Mikäs siinä vanhassa onnessa sitten oli vikana?

Te jotka olette eronneet niin miksi? Mihin se onni hävisi?
Menittekö ojasta allikkoon vai löysittekö ihan oikeasti miehen lisäksi onnenkin?
Uteliaisuuttani kyselen kun tuntemillani yksinhuoltajilla ei asiat mennetkään kuin saduissa <br><br>

 

Miehestä tuli harhainen alkoholisti, mieluummin yksin lasten kanssa kuin juoppohullun perheenä.

 

Alkoholistin ja väkivaltaisen ääliön jälkeen ei kovin isot kriteerit tarvii olla et paremman "löysi"

Mä luulen et meidän "onnen" yks perusta on se, et mä elin yksin lapsien kanssa niin pitkään, ja opin niinä vuosina tuntemaan itseni niin hyvin et ei oikein ollu enää mitään vaatimuksia tms sen miehen varalle, enkä etsinyt uutta, se vaan jostain jäi matkaan
Mä en odota siltä muuta kuin sitä, et se on mun tukena ja joskus käy kaupassa (vitsi)

 

Tupakka, viina ja villit naiset, ne vei hältä järjen ja sotki hänen pään. :/

 

Luulen etta stressi, vaikeat ajat ja ehka tunteuden hiipuminenkin saivat miehen paattamaan, etta haluaa etsia onnensa muualta... Mina olin pitkaan eri mielta mutta tajusin kai ajan myota etta parempi nain. Nyt on asiat hyvin uuden kanssa!

 

aivan järjetön, sairas mustasukkaisuus joka alkoi näyttäytymään lastemme syntymän jälkeen.Loppupelissä jopa joka-aamuinen töihin lähtöni (mies valtainen ala) oli jotain aivan järkkyä...joten se siitä,6 vuotta yritin kaikkeni, ja homma vaan paheni,joten lapset kainaloon ja talo myyntiin.

 

Mä olin miehelleni edustuskelpoinen"emäntä", jolle osteltiin kaikkea mahdollista ja vietiin juhlista juhliin. Mieskin oli komea ja varakas. Asuttiin yhdessä. Jossain vaiheessa haaveissamme oli lapset ja koti, mutta ollessani ulkomailla totesin haluavani elämältä enemmän. Kihloissa oltiin ja rakkaus loppui, jos sitä nyt oli kun molemmat tajuttiin, ettei kumpikaan saa suhteesta säväreitä. Oltiin yhdessä 4,5 vuotta. Ei oo ikävä. =)