Miksi naiskaverit on julmia?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja pettymyksesta seuraavaan
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Minä olen jättänyt tällaiset kuviot pääsosin väliin. Olen päättänyt, että minä olen selaienn kuin olen, ja jos en sellaisena kelpaa, niin se on sitten jonkun muun menetys kuin minun. Toisaalta taas en ylenkatso niitä, jotka tuon kaiken tekevät, vaikka joskus minua luullaan ylimielikseksi tms. (mikä olisi parempi sana?) Jokuhan tykkää tosissaan niistä kissanristiäisistä ja hajuvesien haistelusta. Siitä vaan sitten, jokainen hankkikoon iloa elämäänsä mistä tahtoo. En vain suostu siihen muottiin, että jonkin trendin tai muun takia minunkin PITÄISI lähteä siihen mukaan. Se karsii kyllä kavereita, mutta minulla on perhe, muutama ystävä ja kirjasto on täynnä kiinnostavaa luettavaa. Arvostan omaa aikaa enemmän kuin sosiaalisuutta, vaikka sekin olisi tietysti monessa kohdassa hyödyksi.

Jokainen tyylillään tosiaan:) Kyllä mäkin arvostan omaa aikaa mutta jotain sosiaalisuuden pilkahduksia mä ainakin kaipaan elämääni. En jatkuvaa paita-peppu-meininkiä, koska ahdistaa. mutta tuntuu että se on joko tai:C jossei jatkuvasti ole toista muistamassa niin on ihan ilmaa. Tietty varmasti sekin olis hyvä tiedostaa, että joillakin on esim. jälkipolvea...
 
Onneksi sulla on se yksi ystävä. Pidä siitä kiinni. Ja jos huvittaa, rekkaa nikki tänne, mullakin on sellainen, joten saa vaihdettua vaikka yksäriä halutessaan. Vaikka yleensä nettiystävyyttäkään ei synny liiallisella yrittämisellä, niin sopiihan sitä yrittää. Mulla ilmeisesti on riittävästi aikaa edellisestä mahalaskusta, että alan suhtautua asiaan taas kohtuullisen positiivisesti. :xmas:
 
perheenperustaminen, työ tai sen puute ym.muu kokonaismenestyminen vaikuttaa. Sosiaalinen identiteetti on tärkeä ja ystävyyssuhteet valitaan sen mukaan. Koulutus yhdistää ja erottaa mm. Harrastukset ja arvot myös. Jos on pahoja ongelmia, niin ystävät eivät oikein jaksa kohdata niitä asioita toisessa ystävässä. Se johtuu varmaan siitä, että pelätään, että esim. masennus tarttuu tai luuseri-mieliala valtaa. Antoisampaa on valita ystävät senhetkisen elämäntilanteen mukaan jos mahdollista. Tunnen tosin naisia joilla on vähän naispuolisia ystäviä, mutta he ovat hyvin vahvoja persoonia.

Eli mun ei sitten varmaan kannata kysyä miks naiskaverit on julmia vaan todeta että sellaisia ei ole enkä sellaisia tarvitse:D

Mut joo elämäntilanteet tuo potentiaalisia kavereita vastaan, mutta kyllä ne sitten meneekin. Vaan hauska se olis löytää ihminen jolle en vaan ole hyödyke.
 
Onneksi sulla on se yksi ystävä. Pidä siitä kiinni. Ja jos huvittaa, rekkaa nikki tänne, mullakin on sellainen, joten saa vaihdettua vaikka yksäriä halutessaan. Vaikka yleensä nettiystävyyttäkään ei synny liiallisella yrittämisellä, niin sopiihan sitä yrittää. Mulla ilmeisesti on riittävästi aikaa edellisestä mahalaskusta, että alan suhtautua asiaan taas kohtuullisen positiivisesti. :xmas:

Ei ystävyyttä pakoteta ei:) Mut voihan sitä katella:) Olis kiva kun olis nettiystäväkin. Tosin en taida nikkiä yhen ketjun vuoksi vielä laittaa:/ Jotenkin tuli nyt niin spontaanisti avauduttua äsken, että nyt vetää vähän hiljaiseksi. Varsinkin kun alettiin heti diagnoosia tunkemaan;)

P.s. pakko hoitaa kodinhoidollisia tehtäviä tässä välissä:)
 
Mistä päin oot? Itsellä vähän samanlainen tilanne. Vain yksi ystävä (ollaan parhaita ystäviä) ja on vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Kuuluin esikoisen synnyttyä n. 10 äidin vauvaryhmään mutta jotenkin kenestäkään ei tullut ystävää, tuntui että kukaan ei ymmärtänyt minua (olin muita nuorempi ja vähän erilaisessa elämäntilanteessa). Tiedän että nuo äidit pitää keskenään paljonkin yhteyttä. Yhteydenpito loppuu yleensä siinä vaiheessa kun avaudun liikaa, varsinkin rankasta menneisyydestäni.... Mutta en aio kyllä muiden vuoksi muuttua jos en kerta kelpaa tälläisena.

Harmittaa vaan kun ei ole yhtään perheellistä ystävää, olisi enemmän yhteistä ja lapsetkin sais leikkiseuraa...
 
Niin siis tosi ystävä. Nyt kun asiaa mietin.

Eihän se sitä tarkoita. Itse olen hyvin sosiaalinen, tutustun erittäin helposti uusiin ihmisiin. Ja uskaltaisin väittää olevani pidetty.

Syvää luottamusta ei silti ole syntynyt kuin yhden ystävän kanssa. Eli siis vaikka itselläni onkin laaja kaveripiiri, niin varsinaisesti ystäviksi voin kutsua 1-2.

Voi toki olla, että minussakin on joku pahasti vialla kun asia on näin. Luottamuspula tai jotain.
 
[QUOTE="hmm";28761377]Mistä päin oot? Itsellä vähän samanlainen tilanne. Vain yksi ystävä (ollaan parhaita ystäviä) ja on vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Kuuluin esikoisen synnyttyä n. 10 äidin vauvaryhmään mutta jotenkin kenestäkään ei tullut ystävää, tuntui että kukaan ei ymmärtänyt minua (olin muita nuorempi ja vähän erilaisessa elämäntilanteessa). Tiedän että nuo äidit pitää keskenään paljonkin yhteyttä. Yhteydenpito loppuu yleensä siinä vaiheessa kun avaudun liikaa, varsinkin rankasta menneisyydestäni.... Mutta en aio kyllä muiden vuoksi muuttua jos en kerta kelpaa tälläisena.

Harmittaa vaan kun ei ole yhtään perheellistä ystävää, olisi enemmän yhteistä ja lapsetkin sais leikkiseuraa...[/QUOTE]

Tuo kuulostaa tutulta...kuin mun ajatuksia. Itse koitin myös vauvaryhmään mukaan mutta se oli virhe koska siellä keskityttiin imetysongelmiin eikä mulla ollut sellasia... Eli en kuulunu sit porukkaan. Mitäs yritin :x

Jotenki ihmisen rankka menneisyys ja vaaleanpunainen vauvahömppä ei mahdu samaan tilaan...? Mä palvon mun lapsia mutta en kuitenkaan ole se älllynlällyn lässyttävä imelä kotimamma;) Elämässä on ja on oltava monia ulottuvuuksia. Perheelliset ystävät olis ihana juttu kunhan se ei meinaa sitä, että puhutaan _aina_ lapsista.

Mietin tässä ja tuli mieleen: mä uskoin nuorena jossain vaiheessa niin paljon hyvää kaikista ihmisistä (lue:naiivi) että heti kun joku vaikutti mukavalta niin uskouduin sille ummet ja lammet. Eli olen aina tainnu olla liian innokas avautumaan. Tai se menee niin nykyään, että useimmiten olen hiljaksiin/osaan hillitä itseni, mutta saatan silti toisinaan saada (omasta mielestäni) mukavassa seurassa innon avautua liikaa.
 
Tuo kuulostaa tutulta...kuin mun ajatuksia. Itse koitin myös vauvaryhmään mukaan mutta se oli virhe koska siellä keskityttiin imetysongelmiin eikä mulla ollut sellasia... Eli en kuulunu sit porukkaan. Mitäs yritin :x

Jotenki ihmisen rankka menneisyys ja vaaleanpunainen vauvahömppä ei mahdu samaan tilaan...? Mä palvon mun lapsia mutta en kuitenkaan ole se älllynlällyn lässyttävä imelä kotimamma;) Elämässä on ja on oltava monia ulottuvuuksia. Perheelliset ystävät olis ihana juttu kunhan se ei meinaa sitä, että puhutaan _aina_ lapsista.

Mietin tässä ja tuli mieleen: mä uskoin nuorena jossain vaiheessa niin paljon hyvää kaikista ihmisistä (lue:naiivi) että heti kun joku vaikutti mukavalta niin uskouduin sille ummet ja lammet. Eli olen aina tainnu olla liian innokas avautumaan. Tai se menee niin nykyään, että useimmiten olen hiljaksiin/osaan hillitä itseni, mutta saatan silti toisinaan saada (omasta mielestäni) mukavassa seurassa innon avautua liikaa.

Sanotaan vielä että länsi-suomen lääni...
 
Mietin tässä ja tuli mieleen: mä uskoin nuorena jossain vaiheessa niin paljon hyvää kaikista ihmisistä (lue:naiivi) että heti kun joku vaikutti mukavalta niin uskouduin sille ummet ja lammet. Eli olen aina tainnu olla liian innokas avautumaan. Tai se menee niin nykyään, että useimmiten olen hiljaksiin/osaan hillitä itseni, mutta saatan silti toisinaan saada (omasta mielestäni) mukavassa seurassa innon avautua liikaa.
Älä tee tuota enää ikinä. Narsistit ja muut hyväksikäyttäjät tekeytyvät ihankiksi saadakseen ihmisistä tietoa, jota voi sitten käyttää tavalla tai toisella tätä vastaan. Sosiaalisesti kömpelöille käy useammin huonosti.
 
Minä saan helposti kavereita ja tuttavia, mutta kun lukee näitä joitain kirjoituksia täällä, niin tulee mieleen että joidenkin vaatimukset kaveruuteen on ihan epärealistisia. Aivan kuin omassa päässä olisi niin ideaali malli siitä, millainen ystävän kuuluisi olla, että suurin osa maailman ihmisistä ei koskaan voi vastata siihen. Ja sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin se, että omat ajatukset ovat ehkä liian ehdottomia, ajatellaan että maailmassa on se vika. Tällaisessa tilanteessa kenenkään ei tarvitse muuttua, vaan yksinkertaisesti täytyy hyväksyä se, että tällainen maailma on, tällaisia ihmiset ovat, ja näillä mennään.

Monilla ihmisillä, kuten esimerkiksi ap:llä, on selvästi synnyinlahjana kyky analyysiin ja pohdiskeluun. Kuitenkin tätäkin voi käyttää myös itsetehostukseen; pään täyttää ajatukset siitä, mitä MINÄ tunnen, mitä MINÄ mietin ja MITENKÖHÄN SITÄ MEIKÄLÄINEN TAAS ON ERILAISEMPI VERRATTUNA MUIHIN. Se tekee ihmisestä sillä lailla oman navan ympärillä pyörivän, että hän ei enää huomaa hienovaraisia sosiaalisia vihjeitä mitä muut lähettävät. Ihmisillä, aivan tavallisilla ihmisillä, on ongelmia, isojakin, ja usein läpi elämän. Se kuuluu elämään, kukaan ei sitä halua, mutta useimmat yrittävät niiden kanssa selvitä ja nimenomaan unohtaa ne ongelmansa edes hetkeksi, että elämässä olisi tilaa myös ilolle. Siksi on niin erityisen tuskastuttavaa kuunnella toisen ongelmia vuosikausia, jos ihminen ei tee niille mitään, ts. kieltäytyy käsittelemästä niitä ammattilaisen kanssa. Tällaisten ihmisten kanssa ei voi edes keskustella, koska jo vuoden jälkeen tietää miten keskustelu etenee, miten samat lukittuneet ajatukset kiertävät kehää tämän ihmisen päässä, ja miten niitä ei voi kyseenalaistaa eikä yrittää rikkoa, koska ihminen kokee sen heti uhkana, vähättelynä tai ilkeytenä. Silloin ystävyyssuhteesta meinaa tulla terapiasuhde, jossa pitää myötäillä ja ymmärtää, ja se vie voimia koska se homma ei seuraavaan 40:neen vuoteen etene mihinkään sillä ymmärtämisellä. Sitten, jos ihminen yrittää niille ongelmilleen tehdä jotain, asia on ihan eri. Nelikymppisissä on jo kohta enemmän niitä jotka ovat käyneet terapiassa kuin niitä, jotka eivät ole, joten eivät mielenterveysongelmat ja masennus ole enää mikään peikko ja stigma.
 
  • Tykkää
Reactions: Porho
Eli siis vaikka itselläni onkin laaja kaveripiiri, niin varsinaisesti ystäviksi voin kutsua 1-2.

Kaipa se lähinnä luonteesta riippuu, kuinka paljon ja minkälaisia ihmissuhteita itse kukin tarvitsee ja jaksaa? Mulla on yksi kaveri, jolla on järjettömän iso määrä kavereita ja tuttuja, ja kaikkien näiden kanssa hän sitten pitää illanviettoja, saunailtoja yms. En tiedä, miksi hän pyörittää niin valtavaa ruljanssia, kun kuitenkin hän sitten haikailee oman ajan ja perheajan perään ja kokee usein nuo illanvietotkin rasittavina ja saattaa moittia ihmisten hinkua ylipäätään tuppautua alvariinsa heille. En ole koskaan tajunnut, mistä tuossa oikein on kyse.
 
Mietin tässä ja tuli mieleen: mä uskoin nuorena jossain vaiheessa niin paljon hyvää kaikista ihmisistä (lue:naiivi) että heti kun joku vaikutti mukavalta niin uskouduin sille ummet ja lammet. Eli olen aina tainnu olla liian innokas avautumaan. Tai se menee niin nykyään, että useimmiten olen hiljaksiin/osaan hillitä itseni, mutta saatan silti toisinaan saada (omasta mielestäni) mukavassa seurassa innon avautua liikaa.

Olisiko niin, että kun tarpeeksi kauan on yksinäinen olo, siitä perheestä ja muusta huolimatta, niin kun lopulta pääsee juttelemaan jonkun kanssa, on yks kaks niin paljon sanomatta jääneitä asioita, että homma menee sitten ihan lörpöttelyksi? ei mullakaan aina niin ihmeellistä asiaa olisi, mutta olisi kiva, kun olisi joku, jolle puhua niitä näitä. Mies tietää jo kaiken, joten ei hänellekään viitsi aina toistaa samoja juttuja.

Mulla on työkin sellaista, ettei ole työkavereitakaan. Entisessä paikassa väkeä oli kyllä runsain mitoin, mutta ne olivat miehiä. Sielläkään ei paljoa auttanut ryhtyä tuttavalliseksi, kun niitä sai sitten hätistellä pois kuin mehiläisiä hunajapurkilta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tämäkin puoli;28761765:
Minä saan helposti kavereita ja tuttavia, mutta kun lukee näitä joitain kirjoituksia täällä, niin tulee mieleen että joidenkin vaatimukset kaveruuteen on ihan epärealistisia. Aivan kuin omassa päässä olisi niin ideaali malli siitä, millainen ystävän kuuluisi olla, että suurin osa maailman ihmisistä ei koskaan voi vastata siihen. Ja sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin se, että omat ajatukset ovat ehkä liian ehdottomia, ajatellaan että maailmassa on se vika. Tällaisessa tilanteessa kenenkään ei tarvitse muuttua, vaan yksinkertaisesti täytyy hyväksyä se, että tällainen maailma on, tällaisia ihmiset ovat, ja näillä mennään.

Monilla ihmisillä, kuten esimerkiksi ap:llä, on selvästi synnyinlahjana kyky analyysiin ja pohdiskeluun. Kuitenkin tätäkin voi käyttää myös itsetehostukseen; pään täyttää ajatukset siitä, mitä MINÄ tunnen, mitä MINÄ mietin ja MITENKÖHÄN SITÄ MEIKÄLÄINEN TAAS ON ERILAISEMPI VERRATTUNA MUIHIN. Se tekee ihmisestä sillä lailla oman navan ympärillä pyörivän, että hän ei enää huomaa hienovaraisia sosiaalisia vihjeitä mitä muut lähettävät. Ihmisillä, aivan tavallisilla ihmisillä, on ongelmia, isojakin, ja usein läpi elämän. Se kuuluu elämään, kukaan ei sitä halua, mutta useimmat yrittävät niiden kanssa selvitä ja nimenomaan unohtaa ne ongelmansa edes hetkeksi, että elämässä olisi tilaa myös ilolle. Siksi on niin erityisen tuskastuttavaa kuunnella toisen ongelmia vuosikausia, jos ihminen ei tee niille mitään, ts. kieltäytyy käsittelemästä niitä ammattilaisen kanssa. Tällaisten ihmisten kanssa ei voi edes keskustella, koska jo vuoden jälkeen tietää miten keskustelu etenee, miten samat lukittuneet ajatukset kiertävät kehää tämän ihmisen päässä, ja miten niitä ei voi kyseenalaistaa eikä yrittää rikkoa, koska ihminen kokee sen heti uhkana, vähättelynä tai ilkeytenä. Silloin ystävyyssuhteesta meinaa tulla terapiasuhde, jossa pitää myötäillä ja ymmärtää, ja se vie voimia koska se homma ei seuraavaan 40:neen vuoteen etene mihinkään sillä ymmärtämisellä. Sitten, jos ihminen yrittää niille ongelmilleen tehdä jotain, asia on ihan eri. Nelikymppisissä on jo kohta enemmän niitä jotka ovat käyneet terapiassa kuin niitä, jotka eivät ole, joten eivät mielenterveysongelmat ja masennus ole enää mikään peikko ja stigma.

Jännä juttu, pakko nyt alle viivata: en ole hölmö. Älyssäni ei ole vikaa. Sen voin sanoa että tuli vissiin tännekin sitten avauduttua "väärin"/liikaa pikaistuksissani, koska tulee aika jänniä analyysejä koskien minua.

Mutta sinunkin kanssa olisi mahtava olla ystävä, varmaan antasit rehellisesti tulla laidan täydeltä, etten vaan luulisi maailman pyörivän napani ympäri:) Tota mä en oo tehny, että olisin narissut ongelmistani vuosikaudet kunnes ystävät kaikkoo. Ei ole niin mennyt. VAAN olen itse alkanut eristäytymään ts. en jaksa olla sosiaalisissa ympyröissä mukana(lue aikaisemmat viestini). Ja ei nää mun sosiaaliset "ex-ystävät" yhtä eristäytyjää taida kaivata. Mä en enää koita miellyttää muita ja koittaa olla sosiaalisempi kuin oon. Mun on kelvattava oma itsenäni ja jos kerron aidosti, että sosiaaliset tilanteet vie musta mehut, niin sen on riitettävä. Mun on jaksettava arkea ja töissäkin(missä lisää sosiaalisia tilanteita hui). Kun vietän aikaa ainoon tosi ystäväni kanssa niin se on just siinä rajoilla ettei ala ahdistaa. Useamman ihmisen kokoontumisiset on rankkoja. Miksi se on sullekin vaikea ymmärtää että ihmiset on erilaisia? Laitatko kaikki terapiaan? En todellakaan halua mitään terapiasuhdetta, jossa joku mua myötäilee. Se kuulostaa siltä tekopaskalta, jota nimen omaan EN halua. Tiedätkö mikä olis ystävän tärkein ominaisuus? HYVÄ sydän. Näkee että toinen on pikkasen "hömelö" ja silti välittää aidosti. Mä en halua olla hyödyke kellekään enkä halua ketään käyttää hyödykkeenä. Ystävä =Aito, rehellinen, luotettava ihminen, joka SAA olla oma itsensä. En siis oikeastaan kaipaa terapointia vaan vastauksen kysymykseen: miksi naiskaverit on julmia? Säkin toit juuri rivien välistä tekstilläsi esiin, mitkä on sun vaatimukset ystävyydelle.

Ja juu elämässä on oltava tilaa ilolle - mun elämässä olis myös tilaa ystäville. Aidoille sellaisille. Ei mullakaan aina ole ongelmia, mutta just nyt harmaita hiuksia aiheuttaa, kun mulla on jotain häiriötilaa/sos. tilanteiden pelkoa tms. joka vaikuttaa mun ihmissuhteisiin. Ei ihminen vaan nappia painamalla toiseks muutu (vaikka haluisikin). Vai?
 
Eihän se sitä tarkoita. Itse olen hyvin sosiaalinen, tutustun erittäin helposti uusiin ihmisiin. Ja uskaltaisin väittää olevani pidetty.

Syvää luottamusta ei silti ole syntynyt kuin yhden ystävän kanssa. Eli siis vaikka itselläni onkin laaja kaveripiiri, niin varsinaisesti ystäviksi voin kutsua 1-2.

Voi toki olla, että minussakin on joku pahasti vialla kun asia on näin. Luottamuspula tai jotain.

Mä kyllä haluisin niin helposti luottaa ihmisiin. Mäkin olin 20 v. sellanen pidetty, sosiaalinen ja lisäksi yli-innokas höppänä mutta silti en ole mitään sydänystäviä saanu sillä käytöksellä. Muutaman kaverin, jotka jo siirtyneet uusiin seikkailuihin niin sanoakseni.

Oo ilonen että on laaja kaveripiiri, sulla on ainakin tarvittaessa juttuseuraa, turvaverkko jne jne. Mulla ei ole kovin montaa ihmistä jolle soittaa hädän tullen. Ehkä mä oon niin pliisu ihminen, ilmaa muille, tylsä ja tunteita herättämätön. tms. sellainen seinäruusu-ihmislajin edustaja?
 
En halua moittia, mutta sosiaalisista tilanteista väsyminen johtuu varmaan paljolti siitä, että sä et elä ihmisten yhteisistä asioista, eli ei tavallaan ole ihme että väsyt. Koska jos sua kiinnostaisi ns. tavalliset ihmisten puheenaiheet niin ne keskustelut innostaisivat ja antaisivat voimaa eivätkä veisi sitä. Kyse on siis eri kiinnostuksenkohteista.

Eli jollain lailla näkisin, että sun pitäisi säätää itsesi tavallisemmaksi, käytännöllisemmäksi, pitäytyä niissä aiheissa mistä muutkin ihmiset puhuu. Se että pääsee uskoutumisvaiheeseen edellyttää usein pitkällistä tutustumista ja tunnustelua. Toki joskus törmää joissain ympyröissä sellaiseen ihmiseen jonka kanssa tulee melkein heti puolin ja toisin uskouduttua, mutta semmoista yhteyttä ja semmoisia ihmisiä on harvassa, eikä ne välttämättä tule kuitenkaan sydänystäviä olemaan, on vain joku yksittäinen, sama asia mikä on tapahtunut molemmille.

Ja sitten: ikävä sanoa, mutta ihmisten kesken siedetään paremmin tietynlaisista murheista kertomista, kuten ikävästä puolisosta tai fyysisestä sairaudesta kertomista, mutta kaikki eivät kestä avautumista psyyken ongelmista, koska se viittaa ihmiseen itseensä, tämän omaan pärjäämiseen ja normaaliuteen. Joskaan psyyken ongelmat eivät ole sen kummoisempia kuin fyysiset ongelmat.

Liian nopea lähentyminen loitontaa. Älä avaudu ihmisille liian helposti ja nopeasti, tai ainakin puet ne avautumisasiat semmoiseen paremmin nieltävään ja käsiteltävään muotoon. Miehellesi ja ehkä parhaalle ystävällesikin saat tuoda vaikeat asiat semmoisenaan, ilman suodattimia.
 
Viimeksi muokattu:
[QUOTE="vieras";28760712]Kyllähän sinua ihan selvästi kohdellaan tosi huonosti ja on totta, että ei sinulla ole sosiaalista pelisilmää. Ole mieluummin yksin, kun tuollaisessa seurassa. Näyttävät saavan nautintoa julmuudestaan ja sinä sinisilmäisenä et sitä edes tajua.[/QUOTE]

Tämä kolahti minullekin, vaikka en ole ap! Voisiko joku analysoida tätä kommenttia vähän lisää, eli minkälaisella ihmisellä ei ole sosiaalista pelisilmää?? Minulle käy usein samoin kuin ap:lle, ihmiset kieroilevat selän takana. Olen todella huomannut että jotkut naiset saavat nautintoa julmuudestaan ja siitä että käyttävät hyväkseen tietoa jonka ovat saaneet minusta. Itse en ymmärrä tällaista "peliä"jota naisystävät pelailevat keskenään. Olen myös herkkä introvertti,ja ihmiset käyttävät kiltteyttäni hyväkseen.
 
Tämä kolahti minullekin, vaikka en ole ap! Voisiko joku analysoida tätä kommenttia vähän lisää, eli minkälaisella ihmisellä ei ole sosiaalista pelisilmää?? Minulle käy usein samoin kuin ap:lle, ihmiset kieroilevat selän takana. Olen todella huomannut että jotkut naiset saavat nautintoa julmuudestaan ja siitä että käyttävät hyväkseen tietoa jonka ovat saaneet minusta. Itse en ymmärrä tällaista "peliä"jota naisystävät pelailevat keskenään. Olen myös herkkä introvertti,ja ihmiset käyttävät kiltteyttäni hyväkseen.

Kiltteys voi ehkä vaikuttaa siihen, että toiset ihmiset saavat tulla liian lähelle, kysellä asioita, jotka eivät edes heille kuulu ja homma johtaa siihen, että kiltti ihminen menettää rajansa. Ei tule sanottua "ei" sopivassa kohdassa. Toiset saavat pumpattua hänestä ehkä arkaluontoisiakin asioita ja niitä voi sitten repostella toisten kanssa. Heidän tyhmyytensä ja ilkeytensä ei tietenkään ole kiltin ihmisen syy, mutta hänen kannattaisi opetella tunnistamaan, mitä voi kertoa itsestään ja kenelle, missä tilanteessa ja miten tutulle. Että oppisi havaitsemaan, milloin vastapuoli ei olekaan vilpittömän kiva vaan pumppaa tietoja. Itseään saa suojata ja puolustaa, vaikka joku siitä nokkiinsa ottaisikin.
 
Kiltteys voi ehkä vaikuttaa siihen, että toiset ihmiset saavat tulla liian lähelle, kysellä asioita, jotka eivät edes heille kuulu ja homma johtaa siihen, että kiltti ihminen menettää rajansa. Ei tule sanottua "ei" sopivassa kohdassa. Toiset saavat pumpattua hänestä ehkä arkaluontoisiakin asioita ja niitä voi sitten repostella toisten kanssa. Heidän tyhmyytensä ja ilkeytensä ei tietenkään ole kiltin ihmisen syy, mutta hänen kannattaisi opetella tunnistamaan, mitä voi kertoa itsestään ja kenelle, missä tilanteessa ja miten tutulle. Että oppisi havaitsemaan, milloin vastapuoli ei olekaan vilpittömän kiva vaan pumppaa tietoja. Itseään saa suojata ja puolustaa, vaikka joku siitä nokkiinsa ottaisikin.

Kiitos vastauksestasi! Tämä kolahti myös. Vaikea ymmärtää että oma ystävä "pumppaa tietoja". Mutta kun tämän mainitsit, tuli heti monta tilannetta mieleen...
 
Sähän arvostelet kaikenlaiset ihmiset viesteissäs. Kaikissa muissa on vikaa muttei sussa. Ehkä nyt kannattais oikeesti vaan katsoa sinne peiliinkin.

Täällä olijat on mulle tuntemattomia. Aika vaikea on arvostella tuntemattomia. Kuten osan täällä tekemät "arvostelut" musta on hiukan hakuammuntaa. No mut jos arvostelen niin voitko perustella, näyttää ne kohdat missä arvostelen kaikenlaiset ihmiset?

Sitä paitsi tuota en allekirjoita ollenkaan: "kaikissa muissa on vikaa muttei sussa". Siis öö? Mähän koitan päästä sinuiksi oman vajavuuteni kanssa ja ymmärtää miks niin sanotut ystävät ei olekaan ystäviä. Jos peiliin katsominen auttaa, niin katsotaan sitten. Toistaseks se ei vaan oo auttanu(?).

En kai mä sua oo loukannu vai mikä tuli?
 
Ei liity ap suoraan sinuun, mutta minusta et voi arvostella ystäviäsi siitä, että heillä on miehet. Miehen kanssa on tarkoituskin pystyä jakamaan kaikki, myös ystävien asiat. O lisi kohtuutonta vaatia muuta. Itse aina sanon heti jos joku aikoo kertoa salaisuuden, että kerron myös miehelle. Toki niitä ei sitten siitä kerrota eteenpäin.
 
Kiltteys voi ehkä vaikuttaa siihen, että toiset ihmiset saavat tulla liian lähelle, kysellä asioita, jotka eivät edes heille kuulu ja homma johtaa siihen, että kiltti ihminen menettää rajansa. Ei tule sanottua "ei" sopivassa kohdassa. Toiset saavat pumpattua hänestä ehkä arkaluontoisiakin asioita ja niitä voi sitten repostella toisten kanssa. Heidän tyhmyytensä ja ilkeytensä ei tietenkään ole kiltin ihmisen syy, mutta hänen kannattaisi opetella tunnistamaan, mitä voi kertoa itsestään ja kenelle, missä tilanteessa ja miten tutulle. Että oppisi havaitsemaan, milloin vastapuoli ei olekaan vilpittömän kiva vaan pumppaa tietoja. Itseään saa suojata ja puolustaa, vaikka joku siitä nokkiinsa ottaisikin.
Olen se alkuperäisvieras ja näin olisin itsekin kirjoittanut. Liian kiltti myös jää sellaisen seuraan, joka ei ole itselle hyväksi ja se vie itsetuntoa entisestään.
 
Tämä särähti jotenkin särähti korvaan. Ap menee ryhmään, jossa keskustellaan ongelmista, mutta koska ne eivät ole ap:n ongelmia, häntä eivät ne kiinnostaneet. Imetysongelmainen äiti on hänestä imelä lässyttävä mamma, mikä on oikeasti tylysti sanottu.

Ihan aidosti haluan tietää, miten sinä näit nuo ihmiset? Koska erittäin todennäköisesti heillä oli omat taakkansa, omat ongelmansa ja oma elämänkokemuksensa. On hyvin ylimielistä olettaa, että vaikka ihmiset suojaavat itseään sosiaalisissa tilanteissa (kuten yleensä kaikki pyrkivät tekemään, kunnes luottamus on rakennettu, ja se vie helposti vuoden, montakin), he eivät tietäisi elämästä yhtään mitään.

Mikä siinä olisi niin kamalaa, että olisit ollut tuossa ryhmässä vain ihan tavallinen ihminen, etkä näkisi kaikkea, siis aivan kaikkea niiden menneisyyden ongelmien läpi? Koska muut eivät näe niitä sinusta, ei niitä ole tatuoitu sun otsaan. He voivat olla hyvin hämmentyneitä siitä torjunnasta, ivasta ja ylimielisyydestä, mitä ainakin näin kirjoitettuna osoitat heitä kohtaan.

Tuo kuulostaa tutulta...kuin mun ajatuksia. Itse koitin myös vauvaryhmään mukaan mutta se oli virhe koska siellä keskityttiin imetysongelmiin eikä mulla ollut sellasia... Eli en kuulunu sit porukkaan. Mitäs yritin :x

Jotenki ihmisen rankka menneisyys ja vaaleanpunainen vauvahömppä ei mahdu samaan tilaan...? Mä palvon mun lapsia mutta en kuitenkaan ole se älllynlällyn lässyttävä imelä kotimamma;) Elämässä on ja on oltava monia ulottuvuuksia. Perheelliset ystävät olis ihana juttu kunhan se ei meinaa sitä, että puhutaan _aina_ lapsista.
 
En halua moittia, mutta sosiaalisista tilanteista väsyminen johtuu varmaan paljolti siitä, että sä et elä ihmisten yhteisistä asioista, eli ei tavallaan ole ihme että väsyt. Koska jos sua kiinnostaisi ns. tavalliset ihmisten puheenaiheet niin ne keskustelut innostaisivat ja antaisivat voimaa eivätkä veisi sitä. Kyse on siis eri kiinnostuksenkohteista.

Eli jollain lailla näkisin, että sun pitäisi säätää itsesi tavallisemmaksi, käytännöllisemmäksi, pitäytyä niissä aiheissa mistä muutkin ihmiset puhuu. Se että pääsee uskoutumisvaiheeseen edellyttää usein pitkällistä tutustumista ja tunnustelua. Toki joskus törmää joissain ympyröissä sellaiseen ihmiseen jonka kanssa tulee melkein heti puolin ja toisin uskouduttua, mutta semmoista yhteyttä ja semmoisia ihmisiä on harvassa, eikä ne välttämättä tule kuitenkaan sydänystäviä olemaan, on vain joku yksittäinen, sama asia mikä on tapahtunut molemmille.

Ja sitten: ikävä sanoa, mutta ihmisten kesken siedetään paremmin tietynlaisista murheista kertomista, kuten ikävästä puolisosta tai fyysisestä sairaudesta kertomista, mutta kaikki eivät kestä avautumista psyyken ongelmista, koska se viittaa ihmiseen itseensä, tämän omaan pärjäämiseen ja normaaliuteen. Joskaan psyyken ongelmat eivät ole sen kummoisempia kuin fyysiset ongelmat.

Liian nopea lähentyminen loitontaa. Älä avaudu ihmisille liian helposti ja nopeasti, tai ainakin puet ne avautumisasiat semmoiseen paremmin nieltävään ja käsiteltävään muotoon. Miehellesi ja ehkä parhaalle ystävällesikin saat tuoda vaikeat asiat semmoisenaan, ilman suodattimia.

"Tavallisten ihmisten puheenaiheet"? Jotka on...? Enkö ole tavallinen? Mikä susta on tavallinen ihminen?

On kuule ollu paljon hyviä keskusteluja ihmisten kanssa missä on kiinnostukset kohdanneet toisin sanoen joidenkin kanssa vois puhua tuntikaupalla asioista ja on puhuttukin.Hyvillä mielin lähtee sitten kotiinsa päin ja jää kiva fiilis. Kuitenkin viimeistään seuraava päivänä saan jonkin ihme ahdistuksen, sitä vaikea selittää ja tuntuu että haluaisin kadota yksin jonnekin erämaamökille. Ettei tarvis nähä ketään, ettei tarvis olla sosiaalinen. Saan kai jonkin yliannostuksen sosiaalisuudesta. Ja tuo on vaan siitä kun on kahden jutskannu jonkun kaa. Jos useamman kanssa jossai pippalossa höpäjää niin stressaan hirveesti. Vasta kotona se jännitys valahtaa pois ja olen henkisesti ja jopa fyysisesti ihan poikki.

En kaipaa laumaa kavereita vaan uusia ystäviä tai vaan ystävän.

Kiitti hyvistä pointeista.

Onko muuten järkeä säätää itseään yhtään miksikään? Mulle on loppujen lopuksi se ja sama, jos mua ei tälläsena hyväksytä. Olenhan jo pitkälle "yksin" pärjännyt. Tai nöyremmin: eikö meillä kaikilla ole lupa olla omia itsejämme? Tommonen itsensä säätäminen vasta söisikin mun mieltä. En tykkää esittämisestä. Toisaalta uskon ymmärtäväni mitä tarkoitat, että vähän koittais käytöstään "hioa". Mutta toisaalta se on kiltin ihmisen tie helvettiin. Juuri ihmisten miellyttämisen olen tietoisesti lopettanut, koska se on hajottanu mun pääkoppaa. Myöskin erilaiset hyväksikäytöt menneestä ahdistaa. Ja mitä sanottiin psyk. polilla? "Anna anteeksi niille, jotka on sua satuttaneet, jotta pääset yli tapahtuneista". En varmaan koskaan ole ollut niin vihainen kuin silloin. Mitä mieltä olette tuollaisesta neuvosta?
 
Minusta ei tarvitse ikinä antaa anteeksi, mutta päästä elämässä eteenpäin niin, että osaa nauttia asioista siitä huolimatta. Vähän rikkinäisenäkin se on mahdollista eikä tarvitse "uudenveroiseksi" parantua. Huono neuvo, mutta varmaan tarkoitettu hyvää.

Älä säädä itseäsi, mutta yritä hankkia parempaa seuraa ja jätä avautumiset läheisille.
 

Yhteistyössä