Äitini on aina voivotellut ja kysellyt minulta useaan ootteeseen, että "enhän kasvanut liian nopeasti aikuikseksi ?" Voin vastata hyvillä mielin, että en. Kasvoin lapsuuteni "maalla" (alle 7000 asukkaan kunnassa) ja sain leikkiä sydämeni kyllyydestä, en muista olisinko muka kurahousut jalassa ojia 8-vuotiaana enää nuohonnut, mutta omassa kotipihassa talvisin rakentelin lumitunneleita ja keitin "lumisoppaa" lelu-ukoille hyvillä mielin. Viimeisen kerran ihan oikeasti taisin leikkiä 14-vuotiaana (salaa kotona puin vaatteita barbeille, ns. julkisesti en enää ole leikkinyt ala-asteen jälkeen) Kasvoin aikuiseksi, mutta tietty lapsenmielisyys minussa tulee säilymään aina. Tiedän paljon nuoria, (yleensä kaupungeissa kasvaneita) joista on tullut niin pinnallisia, että mitään leikkimielistä hupailua he eivät siedä) jotka katsovat kieroon, jos kerron minkä ikäisenä vielä leikin. Eräs nyt aikuinen ystäväni kertoi juuri, että hän katseli vielä yläaste ikäisenä aika useasti pikkukakkostakin, mikä nauratti minua paljon, mutta silti jollain tapaa ymmärsin sen. Mielestäni minusta on kasvanut kelpo ja tasapainoinen kansalainen, kukaan minulta ei leikkimisen iloa liian aikaisin ryövännyt.