En tiedä miksi ero pyörii mielessäni melkein koko ajan. En osaa sanoa mikä saa minut ajattelemaan eroa. En tiedä mihin olen tyytymätön tai mitä haluan. Miksi ajattelen eroa päivittäin? :'(
Miksi ero mielessä
- Viestiketjun aloittaja MetsänPeikko
- Ensimmäinen viesti
Voi sinua. En tiedä sinusta tai taustoistasi mitään, mutta tunnen silti suurta myötätuntoa... Tuo sama ajatus on piinannut mua itseäni jo pari vuotta. Olen kyllä eritellyt mielessäni kaikki mahdolliset syyt siihen, ja olen niistä aika lailla selvillä. tiedän, miksi voin niin huonosti tässä suhteessa, ja uskoisin eron ratkaisevan asioita. Silti olen vielä tässä suhteessa.
Olenko väärässä jos arvaan, että olet kaiketi yksin ja yksinäinen liitossasi? Mies ei ehkä halua jakaa vastuuta kanssasi? Tunnetko olevasi "naimisissa oleva yksinhuoltaja"? Onko lähipiirisi huomannut saman?
Olenko väärässä jos arvaan, että olet kaiketi yksin ja yksinäinen liitossasi? Mies ei ehkä halua jakaa vastuuta kanssasi? Tunnetko olevasi "naimisissa oleva yksinhuoltaja"? Onko lähipiirisi huomannut saman?
Kaalikääryle Tunnen olevani yksinäinen. Miehessä ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta en kyllä hyviäkään puolia oikein osaa mainita. Lähipiiri ei tiedä ahdingostani mitään. Eivät ainakaan ole sanoneet mitään. Yritän kai näyttää kaikille, että en ole epäonnistuja. :'(
:wave: Hei mulla samoja fiiliksiä, ja oikeesti olen aivan valmis eroamaan miehestäni, meillä on ollut ongelmia jo pari vuotta ja mieheni on ruvennut viimeisen vuoden aikana käyttämään alkoholia todella paljon ja on luonteeltaan muuttunutkin ihan hirveästi siitä alkuajoista.
Meillä on kaksi lasta ja tuntuu heidän takia pahalta ajatella eroa, mutta mä olen itse jo henkisesti ihan rikki mieheeni. Mitä enemmän hän on töissä sitä paremmalla tuulella mä olen.
Viihdyn lasten kanssa kotona ja olen myös pph ja nämä mun ja miehen väliset kismat eivät vaikuta onneksi mitenkään hoitolapsiin.
Mutta mä jo haeskelen uutta asuntoa itselleni ja lapsille ja muutenkin haaveilen ja "suunnittelen" tulevaisuutta ilman miestäni. :ashamed: :ashamed: auttakaa, mitä tää on??!!! :ashamed:
Meillä on kaksi lasta ja tuntuu heidän takia pahalta ajatella eroa, mutta mä olen itse jo henkisesti ihan rikki mieheeni. Mitä enemmän hän on töissä sitä paremmalla tuulella mä olen.
Viihdyn lasten kanssa kotona ja olen myös pph ja nämä mun ja miehen väliset kismat eivät vaikuta onneksi mitenkään hoitolapsiin.
Mutta mä jo haeskelen uutta asuntoa itselleni ja lapsille ja muutenkin haaveilen ja "suunnittelen" tulevaisuutta ilman miestäni. :ashamed: :ashamed: auttakaa, mitä tää on??!!! :ashamed:
eronnut
Kuulostaa niin tutulta. Itse päädyin lopulta eroon, vaikka se ei helppo päätös ollutkaan. Huomasin muuten, että eroajatuksia käsittelee sivu ww.eroretki.fi
Mitä mieltä olette?
Mitä mieltä olette?
Mulla tuli itku, kun luin tuota eroretki-sivua. :ashamed: En tiedä miksi, mutta tuli vain ihan kamalan huono mieli. Ajattelin lapsiani, että miten voin edes ajatella tekeväni heille näin... :'(
Aika monesti törmää sellaisiin käsityksiin, että erota ei kannata paitsi silloin jos toinen puoliso lyö, on päihdeongelmainen tai pettää toistuvasti. Mutta en itse ole sitä mieltä, että kaikissa muissa tapauksissa perheen ehjänä säilyttäminen välttämättä olisi paras ratkaisu.
Mulla oli lapsesta asti olo, että mun vanhemmat olivat yhdessä pelkästään mun takiani. Sovinnaisuussyistä, ja koska eroaminen olisi ollut "hankalaa" ja mitä sukulaisetkin sanoo. Meillä ei ollut mitään edellä mainittuja ongelmia kotona, mutta oli kuin olisi elänyt kylmän sodan keskellä. Jatkuvasti vähän painostava ilmapiiri. Rakastin molempia vanhempiani, mutta vietin mieluiten aikaa heidän kanssaan erikseen; siis jomman kumman kanssa, ei koko perheen voimin. Mun puolesta olisivat voineet erota aiemmin. Nyt odottivat, että muutin pois kotoa... :/
Sen vuoksi en aio itse vuositolkulla katsella, jos oma suhde menee tuohon. Helpostihan sitä toistaa omien vanhempiensa virheet...
Mulla oli lapsesta asti olo, että mun vanhemmat olivat yhdessä pelkästään mun takiani. Sovinnaisuussyistä, ja koska eroaminen olisi ollut "hankalaa" ja mitä sukulaisetkin sanoo. Meillä ei ollut mitään edellä mainittuja ongelmia kotona, mutta oli kuin olisi elänyt kylmän sodan keskellä. Jatkuvasti vähän painostava ilmapiiri. Rakastin molempia vanhempiani, mutta vietin mieluiten aikaa heidän kanssaan erikseen; siis jomman kumman kanssa, ei koko perheen voimin. Mun puolesta olisivat voineet erota aiemmin. Nyt odottivat, että muutin pois kotoa... :/
Sen vuoksi en aio itse vuositolkulla katsella, jos oma suhde menee tuohon. Helpostihan sitä toistaa omien vanhempiensa virheet...
Mun parisuhdeongelmat on ihan henkisellä tasolla. Olen pohtinut hirveästi eroa, enemmän tai vähemmän kesästä 2005. Välillä menee parisuhteessa paremmin, mutta jossain vaiheessa mies taas vetää maton jalkojen alta.
En koe voivani olla oma itseni miehen kanssa.
En koe voivani olla oma itseni miehen kanssa.
Minäkin haluan erota...
Ei minulla ja miehellä ole mitään yhteistä laina ja lasten lisäksi...
Miestä en päästä laisinkaan lähelle ja pysyn kaukana etten vahingossakaan hipaise häntä. Puhun vain välttämättömän...
Ja syyksi voisin ajatella sen, että hän ei ole laisinkaan kiinnostunut minusta ja ajatuksistani. Olen hänelle vain hyvä lasten hoitaja... Kaikesta hän syyttää minua, minä en osaa tehdä mitään oikein!
Mutta kun muutimme juuri uuteen kotiin joka ei ole edes vielä valmis, lapset aloittivat ensimmäisen luokan ja kolmas on erityisryhmässä päiväkodissa. Miten saan arjen sujumaan ja missä ihmeessä asumme???
Taloa en voi pitää, siihen ei riitä rahat. Että pakko on vain olla yhdessä "lasten takia", käytännön syistä... Mutta kun MINÄ EN HALUA!!!!
:'( :'( :'(
Ei minulla ja miehellä ole mitään yhteistä laina ja lasten lisäksi...
Miestä en päästä laisinkaan lähelle ja pysyn kaukana etten vahingossakaan hipaise häntä. Puhun vain välttämättömän...
Ja syyksi voisin ajatella sen, että hän ei ole laisinkaan kiinnostunut minusta ja ajatuksistani. Olen hänelle vain hyvä lasten hoitaja... Kaikesta hän syyttää minua, minä en osaa tehdä mitään oikein!
Mutta kun muutimme juuri uuteen kotiin joka ei ole edes vielä valmis, lapset aloittivat ensimmäisen luokan ja kolmas on erityisryhmässä päiväkodissa. Miten saan arjen sujumaan ja missä ihmeessä asumme???
Taloa en voi pitää, siihen ei riitä rahat. Että pakko on vain olla yhdessä "lasten takia", käytännön syistä... Mutta kun MINÄ EN HALUA!!!!
:'( :'( :'(
Väsymistä avioliittoon..., psykologisesti tutkittu juttu.
Ovelaa kyllä.
Mutta siinä unohtuu kaikki hyvät yhteiset muistot/teot ja paha korostuu.
Huomasin sen itsekkin..., vaimon toilailujen jälkeen.
Ennen niitä muistin hyvin kaiken ihanan.., mutta jälkeen..., huomasin erittäin tarkkaan, että ne hyvät muistot ei enään merkinneet mitään..., vaan ikäänkuin unohtuivat ja pahat asiat pyöri mielessä.
Ovelaa.
Tutkittu juttu.
En tiä kui siitä sitten enään selviää.., ei ole kokemusta..., ehkä ammattiauttajalla vois olle jotain annettavaa..., en tiedä.
Mulla kuitenkin nyt pääasia, että jokaisena päivänä tehdään lasten kaa kimpassa niitä yhteisiä hyviä muistoja..., ja vanhat on mielessä ( siis lasten ja mun ). :heart:
Ovelaa kyllä.
Mutta siinä unohtuu kaikki hyvät yhteiset muistot/teot ja paha korostuu.
Huomasin sen itsekkin..., vaimon toilailujen jälkeen.
Ennen niitä muistin hyvin kaiken ihanan.., mutta jälkeen..., huomasin erittäin tarkkaan, että ne hyvät muistot ei enään merkinneet mitään..., vaan ikäänkuin unohtuivat ja pahat asiat pyöri mielessä.
Ovelaa.
Tutkittu juttu.
En tiä kui siitä sitten enään selviää.., ei ole kokemusta..., ehkä ammattiauttajalla vois olle jotain annettavaa..., en tiedä.
Mulla kuitenkin nyt pääasia, että jokaisena päivänä tehdään lasten kaa kimpassa niitä yhteisiä hyviä muistoja..., ja vanhat on mielessä ( siis lasten ja mun ). :heart:
Miksi tämä on väsymistä liittoon? Miksi sen pitää tuntua näin konkreettiselta? Miksi tätä ei voi ohittaa vaan miksi tähän tunteeseen pitää jäädä kiinni. Miksi tästä kaikesta liitosta haluaa eroon?
Ei ne hyvät muistot jaksa kannatella kauas, minua ainakaan
Miksi toinen ei jaksa kuunnella toista ja miksi ihmeessä toisen läsnäolo pelkästään _ärsyttää_...
:ashamed:
Ei ne hyvät muistot jaksa kannatella kauas, minua ainakaan
Miksi toinen ei jaksa kuunnella toista ja miksi ihmeessä toisen läsnäolo pelkästään _ärsyttää_...
:ashamed:
Kiteytetty ydin on " väsyminen ja hyvien muistojen luontainen unohtaminen".
Ei kannata roikkua..., voi tuntuu kipeältä ja kalliiltakin.
Mutta jonain päivänä huomaat..., että elämä on taas kasassa ja hyvin ja tulevaisuus näyttää hyvältä.
Siihen voi mennä aikaa.
minä itse jouduin ikäänkuin yllättäen tekemään päätökseni heti ( yhdessä yössä ), että mikä on tärkein asia mun elämässä..., lapset vai esim. työ.
Eipä ollu vaikee päätös, joten tässäpä elellään tyttöjen kaa kolmisteen ja jokainen päivä on elämisen arvoinen.
Huom..., tykkäsin kyllä työstäni erittäin paljon, mutta tässä tapauksessa sillä ei enään ollutkaan yhtään mitään merkitystä kun jouduin vastakkain asettelemaan..., lapset / työ :heart:
Rakastin myös vaimoani..., aina siihen saakka kun hän päätti valita oman tiensä.
Ihan oikeesti..., voiko rakkaus kuolla?
Voi..., ja kerralla..., ihme kyllä kai..., mutta suhteessa tekojen määrään.
Tunnen kyllä sääliä vaimooni kohtaan..., hän ei ilmeisesti itsekkään viellä tajua, että mitä on menettänyt..., elikkä kaiken, kunniastaan lähtien..., saatikka lasten kanssa asumisen.
Saa tavata kyllä ( liittyy siihen, että lapset ovat täysin syyttömiä ja heillä on oikeus äitiinsä ) lapsiaan niin paljon kuin jaksaa tai viitsii.
Asuu 5 kilometrin päässä.
Ei kannata roikkua..., voi tuntuu kipeältä ja kalliiltakin.
Mutta jonain päivänä huomaat..., että elämä on taas kasassa ja hyvin ja tulevaisuus näyttää hyvältä.
Siihen voi mennä aikaa.
minä itse jouduin ikäänkuin yllättäen tekemään päätökseni heti ( yhdessä yössä ), että mikä on tärkein asia mun elämässä..., lapset vai esim. työ.
Eipä ollu vaikee päätös, joten tässäpä elellään tyttöjen kaa kolmisteen ja jokainen päivä on elämisen arvoinen.
Huom..., tykkäsin kyllä työstäni erittäin paljon, mutta tässä tapauksessa sillä ei enään ollutkaan yhtään mitään merkitystä kun jouduin vastakkain asettelemaan..., lapset / työ :heart:
Rakastin myös vaimoani..., aina siihen saakka kun hän päätti valita oman tiensä.
Ihan oikeesti..., voiko rakkaus kuolla?
Voi..., ja kerralla..., ihme kyllä kai..., mutta suhteessa tekojen määrään.
Tunnen kyllä sääliä vaimooni kohtaan..., hän ei ilmeisesti itsekkään viellä tajua, että mitä on menettänyt..., elikkä kaiken, kunniastaan lähtien..., saatikka lasten kanssa asumisen.
Saa tavata kyllä ( liittyy siihen, että lapset ovat täysin syyttömiä ja heillä on oikeus äitiinsä ) lapsiaan niin paljon kuin jaksaa tai viitsii.
Asuu 5 kilometrin päässä.
Se on järkyttävää huomata kuinka se toisen arvostus ja toisen rakastaminen loppuu kuin seinään. Siksi epäilenkin että miten tässä voi käydä näin. Aikaisemmin kun olen asiaa pohtinut, olen vielä jotain positiivista löytänyt meidän suhteesta ja tuosta miehestä, mutta järkytyin kaksi viikkoa sitten kun mitään sellaista ei enää ollut
Ei ole mitään syytä (paitsi juuri valmistunut talo ja laina) mikä pitää yhdessä. Laskin juuri että 1,5 vuoden päästä sen voisi myydä ja muuttaa pois.
Ja se tässä kummallista onkin, että kun toinen ei ole tehnyt mitään. Noh, mitään ja mitään, toisen aliarvioiminen ja jatkuva alistaminen on kait "jotain".
Mutta lapset ja kaikki... Pitääkö tässä nyt sitten elää kulisseissa ja toivoa että ei osu toisen kanssa samaan aikaan eteiseen :ashamed:
Minä en koe sääliä miestäni kohtaan, hän on erittäin kylmä ja laskelmoiva. Ei tosin omasta mielestään, vaan kaikki vika on minussa...
Mutta eikö se jo huolestuta kun lapsetkaan eivät isän läsnäolosta ja ajatuksista välitä? Ei, en puhu heille koskaan pahaa isästä tai meidän suhteesta!
Mitä ihmettä tehdä vai ihmetelläkö vain... :headwall:
Ei ole mitään syytä (paitsi juuri valmistunut talo ja laina) mikä pitää yhdessä. Laskin juuri että 1,5 vuoden päästä sen voisi myydä ja muuttaa pois.
Ja se tässä kummallista onkin, että kun toinen ei ole tehnyt mitään. Noh, mitään ja mitään, toisen aliarvioiminen ja jatkuva alistaminen on kait "jotain".
Mutta lapset ja kaikki... Pitääkö tässä nyt sitten elää kulisseissa ja toivoa että ei osu toisen kanssa samaan aikaan eteiseen :ashamed:
Minä en koe sääliä miestäni kohtaan, hän on erittäin kylmä ja laskelmoiva. Ei tosin omasta mielestään, vaan kaikki vika on minussa...
Mutta eikö se jo huolestuta kun lapsetkaan eivät isän läsnäolosta ja ajatuksista välitä? Ei, en puhu heille koskaan pahaa isästä tai meidän suhteesta!
Mitä ihmettä tehdä vai ihmetelläkö vain... :headwall:
Tähän sitten on vaikee sanoa mitään.
Ja vaikka sanoisinkin niin se on vain mun kantani ja mun tilenne..., miten ehkä tekisin.
Ei se pitkittämällä paranekkaan.
Toinen vaistoo ja voi vain asiat mennä pahempaan suuntaan... ja lapset syyttöminä siitä eniten kärsii ( on muuten aina syytä jutella lapsille ja painottaa, että he ovat täysin syyttömiä, tapahtuu mitä tapahtuu. Lapset syyllistää ja kattelee vikoja itsestään, jos äidillä ja isällä ei mene hyvin ).
Sitten on kai syytä myös miettiä..., että olisko tää nyt kuitenkin ohimenevää ja edes vähän parempaan suuntaan ehkä menossa.
Jos teillä on ollut rakentamiset ja muut tressaavat jutut tuossa lähimenneisyydessä..., niin nekin nyt saattaa väsyttää ja alkaa toisen naama "vituttamaan"..., elkkä jospa helpottas niin paljon, että kattoo sitten myöhemmin.., jatkaakko vai ei.
Ja vaikka sanoisinkin niin se on vain mun kantani ja mun tilenne..., miten ehkä tekisin.
Ei se pitkittämällä paranekkaan.
Toinen vaistoo ja voi vain asiat mennä pahempaan suuntaan... ja lapset syyttöminä siitä eniten kärsii ( on muuten aina syytä jutella lapsille ja painottaa, että he ovat täysin syyttömiä, tapahtuu mitä tapahtuu. Lapset syyllistää ja kattelee vikoja itsestään, jos äidillä ja isällä ei mene hyvin ).
Sitten on kai syytä myös miettiä..., että olisko tää nyt kuitenkin ohimenevää ja edes vähän parempaan suuntaan ehkä menossa.
Jos teillä on ollut rakentamiset ja muut tressaavat jutut tuossa lähimenneisyydessä..., niin nekin nyt saattaa väsyttää ja alkaa toisen naama "vituttamaan"..., elkkä jospa helpottas niin paljon, että kattoo sitten myöhemmin.., jatkaakko vai ei.
Alkuperäinen kirjoittaja Mörri825:
Niin, sitä pitäisi varmaan vaan odottaa. Mutta kokemuksesta tiedän että ei tämä tunne mene ohitse. Kaikki vaan kasaantuu ja tuntuu että puhuminen ja keskusteleminen menee vain solmumpaan ja monimutkaistuu...
Sanon mitä tahansa, se käännetään aina minun syykseni. On käännetty jo 20 vuoden ajan... Kait se on tajuttava että ei se tästä miksikään muutu, hullummaksi korkeintaan...
Ehkä joku ammattiauttaja osaisi auttaa, parisuhdeterapeutti, mutta mä olen niin hirveän huono _väkisin_ yrittämään mitään _parisuhdepelastusta_...
Kaikille eron kanssa painiskeleville tiedoksi, sunnuntaina alkaa parempi ero kakkoselta, siinä on se tunnettu psykologi Kari Kiianmaa mukana.
tuttu tunne, ikävä kyllä! Olemme kait ajautuneet ihan eri teille mieheni kanssa. Minä haluan lisää lapsia, mies ei. Minä kaipaan läheisyyttä, ilman että sen täytyy aina johtaa seksiin, minä kaipaan rauhallista ilmapiiriä kotiin, mies ilmeisesti ei. Aina piikittelee ja tekee olostani kurjan. Minä en saa tehdä päätöksiä mitä talouteen ostetaan, mies saa....hoh hoijaa, siinä esimakua... Tätä tämä arki sitten näköjään on!!!
Oloni on aivan sekainen, ero on pyörinyt päässä jo pitkään, olen vain aina lykännyt päätöksentekoa kauemmas ja kauemmas. Milloin oli tulossa kesä ja kesäloma, sitten syksy ja töiden ja opiskelujen alkaminen, sitten isänpäivä, lapsen syntymäpäivä ja nyt joulu.
Kuitenkin ajatus erosta, aivan vakavasti otettuna, tuntuu toisaalta niin houkuttelevalta ja toisaalta taas pelottavalta, en saa selvää itsestäni mitä haluan. Olo on vapaa ja helpottunut kun puoliso on poissa, saa olla rennosti eikä tarvitse pelätä riidan puhkeavan taas tyhjästä. Vietämme tulevan joulun erillämme, anoppi halusi ostaa pojilleen syntymäpäiväyllätyksen: viikon loma laskettelukeskuksessa jouluna, itse menen vanhempieni luo viettämään perinteistä joulua, pääsen näkemään sukulaisiani ja ystävieni.
Kuitenkin meillä on 2-vuotias lapsi, ja lähinnä tämän takia olen vielä jäänyt, ilman lasta olisin varmasti jo eronnut. Meillä ei ole miehen kanssa juuri lainkaan mitään puhumista, eikä tämä syty keskustelulle ellei satu suuttumaan jolloin juttua kyllä tulee. Itse kaipaan juttuseuraa ja välillä myös syvällisempiäkin keskusteluita, vaikka osaan myös olla hiljaa. Mies taas viihtyy hiljaa, ei varmaan montaa sanaa lausuisi viikkoon oma-aloitteisesti, on vain sellainen. Tämä taas saa itseni tuntemaan itseni täysin turhaksi, kuin asuisin ventovieraan kanssa, mies ei tunnu lainkaan läheiseltä tahi turvalliselta, kun elelee omissa maailmoissaan. Tämä on saanut minutkin jo vetäytymään kuoreeni niin etten enää osaa vapaasti olla mieheni kanssa.
Muutenkin haluamme tulevaisuudelta aivan erilaisia asioita. Olin aivan liian nuori vakiintumaan ja perustamaan perhettä, mutta tartuin tilaisuuteen sellaisen saadessani, ummistin silmäni tosiasioilta ja uskoin, tai halusin uskoa, että meistä vielä jonain päivänä syntyy pari. En pitänyt monistakaan mieheni ominaisuuksista, tavasta miten hän käyttäytyi kanssani, mutta uskoin tämän muuttuvan, kuvittelin että joskus hän avautuu ja arvostaa aikaa jonka saa viettää yhdessä kanssani, että joskus hän muuttuu. Typerää, myönnän sen, mutta olin sinisilmäinen, uskoin siihen todelliseen rakkauteen ja rakkauden ihmeitätekevään voimaan.
Haluan ison perheen, oman talon, koiran ja kissan, osallistuvan aviomiehen ja isän. Kaikki tämä oli miehelläni tiedossa ennen kuin rupesimme lasta tekemään, ja kerroinkin että tämän kaiken oletan häneltä saavani jos yhdessä jatkamme elämää, mutta hän ei suostu näistä mihinkään, ja minusta tuntuu kuin olisin ansassa. Toki ymmärrän että molemmilla kuuluu olla myös omaa aikaa ja omat harrastukset, niin meillä onkin, mutta minusta tuntuu että olen aina yksin.
Mies viihtyy yksikseen, en tiedä juuri mitään tämän työstä tai opiskeluista, väsyin kyselemään kun vastaukset olivat yksitavuisia murahduksia, en ystävistä, ajatuksista, en juuri mistään. Tuntuu, ettei mieheni halua antaa minulle paikkaa elämässään, olen jotenkin ulkopuolinen.
Olemme kyllä puhuneet asioista, tai lähinnä minä olen, mutta ei siitä ole apua, mieheni mielestä suhteemme on normaali ja kunnossa, tai vika on lähinnä minussa kun olen nykyisin niin turhautunut ja äkäinen.
Omalta osaltani seksuaaliset tunteeni ovat täysin kuolleet miestäni kohtaan, muutenkaan seksi ei ole koskaan oikein sujunut, mutta nyt se tuntuu vain vaikeammalta. En osaa rentoutua enää lainkaan, ja seksi jää osaltani aina kesken miehen tultua nopeasti, jonka jälkeen tämä kääntää kylkeä ja käy nukkumaan.
Lisäksi riitelemme jatkuvasti, se on todellekin ahdistavaa, myrsky saattaa puhjeta mistä tahansa. Pahinta siinä on se, että lapsemme joutuu katselemaan tätä, itse olen yrittänyt hillitä riitelyä lapsen kuullen, mutta miestä tämä ei tunnu haittaavan, vaikka lapsesta näkee tämän olevan hädissään ja peloissaan äidin ja isän riidellessä.
Tuntuu, että olisin niin paljon tyytyväisempi olooni vain lapsen kanssa, ilman miestäni, mutta tämä välittää isästään niin kovasti, etten millään raaskisi erota. Toisaalta olen itse onneton nykyisessä tilanteessa, eikä sekään varmaan ole lapselle hyväksi.Haluaisin saada suhteemme toimimaan, mutta tuntuu etten enää jaksaisi yrittää. Puhuminen ei auta, pari viikkoa voivat asiat mennä paremmin, sitten ne taas palaavat pikkuhiljaa ennalleen.
Teksti taitaa olla hieman sekavaa, oli vain pakko päästä purkautumaan jonnekin.
Kuitenkin ajatus erosta, aivan vakavasti otettuna, tuntuu toisaalta niin houkuttelevalta ja toisaalta taas pelottavalta, en saa selvää itsestäni mitä haluan. Olo on vapaa ja helpottunut kun puoliso on poissa, saa olla rennosti eikä tarvitse pelätä riidan puhkeavan taas tyhjästä. Vietämme tulevan joulun erillämme, anoppi halusi ostaa pojilleen syntymäpäiväyllätyksen: viikon loma laskettelukeskuksessa jouluna, itse menen vanhempieni luo viettämään perinteistä joulua, pääsen näkemään sukulaisiani ja ystävieni.
Kuitenkin meillä on 2-vuotias lapsi, ja lähinnä tämän takia olen vielä jäänyt, ilman lasta olisin varmasti jo eronnut. Meillä ei ole miehen kanssa juuri lainkaan mitään puhumista, eikä tämä syty keskustelulle ellei satu suuttumaan jolloin juttua kyllä tulee. Itse kaipaan juttuseuraa ja välillä myös syvällisempiäkin keskusteluita, vaikka osaan myös olla hiljaa. Mies taas viihtyy hiljaa, ei varmaan montaa sanaa lausuisi viikkoon oma-aloitteisesti, on vain sellainen. Tämä taas saa itseni tuntemaan itseni täysin turhaksi, kuin asuisin ventovieraan kanssa, mies ei tunnu lainkaan läheiseltä tahi turvalliselta, kun elelee omissa maailmoissaan. Tämä on saanut minutkin jo vetäytymään kuoreeni niin etten enää osaa vapaasti olla mieheni kanssa.
Muutenkin haluamme tulevaisuudelta aivan erilaisia asioita. Olin aivan liian nuori vakiintumaan ja perustamaan perhettä, mutta tartuin tilaisuuteen sellaisen saadessani, ummistin silmäni tosiasioilta ja uskoin, tai halusin uskoa, että meistä vielä jonain päivänä syntyy pari. En pitänyt monistakaan mieheni ominaisuuksista, tavasta miten hän käyttäytyi kanssani, mutta uskoin tämän muuttuvan, kuvittelin että joskus hän avautuu ja arvostaa aikaa jonka saa viettää yhdessä kanssani, että joskus hän muuttuu. Typerää, myönnän sen, mutta olin sinisilmäinen, uskoin siihen todelliseen rakkauteen ja rakkauden ihmeitätekevään voimaan.
Haluan ison perheen, oman talon, koiran ja kissan, osallistuvan aviomiehen ja isän. Kaikki tämä oli miehelläni tiedossa ennen kuin rupesimme lasta tekemään, ja kerroinkin että tämän kaiken oletan häneltä saavani jos yhdessä jatkamme elämää, mutta hän ei suostu näistä mihinkään, ja minusta tuntuu kuin olisin ansassa. Toki ymmärrän että molemmilla kuuluu olla myös omaa aikaa ja omat harrastukset, niin meillä onkin, mutta minusta tuntuu että olen aina yksin.
Mies viihtyy yksikseen, en tiedä juuri mitään tämän työstä tai opiskeluista, väsyin kyselemään kun vastaukset olivat yksitavuisia murahduksia, en ystävistä, ajatuksista, en juuri mistään. Tuntuu, ettei mieheni halua antaa minulle paikkaa elämässään, olen jotenkin ulkopuolinen.
Olemme kyllä puhuneet asioista, tai lähinnä minä olen, mutta ei siitä ole apua, mieheni mielestä suhteemme on normaali ja kunnossa, tai vika on lähinnä minussa kun olen nykyisin niin turhautunut ja äkäinen.
Omalta osaltani seksuaaliset tunteeni ovat täysin kuolleet miestäni kohtaan, muutenkaan seksi ei ole koskaan oikein sujunut, mutta nyt se tuntuu vain vaikeammalta. En osaa rentoutua enää lainkaan, ja seksi jää osaltani aina kesken miehen tultua nopeasti, jonka jälkeen tämä kääntää kylkeä ja käy nukkumaan.
Lisäksi riitelemme jatkuvasti, se on todellekin ahdistavaa, myrsky saattaa puhjeta mistä tahansa. Pahinta siinä on se, että lapsemme joutuu katselemaan tätä, itse olen yrittänyt hillitä riitelyä lapsen kuullen, mutta miestä tämä ei tunnu haittaavan, vaikka lapsesta näkee tämän olevan hädissään ja peloissaan äidin ja isän riidellessä.
Tuntuu, että olisin niin paljon tyytyväisempi olooni vain lapsen kanssa, ilman miestäni, mutta tämä välittää isästään niin kovasti, etten millään raaskisi erota. Toisaalta olen itse onneton nykyisessä tilanteessa, eikä sekään varmaan ole lapselle hyväksi.Haluaisin saada suhteemme toimimaan, mutta tuntuu etten enää jaksaisi yrittää. Puhuminen ei auta, pari viikkoa voivat asiat mennä paremmin, sitten ne taas palaavat pikkuhiljaa ennalleen.
Teksti taitaa olla hieman sekavaa, oli vain pakko päästä purkautumaan jonnekin.
Tulenpa minäkin tänne samaan joukkoon.... Olen ihan loppu tähän parisuhteeseen... Mies kyllä rakastaa ja tahtoo, mutta lapsen myötä mua kiinnostaa entistä vähemmän....Hänellä on koulut kesken töitä kyllä tekee mutta kuitenkin....Haluan hyvän tulevaisuuden lapselleni mutta en näe tulevaisuutta tässä suhteessa minulla enkä lapsella. Mä saan kouluni valmiiksi 1,5 vuoden päästä silloin lähden viimeistään ulos....Haluan tuntea itseni halutuksi ja kiinnostavaksi enkä halua olla "ok" suhteessa kun varmasti jossain tuolla on olemassa se hyvä tai jopa erinomainen suhde...mutta tämä se ei ole..mua ei enää edes kiinnosta mikään yhteinen tekeminen odotan vain että 2,5kk:tta menee ja mies lähtee taas keikkatyöhön on vähemmän kotona ...äitini tietää tilanteestani ja hänelle olen itkenyt kuinka jaksaa 1,5 vuotta eteenpäin???? Mies haluasi toisen lapsen niin minäkin jonain päivä mutta en hänen kanssaan!! Olen niin väsynyt kaikkeen....... :headwall: