikuiset ei niistä ihmisistä pitäisi.
Mutta kun ei sellaiseen osaa varautua. Ei tietenkään. Naimisiin mennessä näkee vain yhteisen loppuelämän olkoon sisältö mitä tahansa. Sitä pitää toista itsestään selvyytenä. Kyllähän jälkeenpäin ymmärrän minäkin ettei meidän liitto nyt niin ihana ollut. Riitaa aivan typeristä asioista ja riitaisa suhde aiheutti fyysisen ja henkisen eron jo ennen kuin mies tätä uutta löysi jostain.
Eron aikoihin minä nyt vaan satuin näkemään asian niin, että nainen oli iskenyt mieheeni tämän heikolla hetkellä kun meillä oli riitaisaa. Vasta viime aikoina olen suostunut myöntämään itselleni, että mies oli erotyönsä jo tehnyt kun tuon naisen tapasi, mutta ei halunnut erota koska oli lapset.
Oma käytökseni eronkin aikoihin ja pitkään sen jälkeen on jättänyt jäljet mieheen: hän ei voi sietää minua, vaikkei sitä mitenkään osoita. Se huokuu hänestä vaikka hän vaan tervehtisi. En edes yritä muuttaa hänen mielipidettään. Sitten vasta idiootiksi itseni tekisin. Ei, olen pääsemässä sellaiseen tilaan, että suhtaudun häneen itsekin välinpitämättömästi. Tiedän sen siitä, että olen tavannut miehen, josta ehkä olen jopa kiinnostunut. Kerran jopa ihmettelin, että mitä olin aikoinaan exässäni edes nähnyt kun niin pahasti häneen takerruin... Ja kuitenkin jos lasten takia joudun hänet elämäni taas ottamaan, palaan herkästi samaksi nalkuttajaksi kuin olin ennen eroa, ja teettää töitä hillitä itseni. Onnistun siinä kyllä nykyään, mutta ne tuntemusket ärsyttävät itseänikin. En tiedä pääsenkö niistä kokonaan eroon muuten kuin odottamalla että nuorempikin muuttaa kotoaan eikä enää tarvitse exän kanssa mitään järjestellä.
