Miksi en sopeudu sitten millään... :(((

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Helsingin Äiti HARMAANA myös olotilaltaan...
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

Helsingin Äiti HARMAANA myös olotilaltaan...

Vieras
Miksi, oi miksi tämä sopeutuminen on niiiiiiiin vaikeaa...... Pojallani todettiin vaikea puhevamma jo vuonna 2002, mutta en ole viekläkään sopeutunut siihen... en jaksa enää olla sopeutumatta mutta miten sen teen...???

APUA!!!!!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Sanna:
Mites olis "sopeutumisvalmennuskurssit"...

Mies ei suostu sinne lähtemään, enkä haluaisi olla ainoa vanhempi joka asiaa käsittelee. Haluaisin että se olisi perheen asia, mutta ei siitä sitä saa millään... Ei se ole kuulemma ongelma kenellekään muulle kuin minulle... :(
 
Mikä siinä on sulle vaikeaa? Erilaisuus kannattaa ottaa rikkautena..
Noi kurssit on hyviä ja aloita vaikka yksin eihän sitä tiedä vaikka miehesikin innostuisi asiasta kun sinä käyt.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Mikä siinä on sulle vaikeaa? Erilaisuus kannattaa ottaa rikkautena..
Noi kurssit on hyviä ja aloita vaikka yksin eihän sitä tiedä vaikka miehesikin innostuisi asiasta kun sinä käyt.

En osaa ottaa sitä rikkautena... Se siinä onkin iso ongelma... En koe vammaisuutta pahana, vaan en sopeudu siihen millään tasolla... En ota sitä laisinkaan ns. omakseni...

Houston! I have a broplem.... :(
 
Mä olen työskennellyt vammaisten lasten kanssa ja he ovat aivan mahtavia tyyppejä jokainen omalla erityisellä tavallaan. Tässä työssä vaan silloin tällöin törmää niihin vanhempiin jotka eivät lapsensa vammaa tai erityisyyttä halua tunnustaa ja se on lapsen kannalta todella kurjaa monesti silloin lapselta vaaditaan asioita jotka ovat hänelle mahdottomia. Ajattele jos sun pitäs elää aina sen asian kanssa että joku läheinen tärkeä ihminen ei hyväksyis sua semmosenaan koska lapses vamma on kuitenkin osa sun lastas. Arvosta ja pidä tärkeänä ja rakasta lastasi niin hänkin saa hyvän pohjan elämälleen sekä oppii itsekkin elämään vammansa kanssa. Jokainen meistä on arvokas ihminen vioistaan ja vammoistaan huolimatta. Äläkä välitä mitä muut ajattelee vaan ajattele itse.
 
Nuo sopeutumisvalmennuskurssit on ihan kivoja. Meidän ryhmässäkin oli pari isää, jotka ei millään olis halunnut lähteä. Loppuviikosta he olivat tyttyväisiä, et lähtivät. Siellä saa puhua sairaudesta ja kaikesta muustakin toisten saman kokeneiden kanssa ja siellä on vaikka mitä ohjelmaa. Suosittelen lämpimästi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja yksi:
Mä olen työskennellyt vammaisten lasten kanssa ja he ovat aivan mahtavia tyyppejä jokainen omalla erityisellä tavallaan. Tässä työssä vaan silloin tällöin törmää niihin vanhempiin jotka eivät lapsensa vammaa tai erityisyyttä halua tunnustaa ja se on lapsen kannalta todella kurjaa monesti silloin lapselta vaaditaan asioita jotka ovat hänelle mahdottomia. Ajattele jos sun pitäs elää aina sen asian kanssa että joku läheinen tärkeä ihminen ei hyväksyis sua semmosenaan koska lapses vamma on kuitenkin osa sun lastas. Arvosta ja pidä tärkeänä ja rakasta lastasi niin hänkin saa hyvän pohjan elämälleen sekä oppii itsekkin elämään vammansa kanssa. Jokainen meistä on arvokas ihminen vioistaan ja vammoistaan huolimatta. Äläkä välitä mitä muut ajattelee vaan ajattele itse.

YES!

Just tätä mä tarkoitan, mutta MÄ EN OSAAAAAAA.... :(((((

 
Alkuperäinen kirjoittaja Kärsäpärstäinen:
Miten sä ap käsität sen sopeutumisen ylipäätään? Siis mitä se sulle tarkoittaa?

Kiitos kysymästä! Mä tarkoitan sillä sitä, että mä en miettisi asiaa enkä itkisi sitä koko ajan....

Mua itkettää se ajatus ja asia ihan koko ajan enkä mä voi sille mitään. Mä en jotenkin hyväksy sitä ajatusta että sillä on puhevamma kun se muuten on ihan "normaali"...

Mä en haluaisi itkeä sitä asiaa. Mä haluaisin hyväksyä sen osana mun ja meidän elämää. Mutta mä en osaa... :(((
 
Alkuperäinen kirjoittaja AP:
Alkuperäinen kirjoittaja Kärsäpärstäinen:
Miten sä ap käsität sen sopeutumisen ylipäätään? Siis mitä se sulle tarkoittaa?

Kiitos kysymästä! Mä tarkoitan sillä sitä, että mä en miettisi asiaa enkä itkisi sitä koko ajan....

Mua itkettää se ajatus ja asia ihan koko ajan enkä mä voi sille mitään. Mä en jotenkin hyväksy sitä ajatusta että sillä on puhevamma kun se muuten on ihan "normaali"...

Mä en haluaisi itkeä sitä asiaa. Mä haluaisin hyväksyä sen osana mun ja meidän elämää. Mutta mä en osaa... :(((

Mulla meni 6 vuotta että mä hyväksyin sen että mun tytöt syntyivät keskosina. Se 6 vuotta oli raskasta enkä haluaisi kuluttaa tässä niin kauan aikaa...
 
Tee niinkuin minä: mainostin miehelle sopeutumisvalmennuleiriä KELAN maksamana lomana hotellissa, päälle saa matkakustannukset ja päivärahan. Ilmasta hyvää ruokaa, uimista altaalla jne. Illat vapaat, päivällä ''oppitunteja''
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Tee niinkuin minä: mainostin miehelle sopeutumisvalmennuleiriä KELAN maksamana lomana hotellissa, päälle saa matkakustannukset ja päivärahan. Ilmasta hyvää ruokaa, uimista altaalla jne. Illat vapaat, päivällä ''oppitunteja''

Mä tein saman kuin sinä, vastaus oli "se on mun loma, minä teen mitä haluan enkä halua mennä sinne". Ja kun sanoin että Kela maksaa, ei mene omaa lomaa, vastaus oli "Ei, haluan siltä ajalta palkkaa eikä mikää Kela siihen riitä."

Näiltä lähtökohdilta on enää hankala neuvotella... :(
 
Jutteletko oletko jutellut muiden perheiden kanssa jossa saman tyylinen vamma lapsella? Vertaistuki on monesti kullan arvoista. Ja ihan täällä netissä pystyt ettiin ihmisiä keiden lapsilla on jotain samansuuntaista kun teillä jos et halua kasvotusten jutella niin hyvä vaihtoehto.

Ja sun lapses on täydellinen ihan semmosena kuin on. Ja mitä loppujen lopuks on normaali lapsi/ihminen missä se raja menee?
 
Alkuperäinen kirjoittaja yksi:
Jutteletko oletko jutellut muiden perheiden kanssa jossa saman tyylinen vamma lapsella? Vertaistuki on monesti kullan arvoista. Ja ihan täällä netissä pystyt ettiin ihmisiä keiden lapsilla on jotain samansuuntaista kun teillä jos et halua kasvotusten jutella niin hyvä vaihtoehto.

Ja sun lapses on täydellinen ihan semmosena kuin on. Ja mitä loppujen lopuks on normaali lapsi/ihminen missä se raja menee?

Mä en halua tunnustaa että sillä on vamma jota en itse pysty hoitamaan... :( ...joo, hävettää... mutta tämähän on tämän ketjun aloituksen syykin...
 
Alkuperäinen kirjoittaja AP:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Tee niinkuin minä: mainostin miehelle sopeutumisvalmennuleiriä KELAN maksamana lomana hotellissa, päälle saa matkakustannukset ja päivärahan. Ilmasta hyvää ruokaa, uimista altaalla jne. Illat vapaat, päivällä ''oppitunteja''

Mä tein saman kuin sinä, vastaus oli "se on mun loma, minä teen mitä haluan enkä halua mennä sinne". Ja kun sanoin että Kela maksaa, ei mene omaa lomaa, vastaus oli "Ei, haluan siltä ajalta palkkaa eikä mikää Kela siihen riitä."

Näiltä lähtökohdilta on enää hankala neuvotella... :(

Meni meilläkin kauan ennenku mies suostu lähteen, tarvi aikaa hyväksyä lapsen erilaisuus
 
Alkuperäinen kirjoittaja Helsingin Äiti HARMAANA myös olotilaltaan...:
Alkuperäinen kirjoittaja yksi:
Jutteletko oletko jutellut muiden perheiden kanssa jossa saman tyylinen vamma lapsella? Vertaistuki on monesti kullan arvoista. Ja ihan täällä netissä pystyt ettiin ihmisiä keiden lapsilla on jotain samansuuntaista kun teillä jos et halua kasvotusten jutella niin hyvä vaihtoehto.

Ja sun lapses on täydellinen ihan semmosena kuin on. Ja mitä loppujen lopuks on normaali lapsi/ihminen missä se raja menee?

Mä en halua tunnustaa että sillä on vamma jota en itse pysty hoitamaan... :( ...joo, hävettää... mutta tämähän on tämän ketjun aloituksen syykin...

Hmm.. ehkä sun on aika alkaa muuttamaan omaa ajatus tapaasi. Maailmassa tapahtuu paljon sellaista mille ei itse voi mitään. Ja hei sun lapses on sitten jossain muussa asiassa hyvä jollei paras.
 
Alkuperäinen kirjoittaja AP:
[

Mulla meni 6 vuotta että mä hyväksyin sen että mun tytöt syntyivät keskosina. Se 6 vuotta oli raskasta enkä haluaisi kuluttaa tässä niin kauan aikaa...

Siis mitä hyväksymistä tässäkään oli, mä en käsitä?
Lapset syntyi keskosena, sä et hyväksynyt sitä? Pakkohan sun oli, kun et takaisinkaan voinut niitä tunkea?
Oletko kaikissa asioissa täydellisyyteen pyrkivä ja nämä tavallisuudesta poikkeavat jutut ovat sulle kauhistus?

 
Mulla on se kokemus omasta erityislapsesta, että koska erityislapsi kommunikoi toisin kuin normaali, äidin onkin vaikea päästä myönteiseen tunnekontaktiin lapsensa kanssa. Syy on kommunikoinnin puutteessa. Tietenkään et kerro palstalla täsmälleen millainen tilanne on, mutta kyllä minä lähden siitä otaksumasta, että vähitellen, en tiedä milloin, mutta joskus, koittaa se päivä, jolloin palaset loksahtavat kohdalleen ja alat rakastaa lastasi. - Mun neuvoni on, että anna itsellesi aikaa. Sinä et pysty mahdottomiin suorituksiin, koska olet ihminen ja ihmiset ovat inhimillisiä. Älä vaivu epätoivoon, vaan hoidatuta lasta niin hyvin kuin se on mahdollista.
 
Meiltä löytyy reumalapsi. Sokki se oli kun aikoinaan tuon diagnoosin sai, vaikkakin helpotus, kun sain vihdoin tietää miksi lapsi itki niin paljon. Alkuun luulin, etten ole kyennyt hyväksymään lapseni sairautta; surin paljon ja koin jopa fyysistä kipua katsoessani nukkuvaa pientä ihmisenalkua. Päässä pyöri MIKSI, MIKSI, MIKSI! Monesti tuntui, etten rakastaisi lasta, etten hyväksyisi häntä. Kuitenkin joka kerta kun tuo ajatus iski mieleen, tuntui jossain sisällä ettei se asia oikeasti ole niin. En osannut kertoa edes itselleni mitä tunsin. Välillä sanoin itselleni, että häpeän lastani, en halua että muut saavat tietää. Kuitenkaan sekään ei tuntunut osuvan oikeaan. Nyt olen vihdoin tajunnut mikä aiheuttaa minulle tuon ikävän olon; pelkään lapseeni joutuvan kiusatuksi ja jäävän ilman kavereita! Tuo on se mikä aiheutti minulle luulon, etten rakasta häntä, etten pysty hyväksymään hänen sairauttaan ja että häpeän häntä. Mietin, voisiko tästä olla kyse sinullakin? Jos et vain tunnista niitä oikeita tunteita mitä tunnet? En tarkoita, että sinun pitäisi juuri tällä hetkellä osata vastata noihin kysymyksiini. Toivon, että katsot illalla nukkuvaa lastasi ja mietit, mitä oikeasti pelkäät. Olet varmasti tehnyt tuota monen monta kertaa, niin varmaan tekee jokainen erityislapsen äiti. Jos kuitenkin tekisit vielä kerran ja miettisit ehdottamaani kysymystä? Nykypäivänä löytyy todella paljon erityislapsia, samoin kuin isättömiäkin eikä heitä pidetä kummajaisina kuten vielä joku aika sitten pidettiin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Fatima von Gyllenbögel:
Kiitos kannustavasta kirjoituksesta, meitsi, kelpasi kyllä minunkin luettavakseni =).

Kiva kuulla, että luit tekstini =) Joskus se vain on niin pirun vaikeaa ymmärtää omia tunteita, silloin on helpompi jos joku edes yrittää auttaa etsimään niitä oikeita kysymyksiä. Vastauksiahan meillä on monta, mutta niitä oikeita kysymyksiä ei juurikaan löydy...
 

Yhteistyössä