Miksi kukaan ei kertonut...

[kiittäen]

Olin 19v kun sain esikoiseni. Kaveripiirissäni ei ollut kuin kahdella ennestään lapsi, niiltä sain hiukan tukea ym raskausasioissa. Raskauteni oli helppo, synnytys oli helppo ja vauva oli rauhallinen. Minä olin vain helvetin väsynyt. Ajattelin että se on ihan normaalia kun on pieni vauva. Nukuin aamulla pitkään, nukuin aina kun vauva nukkui, nukuin toisinaan melkein koko päivän. Olin aamusta iltaan samassa yöpaidassa, en jaksanut siivota, en laittaa ruokaa...Mies ei koskaan sanonut mitään kun tuli töistä, kai hän luuli että tuo on ihan normaalia kun pieni vauva. En jaksanut tavat ihmisiä, joskus harvoja jos minulla oli ns. parempi päivä. Usein en vastannut edes puhelimeen jos joku soitti. Harvoin sain itseni ulos vauvan kanssa.
Vauvan ollessa puoli vuotias aloin odottamaan toista lastamme. Se aika oli yhtä helvettiä. Olin ihna kauhea miehelle, huusin raivosin, saatoin lyödä. Mies ei enää viihtynyt kotona. Pakeni minua, pakeni vastuuta...Ja ongelmat vaan kasvoi ja kasvoi...Toisen lapsen synnyttä asiat hiukan parani, mies alkoi taas viihtymään kotona ja minä olin pirteämpi. Jaksoin jopa tvat ihmisiä päivisin, ulkoilla, tehdä kotitöitä...
Kuopuksen oltua 1v henkinen pahaoloni kasvoi taas. Olin pahalla tuulella aamusta iltaan. En jaksanut lapsia, tiuskin niille ja huusin. Tietokone vei aikani, pakenin nettiin.Lapsetkin pelkäsi minua toisinaan. Kun mies tuli kotiin tapasi hän aina itkuisen huutavan hirviön. Ulkomaailmalle jaksoin esiintyä malli äitinä, hyvänä vaimokkeena. Raivosin kuin pikkulapsi. Uhkailin itsemurhalla. Viikonloput saatoin juoda, karata kaupunkiin hakemaan lohtua. Minun oli niin paha olla, miksi kukaan ei nähnyt sitä tai jos näki niin ei puuttunut?
Kuopuksen ollessa 1,5v ikäinen jakoin opiskelua, hain koulun terveydenhoitajalta apua ja hän antoi ajan koululääkäriin. Masennushan se oli. Nyt olen vuoden syönnyt lääkkeitä, hirviö on karkotettu. Olen taas iloinen jaksava itseni. Ja pystyn elää normaalia elämää.
Harmittaa, että masentuneena sotkin välit muutamaan ystävääni, ilkeillä sanoilla, raivollani. Mutta en vaan enää ollut oma itseni. Onneksi ne välit on nykyään ihan kohttuullisen hyvät. Ja onneksi mies ei jättänyt minua ja saimme jälleen parisuhteen toimimaan.
Ystävät hyvät, hoitakaa masennuksenne kuntoon jos teillä sitä on.

 

[:D]

hienosti avauduit[color]

 

[Kukkanen2]

:hug:

Masentumista on vaikea joskus lähteä hoitamaan nimenomaan siksi ettei itse tiedosta olevansa masentunut. Ulkopuoliset sen asian minun kohdalla aikoinaan huomasivat ja kertoivat siitä mulle.

 

[Chocolatte]

Kiitos tästä tarinasta. Niin paljon tuttua, että kai se on minunkin uskottava, mitä olen jo aavistellut. Nytkö sitten vaan pirautan tuolle psykologille, jonka numeron olen jo katsonut valmiiksi? Ikänsä pillereitä inhonneena tuntuu ahdistavalta ajatukselta, että pitäisi popsia pilsuja, että voi olla oma itsensä eikä karjuva akka.. Kai se on sitte pakko..

 

[KullanMurutx4]

oli pakko nostaa tää juttu ku tää oli nii "hyvin" kirjotettu!

 

[iipa]

Kiitos tästä tarinasta. Niin paljon tuttua, että kai se on minunkin uskottava, mitä olen jo aavistellut. Nytkö sitten vaan pirautan tuolle psykologille, jonka numeron olen jo katsonut valmiiksi? Ikänsä pillereitä inhonneena tuntuu ahdistavalta ajatukselta, että pitäisi popsia pilsuja, että voi olla oma itsensä eikä karjuva akka.. Kai se on sitte pakko..

Sama tuli minulllekin mieleen ehkä se on vaan mentävä hakemaan apua.
En enään tunnista itseäni tuntuu että olen muuttunut hirviöksi. Kaikki ylimääräinen on ihan hirveän vaikeata. Lapsille tulee huudettua ja tiuskittua ihan mitättömän pienistä asioista. Itsesääli on ihan liian tuttua ja tuntuu kuin kaikki vaatisivat liikoja välillä pelottaa vastata puhelimeen kun siellä on kuminkin joku jolla on taas jotain vaatimuksia.

 

[Viinipyräle]

Onko sitten aina hakeuduttava suoraan psykologille, eikö löydy turvaverkkoa auttamaan että äiti saisi huilattua? Sellaisten harrastusten pariin jotka vie ajatukset muualle ja voimia takaisinpäin, kuten mieluisaa urheilua tms. En sano vähätelläkseni, mutta harva äiti uskaltaa EDES sanoa että en jaksa, hoidatko tovin lapsiani, lähden harrastamaan. Että uskaltaa sanoa sen edes miehelleen! ENNENKUIN on niin väsynyt, että ei enää tällaiset helpot konstit auta?