Miksi ihmiset on nykyisin niin varautuneita

[kuvittelenko vain]

Tää voi tietysti olla vain omaa mielikuvitusta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että ihmisistä on nykyisin tullut paljon varautuneempia mitä aiemmin. Siis kun muistelen aikaa joskus 10 vuottakin sitten, niin ainakin itsestä tuntuu siltä, että sitä saatto jossain baarissa tai harrastuksissa heittää juttua ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa ilman sen kummempaa säätämistä. Ja nyt kun koittaa tehdä samoin niin se vastaanotto on heti torjuvaa. "Mitä sä musta haluat ? Painu h*lvettiin häiritsemästä".

Ja sitten kun koitat saada uusia kavereita, niin sama juttu. Aiemmin tutustuin pariin ystävääni ihan baarireissulla ja joihinkin toisiin harrastuksissa (Myöhemmin sitten elämänmuutokset ja muutot eripuolille suomea ovat vieneet erilleen). Ei sellaista enää tapahdu. Kaikki vain kyräilee toisiaan ja sitä tunnutaan pitävän suoranaisena loukkauksena, jos yrittää tutustua muihin ihmisiin. (Ja sitten vielä sanotaan, että pitää olla aktiivinen ja tutustua muihin ihmisiin... joo,joo, vaan mitäs sitten, kun ne "muut ihmiset" ei todellakaan halua tutustua sinuun).

 

[rits]

Tai sitten voi johtua siitä, että olet nyt vanhempi. Nuorena sitä tutustui ja ystävystyi helpommin. Minusta ainakin tuntuu, että nyt aikuisena ei todellakaan ole helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Siis small talkia enempää.

 

[ap.]

Tai sitten voi johtua siitä, että olet nyt vanhempi. Nuorena sitä tutustui ja ystävystyi helpommin. Minusta ainakin tuntuu, että nyt aikuisena ei todellakaan ole helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Siis small talkia enempää.

Toi on kyllä ihan totta, ja samaa ajattelin itsekin. Siis että ikä voi omalta osaltaan vaikuttaa asiaan. Vaikka toisaalta tuntuu kummalta, että miten tässä nyt näin on käynyt. Ja että täytyy kyllä olla pettynyt itseensä, jos sitä tekee itse samaa ja on muuttunut liian epäluuloiseksi (toivon ainakin, että en olisi)

 

["pilkku"]

Ainakin sosiaalisen median myötä pienetkin ikävät uutiset leviävät salamavauhtia, niitä päivitellään ja niillä mässäillään niin, että ei ihme, jos tuntuu siltä, että jokainen vastaantulija on potentiaalinen tappaja.

 

["jebulis"]

Mä kyllä höpöttelen vieraiden ihmisten kanssa monta kertaa päivässä. Enimmäkseen koiralenkillä , yhteisessä (ohjatussa) harrastuksessa, ja ison taloyhtiön pihalla. mutta joitain lauseita myös jumpilla, bussissa, kaupassa, lääkärin vastaanotolla jne. Ikää 35v. Yksikään ysätävistäni ei ole tarttunut mukaan kadulta.

Ainakin se mikä vaikuttanee on, että tässä elämänvaiheessa kun on ruuhkavuodet päällä ei ole aikaa edes vanhoille ystäville. On liian vähän aikaa hoitaa parisuhdetta, olla lasten kanssa, olla töissä, harrastaa, nähdä kavereita jne. Joten mä kyllä vetäydyn aina siinä vaiheessa kun joku uusi tuttavuus ehdottaa jotain tekemistä. Olisihan se kiva, mutta kun ei ole aikaa pyörittää edes tätä pakkaa ja tuntuu tyhmältä sanoa, että "mulla olis aikaa kalenterissa 15 vuoden päästä".

 

[ap.]

[QUOTE="jebulis";24478888]Ainakin se mikä vaikuttanee on, että tässä elämänvaiheessa kun on ruuhkavuodet päällä ei ole aikaa edes vanhoille ystäville. On liian vähän aikaa hoitaa parisuhdetta, olla lasten kanssa, olla töissä, harrastaa, nähdä kavereita jne. Joten mä kyllä vetäydyn aina siinä vaiheessa kun joku uusi tuttavuus ehdottaa jotain tekemistä. Olisihan se kiva, mutta kun ei ole aikaa pyörittää edes tätä pakkaa ja tuntuu tyhmältä sanoa, että "mulla olis aikaa kalenterissa 15 vuoden päästä".[/QUOTE]

Tuota minulle on tapahtunut aikaisempien ystävien kanssa (itse olen sinkku ja he perheellisiä). Ja samaa on jatkunut vuosia. Ikinä ei ole aikaa nähdä eikä tehdä mitään yhdessä ja pelkkä soittaminenkin on hirveä vaatimus nykyisin.

Ja ymmärtäähän sen tietysti, että se perhe vie oman aikansa ja kovasti syyttävät näitä juttuja, kun eivät pidä yhteyttä. Todella ainakin toivon, että asiat on näin, eikä syynä ole se, että minun seurani ei enää kelpaa heille

 

["pilkku"]

Tuota minulle on tapahtunut aikaisempien ystävien kanssa (itse olen sinkku ja he perheellisiä). Ja samaa on jatkunut vuosia. Ikinä ei ole aikaa nähdä eikä tehdä mitään yhdessä ja pelkkä soittaminenkin on hirveä vaatimus nykyisin.

Ja ymmärtäähän sen tietysti, että se perhe vie oman aikansa ja kovasti syyttävät näitä juttuja, kun eivät pidä yhteyttä. Todella ainakin toivon, että asiat on näin, eikä syynä ole se, että minun seurani ei enää kelpaa heille

Mun on häveten myönnettävä, että pidän liian vähän yhteyttä harvoihin ystäviini. Tosi kiva, jos joku piipahtaa kylään (kunhan ilmoittaa tulostaan) ja välillä voidaan soitellakin, tosin yleensä kaveri lopettaa puhelun, kun meiltä alkaa kuulua lasten ääniä, vaikka onhan näillä isäkin, joka voi käydä auttamassa sitä itkevää muksua.

Mutta varsinkin, kun lapset ovat pieniä, musta tuntuu isolta ruljanssilta lähteä poppoon kanssa kyläilemään. Ei sitä kaveria voi velvoittaa vahtimaan mun muksuja, ja kun vaihdan yhdelle vaippaa, mua pelottaa, miten arvokkaan koriste-esineen vaikkapa tuo 2v ehtii sillä välin löytää käteensä.

Päivällä meillä on päikkärit ja ruoanlaitot yms, illalla olisi kiva nähdä vähän lasten isääkin ja sitten on iltapesut ja imuroinnit jne. Välillä nippa nappa ehtii itse suihkussa käydä. Sitten on joko liian myöhä tai itse on liian väsynyt ja liian helposti ajattelee soittavansa kaverille "sitten huomenna".

 

[ap.]

Tietysti tulee vielä mieleen, kun on ikääkin tullut ja muuta sellaista. Että onko vika minussa ? Että olenko minä jotenkin epäkypsä ja aikuistumaton, jos ja kun en ole muuttunut samalla tavalla kuin muut ja että se onkin normaalia aikuisempana, että ei haluaisi löytää ystäviä (vaikka olisi yksinäinenkin)

 

["pilkku"]

Tietysti tulee vielä mieleen, kun on ikääkin tullut ja muuta sellaista. Että onko vika minussa ? Että olenko minä jotenkin epäkypsä ja aikuistumaton, jos ja kun en ole muuttunut samalla tavalla kuin muut ja että se onkin normaalia aikuisempana, että ei haluaisi löytää ystäviä (vaikka olisi yksinäinenkin)

Kyllä me aikuisetkin tarvitsemme ystäviä. Ystävystyminen on varmaan kuitenkin pidempi prosessi kuin lapsena ja nuorena, jolloin sitä vapaa-aikaa oli vaikka miten paljon aikuiselämään verrattuna. Koulussa ehti yhtä ja toista ja koulun jälkeenkin oli tuntikaupalla aikaa harrastuksille ja ystäville.

Mä olen onnistunut tutustumaan pariin uuteen ihmiseen, mutta aikaa se kyllä vei, ensin tavattiin yhden yhteisen tutun luona silloin, kun harvoin oli aikaa lähteä vähän iltaa viettämään ja kun ylipäätään osuttiin siinne yhtä aikaa. Kumpikin oltiin vielä vuorotyössä. Asiaa edisti, kun kävi ilmi, että meillä on yhteinen harrastus ja sitten sumplittiin niin, että käytiin siellä porukalla. Vaan oli se kyllä pitkällinen prosessi!

Yhteen ihmiseen taas tutustuin nettifoorumilla, foorumin asioissa vaihdettiin yksäriä, sittemmin sähköpostia, kerran miitissä tavattiin aja sittemmin ollaan juteltu paljon mesessä. Sekin vei aikaa, että oppi luottamaan ihmiseen, jota et ollut edes tavannut, mutta hyviä ystäviä ollaan jo nykyään.