Miksi jotkut eivät ymmärrä että hyväosaisuus tai epäonni voi olla kiinni tosi pienestä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Olen keskipalkkainen, töissäkäyvä 2-lapsen äiti. Meillä on velaton omakotitalo ja tavallaan nyt kaikki tosi hienosti. Silti aina välillä mietin sitä miten pienestä on elämässä kiinni se kenellä menee taloudellisessa mielessä hyvin ja kenellä huonosti. Kun olin hoitovapaalla nuorimmasta lapsesta, mies joutui yllättäen hyväpalkkaisesta työstään irtisanotuksi. Se että tuo yritys irtisanoi samalta paikkakunnalta kaikki työntekijät, oli yllätys kaikille. Kukaan ei olisi voinut siinä tilanteessa aavistaa tätä etukäteen.

Nyt kun luen uutisia yt-neuvotteluista ja siitä miten ihmisiä jää työttömäksi tulen tosi surulliseksi näistä kommenteista ettei kukaan voi Suomessa nähdä nälkää ja että hyväosaisuus on pelkästään omista valinnoista kiinni. En ole lainkaan samaa mieltä. Monelle meistä voi käydä samalla tavalla, että työt yllättäen loppuvat tai tulee joku äkillinen sairastuminen. Syitä joita ei ole itse aiheuttanut, eikä niihin ole voinut juuri vaikuttaa. Ehkä ainostaan säästämällä etukäteen, mutta miten helppoa on säästää vaikkapa vuoden nettopalkka? Tai kahden vuoden?

Miten pitkäksi aikaa teidän perheessä rahat riittäisivät jos toinen tai molemmat olisittekin yhtäkkiä työttömiä?

Miten haluaisit että sinuun suhtauduttaisiin?

Kummastelen sitä miten täällä palstalla jotkut pitävät työttömiä eräänlaisena paaria-luokkana, joista tarttuu jonkin epämiellyttävä paha karma. Ja miten ajatellaan ettei itselle voisi koskaan käydä niin koska hoidan asiat hyvin.

Vaikka nyt olemme molemmat töissä kokemus on opettanut että lopulta se hyväosaisuus on kiinni paljon myös onnesta, saako olla terveenä ja tehdä töitä.
 
  • Tykkää
Reactions: HoitoonVaan
Tämä on niin totta. Syystä tai toisesta tipahtaneen osa on helposti jopa lohduton jos oikein huonosti käy. Tuomitseminen silloin on äärimmäisen julmaa ja epäoikeudenmukaista, mutta myös typerää ja kertoo ihmisten ymmärtämättömyydestä. Olen aina ihmetellyt sitä, että pitääkö kaikki tosiaan kokea aina itse ennenkuin tajuaa asioita. Että miten se voi olla niin vaikeaa tajuta ihan vain vaikka miettimällä ja seuraamalla asioita, nostamaan sen katseen joskus sieltä omasta navasta muuallekin.
 
Työ, työttömyys ja terveys ovat merkittäviä kyllä.
On muitakin asioita , jotka muuttavat elämää.

Eivätkö ne ole sellaisia 'valintoja' kun täällä vastakommentteissa esitetään ...

Lähellä olevat ihmiset voivat osoittautua elämän käänteissä hyvinkin erilaiseksi kuin sinisilmäisesti uskoi .
Silloin kun kaikki oli 'hyvääpäivää kirvesvartta' tasolla.
Tämä koskee sukulaisia, ystäviä ja puolisoa.


Elämän hallittavuus on harhaa.
 
[QUOTE="vieras";27362785]Kas kummaa kun ei vastauksia nyt satelekaan eikä lukukerratkaan paljon päätä huimaa...[/QUOTE]

Koska kukaan ei jaksa lukea noin pitkää läpätystä.
Ihmisiä ei kiinnosta, koska ei halua sen tapahtuvan itselleen. Myöntää vasta, kun tapahtuu. Empaattisuus on yliarvostettua. Varsinkin, kun tästä aiheesta puhuttaessa pitäis jaella marttyyrimitaleja ja antaa sääliä millon kenellekin.
 
Miten haluaisit että sinuun suhtauduttaisiin?

Aivan mahtava kysymys, ap! Kun on lukenut täältä ja muualtakin, miten työttömiin ihmisiin suhtaudutaan kuin yhteen isoon, epämiellyttävään joukkoon loisia, tulen pahalle tuulelle.
 
Samaa olen miettinyt. Olen koulussa töissä ja huomannut, kuinka hyväosaiset ja hyvintienaavat vanhemmat pitävät itsestäänselvyytenä sitä, että muidenkin lapsilla on asiat niin kuin heidän lapsillaan. Tai jos osalla menee huonommin, sitä ei oteta huomioon yhteisten asioiden hoitamisessa. Vaikka sallitun rajoissa itse yritin tuoda asiaa esille eräässä ajankohtaisessa rahankeräys-asiassa, niin osa ei vain ymmärrä tai tunne mitään muuta kuin tyytyväisyyttä siitä, miten itse saa asiat järjestettyä ja summat maksettua ajallaan. Tunnen suurta surua ja samalla syyllisyyttä, miksen itse osannut hoitaa asiaa paremmin niin, ettei kellekään tulisi huolta maksuista tms.
 
Samaa mieltä olen, enkä kaksikymppisenä vielä ymmärtänyt tätä. Kuvittelin että ihminen saa tismalleen sitä mitä tilaa. Niin makaa, kuin petaa. Osin ajattelen vieläkin näin, mutta nyt ymmärrän kuinka asiat saattavat todella vain siunaantua tai sitten ei. Elämä voi olla joskus hiuskarvan varassa. Se, että alamme ylenkatsoa vaikka vähäosaisia, pahentaa ongelmia..
 
Työ, työttömyys ja terveys ovat merkittäviä kyllä.
On muitakin asioita , jotka muuttavat elämää.

Entäs lähtökohdat? Kyllä, jotkut orvot lastenkodin hirmuvallan alla kasvaneet lapset ovat kasvaneet menestyjiksi kaikesta huolimatta. Mutta kaikilla ei ole samanlaista vahvuutta. Entäs ne, joiden lähtökohdat vaikka kannustuksen ja itsetunnon suhteen on heikoilla?
 
Kyllä miä menin ihan ite humpsauttamaan itteni "huono-osaiseksi" ottamalla avioeron ja huomaamalla että se ei mennyt ihan niinku strömsössä :rolleyes: En voi sano että kaduttaa mutta mietin että oisko miusta ollu sellaseksi "jään avioliitton rahan takia" tyypiksi. EN usko että ois ollu...
 
No meillä sai myös mies hyväpalkkaisesta duunistaan potkut massan mukana. Ollut nyt puolisen vuotta työttömänä, onneksi sai tukipaketin että sillä elellään mun palkan lisäksi nyt. Ystävien ja muiden suhtautumisessa meihin en ole nähnyt mitään muutosta, toki alussa osa oli hivenen järkyttynyt, mutta meidät tuntevat ei niinkään. Ollaan eletty fiksusti ja säästöjä on, vaikkei mies pääsis pariin-kolmeen vuoteen töihin, niin ei tarvitse myydä omaa taloa tai muutenkaan paljoa rajottaa kuluja. Onneksemme oli asunnonostossa järki päässä eikä sorruttu niihin puolen miljoonan asuntoihin, vaan löydettiin oma kohtuuhintainen okt, jonka lainan lyhentämiseen riittää hetkellisesti vain toisen tulot.

Mies ei ole vielä aktiivisesti etsinyt töitä, ollut kotona remppaa ja muuta, mutta vuoden alusta alkaa sitten niitä katselemaan. Onneksi asumme alueella, jossa työnäkymät on kohtuullisen hyvät osaaville ja miehellä on vankka työkokemus ja hyvät suhteeet tässä kaupungissa, luulis töitä löytyvän jossain vaiheessa. Ei jakseta stressata siis, vaan eletään päivä kerrallaan. Terveys on kaikilla tallessa ja parisuhde kukoistaa eikä olla vielä köyhiäkään, että ihan hyvin meillä on asiat :)

Jos tilanne olis se, että asuisimme jossain missä työmahdollisuudet olis minimissä ja asuntolainat isot, niin silloin varmaan olis muutosten aika. Tsemppiä aloittajalle! :)
 
no ei olis mitään ongelmia toimeentulon ja elämisen kanssa vaikka toinen saisikin lopputilin. elämä jatkuisi niin kuin tähänkin asti. olisipa aikaa enemmän harrastaa:D

en ymmärtänyt tuota että miten haluaisit että sinuun suhtauduttaisiin kohtaa? eikös sitä ole iahn samaihminen oli töissä tai ei... ainakin ite olen pitänyt kavereitani ihan samalailla ihmisinä kuin ennenkin vaikka ovat saaneet lopputilejä.
 
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
Tuskin oli ap:n ajatus oli nostaa keskustelua siitä miten pärjätään jos toinen jää työttömäksi, vaan että vois kuitenkin yrittää ymmärtää ettei asiat aina mene kuten suunniteltu ja muutama kohdilleen osuva takaisku voi syöstä monen perheen ahdinkoon.

Tässä maassa ja koko Euroopassa on vallalla sellaiset tuulet, että ylpeillään kovuudella ja empatiakyky on nollissa. Mitään ei tartte yrittää ymmärtää eikä suvaita, ei auttaa heikompia muuten kuin jos se jotenkin auttaa samalla itseä.

Tuntuu että ei edes haluta yrittää ymmärtää, kai se on pelkoa, ei haluta ajatella miten huonosti asiat voi kääntyä. On helpompi esittää kovaa ja olla ymmärtämätön. Liekö nämä ihmiset luulevat että toisten mollaaminen ja parjaaminen tekee itsestä vahvemman, ettei vaan kukaan luokittele itseä siihen heikkojen joukkoon joka on pudonnut kelkasta.
 
Totta. Minulla on suhteellisen paskat lähtökohdat ollut. Lapsuudessa koin köyhyyttä (siis semmosta, että syötiin puuroa, koska ei ollut vara ostaa muuta ja äiti itki koko ajan raha-asioita meille lapsille), väkivaltaa ja näin asioita, joita ei lapsen pitäisi nähdä (porno oli suhteellisen näkyvillä lapsuuden kodissa). Ihan ymmyrkäisenä olen kuunnellut muiden samanikäisten lapsuuden muistoja ja kokemuksia. Minun lapsuuteni oli vaan kaoottinen.

Minä olen nyt vähän päälle kolmekymmenen. Olen saanut aika paljon kiriä, että olen saanut ikäiseni ns. kiinni. Koulutusta minulla ei ole vieläkään, perheen, työn ja asuntolainan olen onnistunut hankkimaan. Seuraavaksi olen menossa terapiaan. Ehkä onnistun hankkimaan vielä vähän kokonaisemman identiteetin ja minuuden.

Minä en osaa pitää mitään itsestään selvänä. Aika usein pelkään, että tapahtuu jotakin, joka vie tämän kaiken nykyisen hyvän pois. Mitäs minä sitten teen? En osaa luottaa siihen, että asiat lähtökohtaisesti on hyvin ja että pystyn niihin itse kovin paljon vaikuttamaan.
 
Olen seurannut näiden "täydellisten" ihmisten kirjoittelua tänne. Olen kanssasi, ap, täysin samaa mieltä. Kuka tahansa voi suistua elämänradaltaan. Nämä "täydelliset" ihmiset eivät tajua sitä, vaan kuvittelevat, että elämää voi hallita täydellisesti.
 
Jos työttömyys koittaisi, nin ensin vaihdettaisiin koti halvempaa ja tehtäis muita muutoksia koska rahan saantin vähenisi.

Tämä on sellainen asia, joka ei aina onnistu. Siinä vaiheessa kun joku pienen kaupungin tehdas (joka on työllistänyt valtaosan) lopetetaan niin ei sieltä niitä ostajia vaan löydy..

Luulen, että kaikkia ihmisiä ei vaan saa ymmärtämään millään ap:n aloitusta (en tarkoita nyt tätä ketä lainasin).. ennen kuin osuu omalle kohdalle muutama asia joka tulee vähän yllättäen ja taloudellinen tilanne muuttuu radikaalisti. Ei siinä oikeasti paljoa tarvita, esim. puoliso kuolee yllättäen niin siinä monella muuttuu jo elämän tilanne aikasta paljon.
 
Ei ole meidänkään elämä mennyt satukirjojen mukaan, välillä oikeastaan huvittaa miten hommat alkaa sujumaan ja kas -taas uusi vastoinkäyminen.

Ja kyllä, ollaan myyty asunto, nähty miehen kanssa nälkää jotta lapsille olisi syötävää, vaihdettu autoa halvempaan, jne jne.

Välillä päästään taas satulaan, sitten kaadutaan. Eipä siinä kun ylös heti yrittämään. Ollaan sisukkaita, joku muu ei ehkä jaksaisi näin paljoa kantaa.

Omat sukulaiset ovat onneksi välillä auttaneet, oikeastaan aika vastavuoroisesti.

Mutta asenne varsinkin miehen suvun puolelta on ollut aika alentuva.

IHme että olemme miehen kanssa vielä yhdessä, senkin asian kanssa on ollut välillä nuoralla tanssimista.

Koska olimme molemmat kotona, emme tarvinneet lapsenvahtia, eikä mummolassa tarvinnut muutenkaan käydä, hänellä on työssäkäyvänä niin kiireistä nääs...

Mutta yllättävän moni tarvitsee työttömän ihmisen osaamista ja apua, ilman palkkiota tosin. Onhan työttömällä sitä aikaa..

Onneksi tällä hetkellä elämä melko tasaista ja kutakuinkin toimeen tullaan, mutta koko ajan taka-alalla pelko että jotain tapahtuu.
 
[QUOTE="vieras";27363282]Sellaista se teidän hyväosaisten elämä on. Sinulla oli onnea kun sait muhkean perinnön.[/QUOTE] ja siliti en arvostele ihmisiä heidän varallisuutensa/varattomuutenne mukaan. toisin kun aika moni täällä tuntuu tekevän.
 
Entäs lähtökohdat? Kyllä, jotkut orvot lastenkodin hirmuvallan alla kasvaneet lapset ovat kasvaneet menestyjiksi kaikesta huolimatta. Mutta kaikilla ei ole samanlaista vahvuutta. Entäs ne, joiden lähtökohdat vaikka kannustuksen ja itsetunnon suhteen on heikoilla?

Niille käy huonosti suuremmalla todennäköisyydellä. Sen oon oppinut omakohtaisesti ettei ruikuttaminen ja itsesääli auta yhtään mitään eikä ketään vaan oikealla asenteella voi vaikuttaa huonossakin tilanteessa.
 

Similar threads

Yhteistyössä