Minä saan helposti kavereita ja tuttavia, mutta kun lukee näitä joitain kirjoituksia täällä, niin tulee mieleen että joidenkin vaatimukset kaveruuteen on ihan epärealistisia. Aivan kuin omassa päässä olisi niin ideaali malli siitä, millainen ystävän kuuluisi olla, että suurin osa maailman ihmisistä ei koskaan voi vastata siihen. Ja sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin se, että omat ajatukset ovat ehkä liian ehdottomia, ajatellaan että maailmassa on se vika. Tällaisessa tilanteessa kenenkään ei tarvitse muuttua, vaan yksinkertaisesti täytyy hyväksyä se, että tällainen maailma on, tällaisia ihmiset ovat, ja näillä mennään.
Monilla ihmisillä, kuten esimerkiksi ap:llä, on selvästi synnyinlahjana kyky analyysiin ja pohdiskeluun. Kuitenkin tätäkin voi käyttää myös itsetehostukseen; pään täyttää ajatukset siitä, mitä MINÄ tunnen, mitä MINÄ mietin ja MITENKÖHÄN SITÄ MEIKÄLÄINEN TAAS ON ERILAISEMPI VERRATTUNA MUIHIN. Se tekee ihmisestä sillä lailla oman navan ympärillä pyörivän, että hän ei enää huomaa hienovaraisia sosiaalisia vihjeitä mitä muut lähettävät. Ihmisillä, aivan tavallisilla ihmisillä, on ongelmia, isojakin, ja usein läpi elämän. Se kuuluu elämään, kukaan ei sitä halua, mutta useimmat yrittävät niiden kanssa selvitä ja nimenomaan unohtaa ne ongelmansa edes hetkeksi, että elämässä olisi tilaa myös ilolle. Siksi on niin erityisen tuskastuttavaa kuunnella toisen ongelmia vuosikausia, jos ihminen ei tee niille mitään, ts. kieltäytyy käsittelemästä niitä ammattilaisen kanssa. Tällaisten ihmisten kanssa ei voi edes keskustella, koska jo vuoden jälkeen tietää miten keskustelu etenee, miten samat lukittuneet ajatukset kiertävät kehää tämän ihmisen päässä, ja miten niitä ei voi kyseenalaistaa eikä yrittää rikkoa, koska ihminen kokee sen heti uhkana, vähättelynä tai ilkeytenä. Silloin ystävyyssuhteesta meinaa tulla terapiasuhde, jossa pitää myötäillä ja ymmärtää, ja se vie voimia koska se homma ei seuraavaan 40:neen vuoteen etene mihinkään sillä ymmärtämisellä. Sitten, jos ihminen yrittää niille ongelmilleen tehdä jotain, asia on ihan eri. Nelikymppisissä on jo kohta enemmän niitä jotka ovat käyneet terapiassa kuin niitä, jotka eivät ole, joten eivät mielenterveysongelmat ja masennus ole enää mikään peikko ja stigma.
Kyllä mäkin arvostan omaa aikaa mutta jotain sosiaalisuuden pilkahduksia mä ainakin kaipaan elämääni. En jatkuvaa paita-peppu-meininkiä, koska ahdistaa. mutta tuntuu että se on joko tai:C jossei jatkuvasti ole toista muistamassa niin on ihan ilmaa. Tietty varmasti sekin olis hyvä tiedostaa, että joillakin on esim. jälkipolvea...
