Miksi minulle kerrotaan mielellään huolia,mutta muuten olen ihan yksin??

[surulliseksitullut]

Mistä ihmeestä se johtuu, että vaikka mielestäni olen ihan mukava ihminen, joskin ehkä vähän turhan pohdiskeleva, niin ihmiset (ei välttämättä edes läheiset) kertoo mulle mielellään vaikeista asioistaan? Mutta sitten en saa kavereita enkä ystäviä esim. vapaa-ajan viettoon, saan olla aina yksin vaikka olen yrittänyt monesti tsempata ja kutsua ihmisiä kylään ym.. peruvat aina viime hetkellä. Mulla ei esim. ole ketään, kuka soittaisi mulle spontaanisti ja kertoisi kuulumisiaan, eikä sellaista, kelle voisin itse soittaa . Kuitenkin saan vähintään kuukausittain pitkiä sähköposteja ym., joissa ihmiset tilittää pitkästi ongelmistaan. Siis nämä samat ihmiset, jotka ei sitten kuitenkaan muuten halua olla yhteyksissä. En siis varmaankaan ole ainakaan ilkeän, epäempaattisen tms. oloinen. Mutta mikä ihme minussa on vikana ? Sitten kuitenkin kun näitä ihmisiä tapaan, ei mulle tule sellaistakaan oloa, että mua inhottaisiin.. en vaan kelpaa tavalliseksi kaveriksi kellekään.

 

[ap]

nostan

 

[ap]

vielä nostan jos joku vastaisi

 

[Amp2]

Sama ongelma. Se ärsyttää.

 

[vieras]

Susta on ehkä jotenkin muotoutunut niin suuresti "olkapää", ettei muunlainen yhdessäolo tule välttämättä edes mieleen. Mitä jos vastaisit noihin ongelmasähköposteihin vain tyylillä "Onpa kurja kuulla, että on noin hankalia tilanteita. Toivotan jaksamista." ja täyttäisit lopun vastauksestasi kertomalla omia kuulumisiasi sekä kysymällä toiselta asioita, jotka jollakin tavalla saattaisivat lähentää teitä arjessakin?

Mulla on muutamia tosi läheisiä ystäviä, mutta harvemmin silti soitellaan kumminkaan puolin. Yleensä soitot koskevat tapaamisten järjestelyitä eli ovat tavallaan pidemmän kuulumistenvaihdon puolimatkaa. Nuorempana kyllä soiteltiin enemmänkin, mutta elämä on tuonut jokaiselle uusia kiireitä, joten samanaikaista vapaata soitteluun on nykyään vaikeampi löytää. Ja vaikka esim. mulla hetkittäin aikaa olisi, en silti soittaisi, mikäli olisi todennäköistä, että ystävällä on silloin muutakin tekemistä.

 

[ap]

Susta on ehkä jotenkin muotoutunut niin suuresti "olkapää", ettei muunlainen yhdessäolo tule välttämättä edes mieleen. Mitä jos vastaisit noihin ongelmasähköposteihin vain tyylillä "Onpa kurja kuulla, että on noin hankalia tilanteita. Toivotan jaksamista." ja täyttäisit lopun vastauksestasi kertomalla omia kuulumisiasi sekä kysymällä toiselta asioita, jotka jollakin tavalla saattaisivat lähentää teitä arjessakin?
.

No, en ole koskaan sanonut tuollaista, että "voi harmi, jaksamista!". Vaan olen aina yrittänyt jollain tavalla antaa toivoa, miettiä kaverin kanssa noita jne... Ja ehkä olen tehnyt siinä virheen, kun olen aina alkanut siihen? Omiakin kuulumisia olen kertonut, mutta taas niihin ei yleensä ole vastattu.

 

[ap]

Ja tosiaan tuntuu että kukaan ei lähesty minua muuten kuin jos on jotain huolia. Sitten toisaalta taas ihmettelin, kun yksikin pitkäaikainen kaveri ilmaisi, että haluaisi auttaa minua hääjärjestelyissä. Olin ihan ihmeissäni, koska tuo kaveri ei koskaan soita, kerro mitään kuulumisia ja tapaamme tosi harvoin, aina se jää, yleensä hänen puolelta. Kun hänellä on huolia, hän kuitenkin aina ja yleensä ottaa ensimmäisenä minuun yhteyttä. On sanonut, että minun ansiosta mm. pääsi väkivaltaisesta suhteestaan eroon ja "jos vielä erehdyn sellaiseen niin puhu mulle järkeä". En tavallaan siis oikein ymmärrä tätä kuviota ja olin yllättynyt, että haluaisi minua auttaa järjestelyissä, vaikka muuten ei varsinaisesti seuraani kaipaa.

 

[up]

upp

 

[juu]

Itse olen tuollainen henkilö. Eli ei vaan tule soiteltua jos ei ole mitään tarvetta. Ei muista. Jaksa. Ja kuitenkin olen sillä tavalla luotettava ihminen, että jos joku pyytää, autan puolestani ja kuuntelen. Vaikka en itse soittelekaan enkä kysele kuulumisia.