miksi lapsen antamisesta adoptioon on niin vaikea puhua?

Hei!
Yritän epätoivoisesti kasata graduaineistoa aiheesta "Biologisen vanhemman kokemus lapsen luovuttamisesta adoptoitavaksi". Tutkimussuunnitelmani on hyväksytty ja muutama haastattelu tehty, mutta tarvitsisin vielä useamman haastateltavan lisää.
Suomessa tapahtuu noin 20-30 vierasadoptiota vuosittain. Olen käyttänyt kaikkia keksimiäni kanavia haastateltavien saamiseksi, mutta haastateltavia on lähes mahdoton löytää. Suomessa on tehty tästä aiheesta vain yksi tutkimus aiemmin, ja kun otin yhteyttä ko. tutkijaan, hän kertoi samaa. Joku saattaa kertoa, että on antanut lapsen adoptioon, mutta ei halua puhua asiasta edes tutkijalle.

Ymmärrän erittäin hyvin, että asia on kipeä, vaiettu ja tabu. Juuri siksi sitä pitäisikin tutkia, jotta tabu saataisiin murrettua. Joskus vain ihmisen elämässä tilanne on sellainen, että kokonaisuus huomioiden adoptio on paras vaihtoehto kaikkien osapuolten, niin äidin, isän kuin lapsenkin näkökulmasta. Mutta miksi ympäristö tuomitsee niin, ettei lapsensa luovuttanut uskalla kertoa tapahtuneesta edes lähimmilleen? Amerikassa tilanne on avautunut viime vuosina, ja biologisilla vanhemmilla on esimerkiksi omia vertaistukiverkostoja.

En halua tänne provoja vastauksia, mutta toivon, että jos tämän viestin lukee joku, joka on itse luovuttanut lapsen tai tietää, että joku tuttu on luovuttanut, niin ottakaa yhteyttä yv:llä tai vinkatkaa eteenpäin. Olen jo aikuinen, elämää nähnyt ihminen, joten minua ei tutkijana tarvitse jännittää tai vierastaa. Haastattelu ei ole mikään tentti, vaan haastateltava voi kertoa oman tarinansa, haluamallaan tavalla, haluamassaan paikassa. Haastateltavan henkilöllisyys ei tule millään tavalla esiin tutkimusraportissa, eikä mitään tunnistetietoja kerrota.
Mielestäni tästä aiheesta pitäisi päästä puhumaan, sitä pitäisi tutkia, jotta turha syyllisyys, häpeä ja pelko väistyisi. Toivon voivani jatkaa väitöskirjaan asti, mutta ensin pitäisi saada tämä nyt meneillään oleva tutkimus tehtyä.

Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista, kommenteista ja vinkeistä!

 

voipi kuule olla sen verran arka aihe että tabua ei noin vain murreta.

 

Näinhän se on, mutta haluan ainakin yrittää. Tein samasta aiheesta kandityöni kirjallisuuskatsauksena, eli aihe on tuttu. Minusta olisi tärkeätä, että esimerkiksi terveydenhuollossa osattaisiin reagoida asiallisesti sen sijaan, että joutuu peittelemään ja salaamaan. Onhan tässä viime vuosina monia asioita päästy keskustelemaan ihan asiallisesti, ja toivon, että myös tästä aiheesta voitaisiin keskustella. Tutkimus on usein se väylä, joka raivaa tietä keskustelulle ja avoimuudelle.

 

Ihme, ettei ole tullut jo ketään abortinvastustajaa tietämään, miten lapsen voi nykyään antaa niin helposti adoptoitavaksi. Jep jep.. Ja vahingossa raskaana olevan odotetaan selittävän kaikille muitta mutkitta, että annoinpa lapseni adoptioon.
Siis olisihan se tietysti kaunis ajatus, mutta jo tämä aloitus osoittanee, miten vaikeaa kyseinen toimintatapa on elävässä elämässä. Mutta asia voisi tietysti olla toisinkin ja adoptioon antaminen ihan jokapäiväinen juttu. Vai?

 

En niinkään aja takaa sitä, että olisi jokapäiväinen juttu, vaan sitä, että tästäkin asiasta voitaisiin käydä asiallista keskustelua. Ja niissä tilanteissa, kun adoptio tapahtuu tai on jo tapahtunut, niin luovuttava vanhempi voisi saada ymmärrystä ja tukea sen sijaan, ettei uskalla edes lähimmilleen puhua asiasta. Koska teen tutkimusta terveystieteiden puolelle, tavoitteena on se, että ainakin neuvolassa ja synnytyssairaaloissa havahduttaisiin siihen, että myös vanhempi, joka antaa lapsensa adoptioon, tarvitsee tukea ja inhimillistä kohtelua.

 

En tiedä. Varmaan sen takia, että jos lapsen luovuttaisi adoptioon, lapsi olisi olemassa.
Sille voisi tapahtua jotakin pahaa, sen tavallaan jättäisi kuitenkin "oman onnensa nojaan", mutta sitä ei pystyisi suojelemaan, eikä yhtään tietäisi missä se edes on.
Näin mä ajattelin, kun tein abortin. Olin tosi nuori silloin, tiesin että en olisi itsekään pystynyt huolehtimaan lapsestani.

 

up

 

Asia on kipeä, ahdistava, eikä siitä mielellään puhu edes lähimmille, tai ylipäätään edes ajattele. Miksi, oi miksi haluaisin alkaa kaivella asiaa paljon jälkikäteen, jollekkin tutkijalle? Vieraalle ihmiselle? Jotain hiton tutkimusta varten?

Se on yksityisasia, ei mikään mitä haluaisi kuuluttaa pitkin maita ja mantereita.

 

Tutkimuksen idea on juuri se, että ymmärrys jotain tapahtumaa/tilannetta kohtaan voisi lisääntyä myös "suuren yleisön" keskuudessa, eikä tarvitsisi hävetä tai piilotella. Ja myös se, että esimerkiksi neuvolassa ja synnytyssairaalassa osattaisiin suunnata tukea niin, että luovuttanut vanhempi selviytyisi mahdollisimman pienillä traumoilla ja saisi ymmärtämystä osakseen tuomion sijaan.

 

Tarvit ylläpidolta luvan jos kalastelet täältä haastateltavia. Ja jotenkin haiskahtaa kyllä kertomuksesi muutenkin, miksi et kerro nimeä ja yliopistoa niin kuin varteenotettava graduntekijä tekisi?

 

voipi olla ettet koskaan saa gradua valmiiksi kun joudut tulemaan tänne kyselemään toivottomia.

 

Sorry, en ole huomannut tuota, että tarvitsen luvan, koska on jokaisen oma vapaaehtoinen valinta, ottaako kontaktia tutkijaan vai ei. Anelen sitä hetipuoleen. Ei ollut missään nimessä tarkoitus toimia vilpillisesti.
Yhteystietoni löytyvät tästä linkistä:
Tule mukaan tutkimushaastatteluun - Pelastakaa Lapset ry
Siksihän minä täällä virittelen keskustelua, kun haastateltavien saaminen todella on työlästä, mutta en kuitenkaan halua vaihtaa aihetta. Ja täällä kuitenkin käy niin paljon lukijoita, että toivon jonkun tarttuvan tilaisuuteen. Mutta se riski tällaisilla palstoilla aina on, että keskustelu ei pysy asiallisena, vaan mukaan liittyy henkilöitä, joilla on tarve mustamaalata, epäillä, arvostella ja jopa käyttää asiatonta kieltä. Tässä ketjussa on onneksi toistaiseksi pysytty koko lailla asialinjoilla.

 

No niin, luvat kunnossa.

 

Se voi olla henkisesti niin vaikea asia henkilölle että ei pysty/halua puhua muille siitä.

 

Tutkimuksen idea on juuri se, että ymmärrys jotain tapahtumaa/tilannetta kohtaan voisi lisääntyä myös "suuren yleisön" keskuudessa, eikä tarvitsisi hävetä tai piilotella. Ja myös se, että esimerkiksi neuvolassa ja synnytyssairaalassa osattaisiin suunnata tukea niin, että luovuttanut vanhempi selviytyisi mahdollisimman pienillä traumoilla ja saisi ymmärtämystä osakseen tuomion sijaan.

Mitä varten ihmiset kuvittelee, että terveydenhuollossa tuomittaisiin adoptioon antamisesta? Tässäkin ketjussa on kahdessa vastauksessa tuotu tätä esiin.

 

Monenlaista kohtelua varmasti saa terveydenhuollossa, niin neuvolassa kuin synnytyssairaalassakin. Riippuu työntekijän ammattitaidosta, pystyykö kohtaamaan ammatillisesti vai tuoko omat tunteet mukaan kohtaamiseen. Samat kokemukset useilla muillakin, jotka kuuluvat ns. "marginaaliryhmiin".
On ehkä sellainen kokemus, että moni mieluummin yrittää unohtaa. Mutta entä, jos unohtaminen ei onnistu, vaan asia painaa koko loppuelämän.