V
vierailija
Vieras
Itselläni on se tilanne, että lukion jälkeen päätin haluavani ammatikseni päiväkodin "tarhatädin". Ensisijaisesti hain yliopistoon lastentarhanopettajakoulutukseen, toissijaisesti sosionomiksi (=lastentarhanopettajaksi ilman eskaripätevyyttä) ja varavaihtoehtona lähihoitajaksi (=lastenhoitajaksi). Yliopistoon ja sosionomiksi oli mahdoton määrä hakijoita ja karsiuduin soveltuvuuskokeissa, kun ilmeisesti kokeen järjestäjien mukaan muut olivat itseäni "soveltuvampia" alalle. Lähihoitajaksi sen sijaan pääsin helposti, yli 10 pisteen marginaalilla valintakokeessa, ja lisäksi samaan ryhmään otettiin opiskelijoita vielä täydennyshaussa, kun kaikkia paikkoja ei saatu muuten täytettyä.
Nyt viime keväänä kokeilin toisen kerran päästä joko yliopistoon tai sosionomiksi, mutta samalla epäonnistuneella tuloksella kuin edellisellä kerralla, vaikka nyt tiesin paremmin, miten soveltuvuuskokeeseen kannattaa valmistautua ja miten kysymyksiin on syytä vastata.
Lähihoitajakoulutus on sinällään ihan ok, ja jäänee nyt lopulliseksi tutkinnokseni, kun en enää valmiina lähihoitajana ensi keväänä jaksa uudelleen hakea yliopistoon/sosionomiksi, vaan haen töihin. MUTTA siihen liittyy varsinkin yksi iso ongelma: ammattikoulussa opiskelu on järjettömän helppoa ja vaatimustaso järjettömän matala. Esimerkiksi etäviikoilla saan tehtävät, joiden tekemiseen on periaatteessa varattu viisi täyttä päivää yleensä valmiiksi jo maanantaina aamupäivällä (luokallani on kyllä myös niitä, joilla niiden tekemiseen menee koko viikko). Lähiopetuksessa etenemistahti on todella verkkainen, ja monesti tuntuu, että tunnit menevät aivan turhuuksiin. Myös näytöistä olisi halutessaan mahdollista päästä läpi melkein "nollaosaamistasolla".
Tuntisin siis helposti selviytyväni myös yliopisto- tai amk-opinnoista, joissa periaatteessa käsitellään samoja asioita, mutta vain tiiviimmässä tahdissa ja syvällisemmin (lastenhoitajan ja lastentarhanopettajan työnkuvathan eivät yleensä suuremmin eroa toisistaan muuta kuin eskarissa). Mutta jostain syystä niihin pääsemisestä on kuitenkin tehty niin vaikeaa, että minulla ei sinne kuitenkaan ole pääsyä. Erityisen järjettömältä yliopisto/amk-paikkojen "panttaaminen" ja ammattikoulupaikkojen "jakeleminen liki kaikille" tuntuu siinä näkökulmasta, että lastentarhanopettajista on työmarkkinoilla iso pula, mutta ei juurikaan lastenhoitajista.
Suomen koulutusjärjestelmä tuntuu harvinaisen typerältä, kun haastavampia tutkintoja on usein liki mahdoton päästä opiskelemaan ja porukka joutuu sitten vasten tahtoaan ammattikouluun. Paljon parempi järjestelmä olisi se ulkomainen, missä melkein kaikki hakijat otetaan yliopistoon ja sitten tehdään karsinta ensimmäisen opiskeluvuoden mittaan sillä perusteella, ketkä aidosti selviytyvät opinnoista ja ovat alalle sopivia ja ketkä eivät.
Nyt viime keväänä kokeilin toisen kerran päästä joko yliopistoon tai sosionomiksi, mutta samalla epäonnistuneella tuloksella kuin edellisellä kerralla, vaikka nyt tiesin paremmin, miten soveltuvuuskokeeseen kannattaa valmistautua ja miten kysymyksiin on syytä vastata.
Lähihoitajakoulutus on sinällään ihan ok, ja jäänee nyt lopulliseksi tutkinnokseni, kun en enää valmiina lähihoitajana ensi keväänä jaksa uudelleen hakea yliopistoon/sosionomiksi, vaan haen töihin. MUTTA siihen liittyy varsinkin yksi iso ongelma: ammattikoulussa opiskelu on järjettömän helppoa ja vaatimustaso järjettömän matala. Esimerkiksi etäviikoilla saan tehtävät, joiden tekemiseen on periaatteessa varattu viisi täyttä päivää yleensä valmiiksi jo maanantaina aamupäivällä (luokallani on kyllä myös niitä, joilla niiden tekemiseen menee koko viikko). Lähiopetuksessa etenemistahti on todella verkkainen, ja monesti tuntuu, että tunnit menevät aivan turhuuksiin. Myös näytöistä olisi halutessaan mahdollista päästä läpi melkein "nollaosaamistasolla".
Tuntisin siis helposti selviytyväni myös yliopisto- tai amk-opinnoista, joissa periaatteessa käsitellään samoja asioita, mutta vain tiiviimmässä tahdissa ja syvällisemmin (lastenhoitajan ja lastentarhanopettajan työnkuvathan eivät yleensä suuremmin eroa toisistaan muuta kuin eskarissa). Mutta jostain syystä niihin pääsemisestä on kuitenkin tehty niin vaikeaa, että minulla ei sinne kuitenkaan ole pääsyä. Erityisen järjettömältä yliopisto/amk-paikkojen "panttaaminen" ja ammattikoulupaikkojen "jakeleminen liki kaikille" tuntuu siinä näkökulmasta, että lastentarhanopettajista on työmarkkinoilla iso pula, mutta ei juurikaan lastenhoitajista.
Suomen koulutusjärjestelmä tuntuu harvinaisen typerältä, kun haastavampia tutkintoja on usein liki mahdoton päästä opiskelemaan ja porukka joutuu sitten vasten tahtoaan ammattikouluun. Paljon parempi järjestelmä olisi se ulkomainen, missä melkein kaikki hakijat otetaan yliopistoon ja sitten tehdään karsinta ensimmäisen opiskeluvuoden mittaan sillä perusteella, ketkä aidosti selviytyvät opinnoista ja ovat alalle sopivia ja ketkä eivät.
