Miks jotkut sanoo että lapsen kuolema on pahinta?

[äiti vaan]

[QUOTE="Minä vain";28762676]En ole ap, mutta minusta lapsen kuolema ei ole pahinta, mitä voi tapahtua. Minusta pahempaa kuin lapsen kuolema oli se, että lapsi katoaisi eikä häntä ehkä koskaan löydettäisi. Sitten vanhemmat joutuisivat koko loppuelämänsä ajan pohtimaan sitä, että mitä lapselle tapahtui, onko hän enää edes elossa ja jos on, niin minkälaisissa oloissa hän on. Kun ajattelee vaikka jotain Madeleine Mccannin tapausta, niin se on varmaan hirveää vanhemmille, että oma pieni tytär (tai miksi ei poikakin) katoaisi ihan ylättäen ja sitten vanhemmat joutuisivat elämään hirveässä epävarmuudessa, etät onko lapsi enää elossa vai vaikka jossain pedofiilien raiskattavana tms.[/QUOTE]

Tää on kyllä totta. Multa on lapsi kuollut, ja se on niin hirveää että hyvä kun pääsin takaisin elämän syrjään kiinni. Mutta se, että lapsi olisi kadonnut jonnekin eikä koskaan löydetty, olisi ollut vieläkin kamalampaa. Tiedän mitä lapselleni tapahtui, sain olla viimeiset hetket hänen kanssaan ja tiedän missä hänen hautapaikkansa on. Jos minulta vietäisiin lapsen lisäksi vielä kaikki tämäkin, saattaisin olla minäkin suljetulla osastolla loppuikäni.

Mutta se että lapsen kuolemaa verrataan mihin tahansa sairauteen on jo aika halveeraavaa. Eiköhän melkein kuka tahansa lapsensa menettänyt vanhempi antaisi oman terveytensä kunhan lapsi olisi pysynyt elossa.

 

["Mamma"]

Voin sanoa että elämässäni ei ole todellakaan tapahtunut mitään kamalampaa kuin että pieni lapseni kuoli! Vois kyllä ihmiset miettiä mitä vertailevat täällä. Olisin mieluusti antanut henkeni ja terveyteni jos olisin sillä pelastanut lapseni, ja isänsä olisi henkensä antanut myös, mutta kun se nyt ei ollut mahdollista. En toivo kenellekään lapsen kuolemaa. Olisi se sitten pahin vihamieheni. Ei voi tietää miten paljon jokin merkitsee ennen kuin sen menettää! Olkaa kaikki onnellisia lapsistanne, ne ovat tärkein asia elämässänne, heitä tulee vaalia ja rakastaa kuin viimeistä päivää, lapsettomat keskittyköön vaikka omiin kynsiinsä ja varokoon niiden katkeamista kun se tuntuu olevan suurimpia asioita joidenkin elämässä ja jättäköön idioottimaiset kommenttinsa kirjaamatta.

 

[vieras-]

Mun mielestä lapsen katoaminen ois jotain niin hirveää, että se peittoaa hirveydellään lapsen kuolemankin.
Kuoleman voi sentään käsitellä ja jatkaa elämää, vaikka muistot säilyvätkin. Katoamistapauksessa elämän jatkaminen voi olla erittäin vaikeata, vaikka näennäisesti jaksaisikin toimia.

Totta.
Tää ois pahinta ikinä.
Toiseksi pahinta olisi varmaan se lapsen kuolema ja kolmanneksi pahinta sairastua esim. vaikeaan skitsofreniaan ja menettää lapsensa sitä kautta.

 

["lapseton"]

En lapsettomanakaan usko, että mikään olisi niin hirveätä kuin oman lapsen kuolema/katoaminen. Mun kurkkua kuristaa ja kyyneleet puskee silmiin joka kerta kun lukee näistä tapauksista, tai ovat tulleet lähelle.

 

[aattelen näin]

Mä voisin ajatella että pahempaa olisi lapsen tuskallinen sairaus, se että joutuu katsoa kun se kärsii ja kärsii. Tai se katoaminen,

Yleensäå ajattelen niin että jos lapsi kuolee, mä kärsin. Jos taas mä kuolen, lapsi kärsii. Joten lasta ajatellen olisi pahempaa että mä kuolisin. Koska se lapsi jäisi suremaan.

 

["harmaa"]

Minä olen tutustunut kymmeniin murhiin ja katoamisiin vuosien varrella, ja lähes poikkeuksetta läheisen (etenkin lapsen) katoaminen vaikuttaa olevan pahinta mitä voi tapahtua. Aluksi on toki toivo, mutta katoamiseen liittyvä epätietoisuus on niin raastavaa, että uutinen kuolemasta alkaa tuntua helpottavalta ja lopulta jo toivotulta. Kun läheinen katoaa, ihminen jää eräänlaiseen tyhjiöön, josta ei ole helppo päästä ulos ja elämässä eteenpäin jos kadonnutta ei löydy. Kuolema on kuitenkin jonkinlainen lopullinen vastaus, jota voi työstää ja yrittää päästä eteenpäin, vaikka todella vaikeaa se on sekin.

 

["mamma"]

Mummu on myös ihan surun murtama, kun suree kuollutta lapsenlasta ja sitä että minuun sattuu ihan sanoinkuvaamattomasti. Koen miltei loukkauksena nämä vertailut täällä. Kullakin on omat surunsa ja ei niitä voi vertailla tai laittaa paremmuusjärjestykseen ilman että joku siitä loukkaantuisi, ei tule päivää jolloin lapseni kuolema ei olisi mielessä.
Loppuelämäni kannan asian mukanani joka päivä. Sairaudesta voi ehkä parantua, lapsen menettämisestä ei. Piste

 

["mamma"]

Katselin myös vierestä urhean vauvani taistelua, mutta vakava sairaus vei voiton. Ei se tee tuskaa sen pienemmäksi että hän kuoli, vieläpä kärsien. Läsnäolo oli ainoa asia mitä pystyin asialle tekemään, eikä se ainakaan tätä surua mitenkään lievennä että lapsi kuoli. Edelleenkään tätä ei toivo kenellekään, ei lapselle eikä vanhemmalle. Ikävä tosiasia on että minä saan elää ja tunnen sen hyvin epäreiluksi koska lapseni ei saanut elää. Olen siis etuoikeutettu että saan hengitellä täällä.

 

["lapseton"]

[QUOTE="mamma";29242247]Katselin myös vierestä urhean vauvani taistelua, mutta vakava sairaus vei voiton. Ei se tee tuskaa sen pienemmäksi että hän kuoli, vieläpä kärsien. Läsnäolo oli ainoa asia mitä pystyin asialle tekemään, eikä se ainakaan tätä surua mitenkään lievennä että lapsi kuoli. Edelleenkään tätä ei toivo kenellekään, ei lapselle eikä vanhemmalle. Ikävä tosiasia on että minä saan elää ja tunnen sen hyvin epäreiluksi koska lapseni ei saanut elää. Olen siis etuoikeutettu että saan hengitellä täällä.[/QUOTE]

Onko sulla muita lapsia? Saatko apua riittävästi? Olen todella pahoillani puolestasi. Voimia jatkoon sinulle. <3

 

[kyllä sattuu]

Antaisin mielihyvin oman terveyteni tai jopa henkeni jos sillä saisin esikoisemme takaisin elävien kirjoihin. Hänen menehtymisensä 15 vuotiaana liikenneonnettomuudessa on aivan oikeasti kamalinta mitä olen koskaan kokenut tai mitä tulen koskaan kokemaan. Ei edes se, että halasin häntä aamulla hänen lähtiessään kotoa viimeistä kertaa, lohduta yhtään.Päinvastoin, se oli niin rutiininomainen juttu että nyt jälkeenpäin tuntuu pahalta etten osannut puristaa lastani kovempaa itseäni vasten.

Aikaa on kulunut nyt 4 vuotta eikä itkuttomia päiviä ole kuin pari, nekin sellaisia että olen joutunut tekemään töitä itseni kanssa ollakseni päästämättä kyyneleitä valumaan.

Ne "surun vaiheet" ovat aivan humpuukia, ei tälläiselle menetykselle joutunut vanhempi koskaan tule pääsemään siihen "hyväksyminen"-vaiheeseen. Ei oman lapsen menetystä yksinkertaisesti voi hyväksyä, se on niin vastoin kaikkia luonnon lakeja ettei mikään rationaalinen ajattelumalli auta.

Oma poikani kuoli myös onnettomuudessa reilu vuosi sitten.Auto ajoi päälle koulumatkalla.Yhä edelleen ei mene yhtään päivää etten ajattelisi häntä.Joka ikinen aamu ja ilta hän on ensimmäisenä ja viimeisenä mielessä.Nytkin kirjoitan tätä itkien.Ainut syy elää on perheen muut lapset.Koko tämä menetys vei koko meidän perheeltä jalat totaalisesti alta.Se vaikuttaa edelleen kaikkiin.Jos voisin niin muut lapset pitäisi saada suojakupuun.Pelkään heidän puolestaan joka päivä.Ei meillä enää lapset kulje yksin koulumatkoja.Syyllinen autoilja sai vain sakot.Hän yritti ottaa yhteyttä meihin jälkeenpäin.En pystynyt puhumaan ja en ikinä ikinä voi antaa anteeksi hänen tekoaan.

 

[metsätyökone]

Minulta on kaksi lasta, ja yksi lapsenlapsi kuollut. Ja ihan olen normaali ja iloinen, eli ei kai se sitten vaikuta mitenkään... Kai??? Ei sellanen nyt missään tunnu, onhan niitä paljon pahempiakin asioita elämässä.

 

["vieras."]

Vielä 80 vuotta sitten Suomessa alle 5-vuotiaana kuoli joka kymmenes lapsi, joten oli hyvin tavallista että perhe menetti ainakin yhden lapsen. Varmasti silloinkin kuolleita pienokaisia surtiin, mutta harvan elämä varmasti pysähtyi ja harva olisi terveyttään vaihtanut lapsen pelastamiseksi. Oli kuitenkin yleensä monta muuta lasta, joista vanhempien piti huolehtia.

Nykyään lapsen kuolema on onneksi harvinaista ja lapsiluvut pieniä, joten lapsen kuoleman merkitys on luonnollisesti suurempi. Ja itse ainakin ajattelen niin, että jos menettäisi ainoan tai kaikki lapsensa, menetys olisi niin suuri että siitä tuskin koskaan selviäsi, ainakaan siinä iässä kun ei uusia lapsiakaan enää voisi tulla. Mutta jos eloon jäisi lapsi/lapsia, menetyksen kanssa pystyisi elämään ja olemaan jossain vaiheessa taas onnellinenkin.

 

[Margo]

[QUOTE="vieras";28546092]Onhan niitä PALJON pahempia asiota. Esim terveyden menettäminen, nälänhätä jne.[/QUOTE]

Entä jos lapsi kuolee nälkään menetettyään ensin terveyden?

 

[exä]

Vastaan nyt ihan otsikon kysymykseen.

Eli johtuu varmaan siitä että se on pahinta mitä voisi sattua, esim jos eksäni kuolisi niin eipä niin paljon hetkauttaisi - surisin sitä lasten vuoksi kun menettäisivät äitinsä niin nuorina. En muuten. Jotkut peijaiset saattaisin järjestää.

Vanhempani ovat jo molemmat iäkkäitä joten heidän kuolemansa ei niin yllättäisi.
Oma kuolema taas ei niin paljon itseä vituttaisi ainakaan jälkikäteen.

Sairaudet - kaikki - kunhan jää eloon niin parempi kuin kuolema. Poislukien aivokuollut.

 

[metsätyöhinttari]

Minulta on kaksi lasta, ja yksi lapsenlapsi kuollut. Ja ihan olen normaali ja iloinen, eli ei kai se sitten vaikuta mitenkään... Kai??? Ei sellanen nyt missään tunnu, onhan niitä paljon pahempiakin asioita elämässä.

Niin sulle sellainen saattaa olla että saisit nakkarilla turpaasi, mitä ilmeisimmin saat usein koska olet tuollainen tunteeton ja ajattelematon paska.

 

[vinku]

Voin kertoo että lapsen menetyksen rinnalla ei paljoa paina nälänhädät afrikassa