huono mutsi
Vietimme 6-vuotiaan lapsne kanssa päivän kahdestaan, kun mieheni oli töissä. Aamulla etsi suklaamunia, sitten sai katsoa dvd-elokuvan, sitten mentiin leikkipuistoon. Muuten leikki paljon kotona, kuunneltiin musaa, lapsi tanssi jne. Mitään kiukuttelua ei ollut ja itse olin tosi hyvällä tuulella. En kyllä leikkinyt lapsen kanssa, mutta en leiki yleensäkään, vaan lapsi leikkii itsekseen samalla, kun minä leivon, laitan ruokaa, tiskaan ja siivoan jne.
Joka tapauksessa siis ajattelin, että meillä oli "ihan mukava" päivä. Eikö mitä. Lapsi nukkumaan mennessä alkoi itkeä, että kamalin päivä ikinä. Ja hirvittävä pääsiäinen.
Yritin kysyä, että mikä nyt oli niin kamalaa, mutta vastaukset oli tyyliin ei saanut leikkiä leikkipuistossa tarpeeksi kauan (jouduttiin lähtemään tunnin kuluttua pois, kun lapsella vessahätä).
Yritin myös kysyä, että millaisia odotuksia hänellä oli pääsiäiselle, mutta ei osannut niitäkään sanoa.
Ja minä olin kuulemma kurjaa seuraa, mutta ei halunnut vastata, että miksi.
Ja siis joo, en tosiaan leikkinyt lapsen kanssa vaan tein kotitöitä, mutta ei se ennen ole ollut ongelma. Eikä lapsi siitä erikseen sanonutkaan. Koko ajan jutellaan ja leikkinsä lomassa lapsi tulee kertomaan mitä puuhaa, käyn välillä suukottamassa ja halimassa, ihailen piirustuksia jne.
Lapsi on ns. perushelppo lapsi, joka ei turhia kiukuttele ja oli tänäänkin hyväntuulisen oloinen. Tuli ihan nurkaan takaa, että olikin maailman kamalin päivä. Vielä iltasadun aikaan nauroi kirjalle, jota luin ja luinkin pari ylimääräistä lukua. Siitä 10 minuuttia ja alkoi itku, että oli maailman kamalin päivä.
Olen ihan neuvoton. Kuinka voin tuntea oman lapseni noin huonosti? Käskin sanoa ensi kerralla heti eikä illalla, jos on kurja olla ja paha mieli. Minä kuvittelin koko ajan, että meillä oli "ihan kivaa". Tivolissa oltiin pari päivää sitten, samoin uimassa jne. joten ei niitäkään nyt joka päivä voi harrastaa. Ja minä olen kuulemma aina kurjaa seuraa. Joo, en tosiaan juuri leiki, vaan eskarin tädit hoitaa ne askartelut, mutta juttelemme paljon, luen ääneen, käydään uimassa ja pyöräilyllä ja leikkipuistossa jne.
Onko muilla ollut tällaisia "vaiheita" ja mistä voisi johtua, että lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä mutta sanookin myöhemmin, että olikin kamalaa?
Joka tapauksessa siis ajattelin, että meillä oli "ihan mukava" päivä. Eikö mitä. Lapsi nukkumaan mennessä alkoi itkeä, että kamalin päivä ikinä. Ja hirvittävä pääsiäinen.
Yritin kysyä, että mikä nyt oli niin kamalaa, mutta vastaukset oli tyyliin ei saanut leikkiä leikkipuistossa tarpeeksi kauan (jouduttiin lähtemään tunnin kuluttua pois, kun lapsella vessahätä).
Yritin myös kysyä, että millaisia odotuksia hänellä oli pääsiäiselle, mutta ei osannut niitäkään sanoa.
Ja minä olin kuulemma kurjaa seuraa, mutta ei halunnut vastata, että miksi.
Ja siis joo, en tosiaan leikkinyt lapsen kanssa vaan tein kotitöitä, mutta ei se ennen ole ollut ongelma. Eikä lapsi siitä erikseen sanonutkaan. Koko ajan jutellaan ja leikkinsä lomassa lapsi tulee kertomaan mitä puuhaa, käyn välillä suukottamassa ja halimassa, ihailen piirustuksia jne.
Lapsi on ns. perushelppo lapsi, joka ei turhia kiukuttele ja oli tänäänkin hyväntuulisen oloinen. Tuli ihan nurkaan takaa, että olikin maailman kamalin päivä. Vielä iltasadun aikaan nauroi kirjalle, jota luin ja luinkin pari ylimääräistä lukua. Siitä 10 minuuttia ja alkoi itku, että oli maailman kamalin päivä.
Olen ihan neuvoton. Kuinka voin tuntea oman lapseni noin huonosti? Käskin sanoa ensi kerralla heti eikä illalla, jos on kurja olla ja paha mieli. Minä kuvittelin koko ajan, että meillä oli "ihan kivaa". Tivolissa oltiin pari päivää sitten, samoin uimassa jne. joten ei niitäkään nyt joka päivä voi harrastaa. Ja minä olen kuulemma aina kurjaa seuraa. Joo, en tosiaan juuri leiki, vaan eskarin tädit hoitaa ne askartelut, mutta juttelemme paljon, luen ääneen, käydään uimassa ja pyöräilyllä ja leikkipuistossa jne.
Onko muilla ollut tällaisia "vaiheita" ja mistä voisi johtua, että lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä mutta sanookin myöhemmin, että olikin kamalaa?