Ihan samojen tunteiden kanssa täällä rähisen pääni sisällä. Meillä on lapset 3 ja 4v. ja tuntuu, että mies on se kolmas lapsi, joka on tästä sakista se kaikkein nuorin ja avuttomin. Nyt avaudun ennen ku räjähdän.
Annanpa esimerkin ihan vaikka tästä viikonlopusta. Ensin aamulla kun alan hääräilemään aamupalan kimpussa niin mies menee jääkaapille, ottaa itselleen aamupalaa ja siirtyy pöytään lukemaan lehteä. Kun kysäisen, että "eikös me syödäkkään aamiaista yhdessä" niin mies sanoo "no mä hoidan tän tästä nopeesti alta pois". Sama toistuu kun tullaan kotiin jostain ja lapsilla on nälkä niin mies ei toki laita lapsille vaikka niitä voileipiä ensimmäisenä, vaan oma napa on taas tärkein ja itse pitää saada ensi syödä (vinku lapset ihan miten paljon tahansa siinä vieressä). Mies hoitaa oman ruokailunsa nopeasti pois alta ja jäädään sitten lasten kanssa keskenämme kattamaan pöytää ja syömään.
Kun kysyn, että mitä ruokaa syötäisiin viikonloppuna ja ensi viikolla, voisin sitten tehdä listan ja käytäisiin lasten kanssa kaupassa niin vastaus oli taas se tuttu "no en mä osaa sanoa, mulla on tässä näitä hommia" (lehden lukua tai auton ropaamista). Autotallissa sitten notkutaan koko viikonloppu tekemässä jotain, minkä normaali ihminen tekisi tunnissa. Kaikke tehdään niin hemmetin hitaasti ja antaumuksella, kaikkea pitää pohtia ja pähkäillä ainakin tunti, ennen kuin pystyy tekemään asialle mitään. Kun pyysin, että veisi roskiksen samalla kun lähtee talliin niin vastaus taas normaali "no, tässä on nyt kaikkee muuta, en mä oikein saa otettua sitä". Sitten välillä käydään täällä sisällä kitisemässä jostain ja kävellään pitkin kämppää "mitä tääkin tässä tekee, on se kumma kun ei tavaroita voida laittaa paikoilleen, äh, miten tässä pöydällä on taas jotain muruja, täällä pitäis varmaan siivota, hei onks mulla puhtaita farkkuja?... jne" Ja meillä ei ole edes sekaista, vaan pidetään perussiisteyttä jatkuvasti yllä.
Ruoka kun on tehty ja herra saapuu sisään niin pitää hänen päästä nimenomaan keittiöön pesemään kätensä. Lavuaarissa on sitten paistinpannu likoamassa niin sehän sitten häiritsee niin saakelisti ja sitä pitää viskoa siellä lavuaarissa niin, että saan siivota roiskeet ja laskea sinne uudet vedet kun herra on poistunut keittiöstä. Sitten tullaan pöytään ja huokaillaan kun ei saa lehteä lukea kun syödään (koska lapsetkin haluaa jos isi saa).
Päivällä ei lasten kanssa oikein voi puuhailla kun "mä nyt luen tän hesarin kuukausiliitteen tästä alta pois ku on kesken". Illalla kun alkaisi iltatoimet niin pitää lähteä sitten saunaan ja suihkuun, jossa menee juuri niin kauan, että lapset on syötetty, pesty, sadut luettu ja saatu unille. Sitten istutaan ja möllötetään telkkarin edessä ja kun itse mennään nukkumaan niin pitäisi sitten saada rouvalta vähän "hyvänä pitoa" ja jos ei onnistu niin ollaan niin veristesti loukkaantuneita ja piikitellään kun "ei koskaan saa".
Minä myös vien lapset hoitoon, haen hoidosta, käyn lasten kanssa kaupassa, teen ruuat ja siihen liittyvät muut hommat, pesen pyykit ja lajittelen ne, vahdan lakanat, pyyhin pölyt, imuroin, teen lumityöt (mies tekee ehkä joka viides kerta), pesen itse autoni ja hoidan sen huollot ja muut, jne ja tietenkin maksan puolet perheemme menoista. eli kauheasti ei miehelle jää. No, leikkaa se kesällä nurmikon...
Eihän nää toki ole isoja asioita ja saan olla onnellinen, että mies ei oo esimerkiksi perhettään hakkaava alkoholisti. Mutta näistä pienistä asioista johtuen tunnen olevani todella epäarvoisessa asemassa mieheeni nähden ja hänen jatkuva valittamisensa saa tuntemaan, että mikään mitä teen ei hänelle riitä... ottaa päähän!!!!! kiitos kun sain avautua
Erohan oliski mukava kaikille. Pitääki ehdottaa.
