Miksi odotan aina liikaa äitini suhteen?

[vieras..]

Minulla ja vanhemmilla oli puolivuotta sitten iso riita. Laitoin välit poikki ym. Asioista ei ikinä puhuttu. Pyydettiin vain anteeksi jatkettiin siitä mihin jäätiin. Päätin että mun kohdalta asiat on ok. En vaadi enkä odota vanhemmiltani enää mitään.

Silti petyn edelleen heihin ja se tuntuu pahalta. Vaikka kuin tiedostan etukäteen miten tulee käymään.
Äidin piti tänään tulla käymään täällä paikkakunnalla missä asutaan. Sanoin että tulee käymään meillä. Oon yksin kotona kun lapset on koulussa. Sanoin että voidaan kyllä käydä kaupoissa tms jos haluaa. Eilen sit soitin että onko tulossa. On mutta käy nyt vain hoitamassa sen asian miksi oli tulossa tänne. Ei tule edes kahville.

Veljen vaimon kanssa juttelin eilen ja kerto että äiti on menossa heille päiväksi hoitamaan lapsia. Oli itse sitä ehdottanut. Aika vähän käy tuolla veljelläkään mutta silti.
Sisko on se kenen luona käyvät monta kertaa vuodessa vaikka matkaa on 700 km. Nyt talvella kävivät kerran meillä kylässä kun lapsi soitti että on leiponu synttärikakun. Sitä ennen kävivät 2v sitten.

Tiedän ei pitäisi odottaa mitään. Silti se sattuu.

 

["hmh"]

Ilmeisesti myös äitisi on lakannut odottamasta ja toivomasta sinulta enää mitään. Olet laittanut välit poikki. Anteeksipyynnöt on esitetty, mutta välit eivät ole hyvät. Ehkä joku asia elämässäsi rassaa vanhempiasi niin paljon että heidän on vaikea sietää tilannettasi ja omaa rooliaan siinä, siksi on helpompi olla erossa.

Kurjaahan tuo varmasti on kaikille osapuolille. Tuntematta tilannetta enempää on vaikea neuvoa miten edetä.

 

["a p"]

[QUOTE="hmh";29811207]Ilmeisesti myös äitisi on lakannut odottamasta ja toivomasta sinulta enää mitään. Olet laittanut välit poikki. Anteeksipyynnöt on esitetty, mutta välit eivät ole hyvät. Ehkä joku asia elämässäsi rassaa vanhempiasi niin paljon että heidän on vaikea sietää tilannettasi ja omaa rooliaan siinä, siksi on helpompi olla erossa.

Kurjaahan tuo varmasti on kaikille osapuolille. Tuntematta tilannetta enempää on vaikea neuvoa miten edetä.[/QUOTE]

Tuo välien poikki laittaminen oli vanhemmille yllätys. Eivät olleet edes tajunneet että jotain on oikeasti vialla. Jälkeenpäin mies soitti äidille ja selvitti tilannetta (halusi että tehdään sovinto) . eli kyllä heillä on tiedossa missä mättää. Anteeksi pyyntö oli tyyliin anteeksi jos olemme pahoittaneet mielesi.

Mutta kait se on hyväksyttävä etten kelpaa tällaisena kuin olen. Olen siis koko elämäni yrittänyt sovitella ja olla vanhemmille mieliksi. En ole osannut (osaa edelleenkään) sanoa vastaan. Myönnyn heidän mielipiteisiin vaikka ne eivät ole lähelläkään omia. Tulee ristiriitaisia tilanteita kun lupaan vanhemmille jotain mistä oma perhe sitten kärsii. Toki olen lupaukseni pitänyt ongelmista huolimatta. Keväällä yritin tästä heille kertoa mutten onnistunut.

Ja tällä hetkellä en itse ota juurikaan heihin yhteyttä. Ihan oman itseni takia. Ja silti näitä tilanteita tulee.

 

[Samanlaisen äidin tytär]

Sinä ap vielä selkeästi kuitenkin elättelet toivoa. Niin kauan kuin jaksat toivoa, petyt. Sun pitää ikävä kyllä vaan sisäistää se, etteivät vanhempasi muutu. Surra se suru pois, sen sijaan että kidutat itseäsi toivomalla ja pettymällä kerta toisensa jälkeen.

Tein noin itsekin, vuosikausia. Pyytelin kylään, soittelin, yritin kertoa asioistani. Änkesin itse kylään vaikkei pyydettykään. Ja kerta toisensa jälkeen kyläilypyynnöt hylättiin "ei kerkeä", ja silti käytiin hammaslääkärissä yhtä pitkän matkan takaa ettei joudu vaihtamaan lääkäriä muuton jälkeen. Soitellessa puhuivat vain omia asioitaan, ja kun yritin kertoa väliin omiani, puhuttiin päälle. Kun menin sovitusti kylään, saattoivat he lähteä illaksi jonnekin muualle, tai aamulla oli hirveä kiire jonnekin niin että loppujen lopuksi ajoin satoja kilometrejä ja kerkesin nähdä vanhempia muutaman tunnin.

Nyt olen vihdoin hyväksynyt että ei ne tuosta muutu, ikinä. Toki yritin asioista puhua, mutta kaikki kiellettiin tai selitettiin jonkun muun syyksi, ja sama meno jatkui. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Nykyään en enää pidä yhteyttä, ja toki sekin satuttaa. Mutta nyt en enää alista itseäni toivolle ja pettymyksille, ja huomaan että kaikki todellakin roikkui vain minun viitsimiseni varassa. Karsea totuus onkuitenkin parempi kuin jatkuva toivon ylläpito ja kerta toisensa jälkeen pettyminen.

 

[Jaksamista]

Kuulostaa tosi surulliselta että äitisi käyttäytyy noin. Mutta aika tutulta myös. Jostain syystä aika monella on vastaavia ongelmia vanhempiensa kanssa.

Jotenkin pitäisi vain oppia olemaan onnellinen ilman vanhempia. Mutta se on tosiaan vaikeammin sanottu kuin tehty.

Ehkä äitisi on vieläkin jotenkin loukkaantunut riidastanne. Muttei kuitenkaan itsekään yritä selvittää asioita. Onkohan hän tietoinen siitä että todella kaipaat häntä käymään? Joskus vaikeissa suhteissa tulee oltua vahingossa vähän varpaillaan ja voi kuulostaa ulospäin tahtomattaan vähän tylyltä.

Ehkä nyt on parasta että kerrot äidillesi sopivissa tilanteissa että olisi kiva jos hän tulisi käymään tai olisitte tekemisissä, mutta silloinkin muista suojella itseäsi eli älä odota mitään. Kunhan sanot. Pallo on silloin äidilläsi, sinä voit keskittyä sillä välillä pallottelemaan muiden ihmisten kanssa.

 

[muutoksia?]

Vastaus #4 kuvaili minullekin tuttuun tapaan, että kannattaa surra surunsa loppuun ja lopettaa toivomasta sellaista mikä ei tule tapahtumaankaan.

Minäkin pidin pitkän paussin, mutta myös sinä aikana prosessoin asiaa ja aloin hyväksymään vanhempani sellaisina kuin he ovat. Heille on selvästikin helpompaa olla väleissä muiden sisaruksieni kanssa, mutta se ei tarkoita etteivätkö he myös rakastaisi minuakin. Vanhemmilla on oikeus olla ihmisiä ja jos olen heille haasteellisempi lapsi kuin muut, en voi syyttää heitä siitä, koska minä olen haasteellinen ihminen monille muillekin.

Asennemuutokseni näkyi minussa ja käytöksessäni vanhempiani kohtaan. Väliltämme loppui jännitys ja varautuneisuus, koska minua ei enää surettanut tai kiinnostanut laukkaako äitini sisaruksieni luona kuinka monta kertaa tai ehtiikö vanhempani meille kylään vaiko ei. Ilmoitin, että meille ovat aina tervetulleita ja otin tavakseni piipahtaa heidän luonaan kahvilla (ei muita mukaan) parin viikon välein. Nyt he jo odottavat käyntiäni ja rupattelemme niitä näitä muutaman tunnin. Pärjätään niillä eväillä kuin on.

 

[Samanlaisen äidin tytär]

Kiva sulle "muutoksia?" että sinulla tuo on toiminut. Mutta kaikilla se ei toimi, eikä kaikki vanhemmat vaan rakasta lapsiaan.

Minäkin olen kokeillut tuollaista taktiikkaa kuin sinä, mutta mitään se ei muuttanut. Minun kyläillessäni ei oltu kotona tai sitten muuten vaan ignoorattiin, ja vaikka kuinka pidin omat "ovet avoinna" niin minun luona ei koskaan käyty. Ja yhä se "rupattelu" oli sitä että vanhemmat puhuu ja minä kuuntelen, ja jos yritin jotain kertoilla omista asioista niin puhuttiin päälle ja niin edelleen. Ei kenenkään tarvitse sietää sellaista kohtelua, ei myöskään eikä etenkään vanhemmiltaan.

Eli voihan tuollaistakin taktiikkaa kokeilla, mutta jossain vaiheessa me epäonniset joudutaan toteamaan että mikään ei muuta asioita. Ja minun korviini sinunkin tekstistäsi kuultaa läpi se ajatus, että vika olisikin sinussa, kun olet "haasteellinen". Ei se niin ole, vanhempien rakkauden ja välittämisen kuuluu olla ehdotonta, eikä kiinni siitä onko lapsi helppo vai haasteellinen! Moni huono vanhempi saakin omantuntonsa puhtaaksi juuri sillä, että kaikki hänen käytöksensä johtuu vain lapsesta, siitä että lapsi on "vaikea". Kun oikeasti se johtuu vain siitä että vanhempi on viallinen. Älä siis pidä itseäsi syyllisenä mihinkään; ja jos olet oikeasti jollain lailla haasteellinen, niin vanhempiesi kasvatuksen tuloshan sinä olet. Ei kenestäkään hyvällä kasvatuksella ja rakkaudella tule vaikeaa ihmistä.

 

["a p"]

Kyllä siis järjellä tajuan ettei pidä odottaa mitään. Ja pitkään jo onnistuikin. En tiedä mistä taas tämä takapakki sitten itelle. Tuntuu että taas saa käydä melkoisen tunnemylläkän ihan pikkuasian takia. Ja siis nuo tunteet kyllä yllätti minutkin. Kait kuitenkin liikaa käsittelemättömiä asioita sisällä sekä minun ja vanhempien välillä.

TUon miehen puhelinsoiton jälkeen äiti oli sanonu et tarvii miettimisaikaa mutta että soittaa sitte mulle kun haluaa puhua. Vuosi mennyt eikä olla edelleenkään puhuttu.

Mutta kasaan taas itseni ja jatkan omaa elämääni. Onneksi on mies ja perhe joille kelpaan tällaisena. Minä olen ollut sisaruksista se hiljainen kiltti tyttö kun taas vois sanoa että siskoni on melkoisen haastava persoona yhä edelleen ja kuitenkin on niin paljon läheisempi vanhempien kanssa.