Oloni on aivan sekainen, ero on pyörinyt päässä jo pitkään, olen vain aina lykännyt päätöksentekoa kauemmas ja kauemmas. Milloin oli tulossa kesä ja kesäloma, sitten syksy ja töiden ja opiskelujen alkaminen, sitten isänpäivä, lapsen syntymäpäivä ja nyt joulu.
Kuitenkin ajatus erosta, aivan vakavasti otettuna, tuntuu toisaalta niin houkuttelevalta ja toisaalta taas pelottavalta, en saa selvää itsestäni mitä haluan. Olo on vapaa ja helpottunut kun puoliso on poissa, saa olla rennosti eikä tarvitse pelätä riidan puhkeavan taas tyhjästä. Vietämme tulevan joulun erillämme, anoppi halusi ostaa pojilleen syntymäpäiväyllätyksen: viikon loma laskettelukeskuksessa jouluna, itse menen vanhempieni luo viettämään perinteistä joulua, pääsen näkemään sukulaisiani ja ystävieni.
Kuitenkin meillä on 2-vuotias lapsi, ja lähinnä tämän takia olen vielä jäänyt, ilman lasta olisin varmasti jo eronnut. Meillä ei ole miehen kanssa juuri lainkaan mitään puhumista, eikä tämä syty keskustelulle ellei satu suuttumaan jolloin juttua kyllä tulee. Itse kaipaan juttuseuraa ja välillä myös syvällisempiäkin keskusteluita, vaikka osaan myös olla hiljaa. Mies taas viihtyy hiljaa, ei varmaan montaa sanaa lausuisi viikkoon oma-aloitteisesti, on vain sellainen. Tämä taas saa itseni tuntemaan itseni täysin turhaksi, kuin asuisin ventovieraan kanssa, mies ei tunnu lainkaan läheiseltä tahi turvalliselta, kun elelee omissa maailmoissaan. Tämä on saanut minutkin jo vetäytymään kuoreeni niin etten enää osaa vapaasti olla mieheni kanssa.
Muutenkin haluamme tulevaisuudelta aivan erilaisia asioita. Olin aivan liian nuori vakiintumaan ja perustamaan perhettä, mutta tartuin tilaisuuteen sellaisen saadessani, ummistin silmäni tosiasioilta ja uskoin, tai halusin uskoa, että meistä vielä jonain päivänä syntyy pari. En pitänyt monistakaan mieheni ominaisuuksista, tavasta miten hän käyttäytyi kanssani, mutta uskoin tämän muuttuvan, kuvittelin että joskus hän avautuu ja arvostaa aikaa jonka saa viettää yhdessä kanssani, että joskus hän muuttuu. Typerää, myönnän sen, mutta olin sinisilmäinen, uskoin siihen todelliseen rakkauteen ja rakkauden ihmeitätekevään voimaan.
Haluan ison perheen, oman talon, koiran ja kissan, osallistuvan aviomiehen ja isän. Kaikki tämä oli miehelläni tiedossa ennen kuin rupesimme lasta tekemään, ja kerroinkin että tämän kaiken oletan häneltä saavani jos yhdessä jatkamme elämää, mutta hän ei suostu näistä mihinkään, ja minusta tuntuu kuin olisin ansassa. Toki ymmärrän että molemmilla kuuluu olla myös omaa aikaa ja omat harrastukset, niin meillä onkin, mutta minusta tuntuu että olen aina yksin.
Mies viihtyy yksikseen, en tiedä juuri mitään tämän työstä tai opiskeluista, väsyin kyselemään kun vastaukset olivat yksitavuisia murahduksia, en ystävistä, ajatuksista, en juuri mistään. Tuntuu, ettei mieheni halua antaa minulle paikkaa elämässään, olen jotenkin ulkopuolinen.
Olemme kyllä puhuneet asioista, tai lähinnä minä olen, mutta ei siitä ole apua, mieheni mielestä suhteemme on normaali ja kunnossa, tai vika on lähinnä minussa kun olen nykyisin niin turhautunut ja äkäinen.
Omalta osaltani seksuaaliset tunteeni ovat täysin kuolleet miestäni kohtaan, muutenkaan seksi ei ole koskaan oikein sujunut, mutta nyt se tuntuu vain vaikeammalta. En osaa rentoutua enää lainkaan, ja seksi jää osaltani aina kesken miehen tultua nopeasti, jonka jälkeen tämä kääntää kylkeä ja käy nukkumaan.
Lisäksi riitelemme jatkuvasti, se on todellekin ahdistavaa, myrsky saattaa puhjeta mistä tahansa. Pahinta siinä on se, että lapsemme joutuu katselemaan tätä, itse olen yrittänyt hillitä riitelyä lapsen kuullen, mutta miestä tämä ei tunnu haittaavan, vaikka lapsesta näkee tämän olevan hädissään ja peloissaan äidin ja isän riidellessä.
Tuntuu, että olisin niin paljon tyytyväisempi olooni vain lapsen kanssa, ilman miestäni, mutta tämä välittää isästään niin kovasti, etten millään raaskisi erota. Toisaalta olen itse onneton nykyisessä tilanteessa, eikä sekään varmaan ole lapselle hyväksi.Haluaisin saada suhteemme toimimaan, mutta tuntuu etten enää jaksaisi yrittää. Puhuminen ei auta, pari viikkoa voivat asiat mennä paremmin, sitten ne taas palaavat pikkuhiljaa ennalleen.
Teksti taitaa olla hieman sekavaa, oli vain pakko päästä purkautumaan jonnekin.