Mikä yksinhuoltajuudessa on mielestäsi kamalinta?

[QUOTE="vierailija";22240558]Ei minullakaan ole toista vanhempaa jakamassa arkea, mutta silti meillä on toimiva yhteishuoltajuus. Olen paljon onnellisempi kuin ennen eroa ja asiat toimivat paremmin, en keksi yhtään huonoa puolta. Paitsi rahan riittävyyden, meillä on todella tiukkaa. Ja lapsia kolme.[/QUOTE]

Pitäisi osata erottaa yksin- ja yhteishuoltajuus toisistaan. Yhteishuollossa lapsista vastaa myös toinen vanhempi, edes joskus, kun taas yksinhuoltajuudessa ollaan useimmiten 100% yksin. Ja tässä ketjussa ap puhui nimenomaan YKSINhuoltajuudesta.

 

Ei mikään.

En voi käsittää ihmisten surkuttelua yksinhuoltajuudesta. Mä jäin yksin raskauden alussa ja vietin yh:na 4 vuotta ilman että koin mitään asiaa kamalana.

Yksinhuoltajana ajoittain oli vähän yksinäinen olo, mutta näin parisuhteessa taas kaipaisin välillä enemmän omaa tilaa. Yksinhuoltajana piti kantaa arki yksin ja tehdä päätökset itsekseen, mutta parisuhteessa on puolestaan sitten taas pakko ottaa sen toisenkin osapuolen kanta huomioon ja löytää kompromissi joka on siis mulle ajoittan hyvin hankalaa.

Yksin ollessa minun piti tapella vain lapsen kanssa, nyt joudun tappelemaan välillä miehen JA lapsen kanssa.

Molemmissa on puolensa ja mä taidan olla niitä ihmisiä joille sopii molemmat tavat elää.
En näkisi mitenkään vaikeana elämääni vaikka mies ottaisi ja jättäisi perheensä. Kyllä mä kolmen muksun kanssa pärjäisin ihan hyvin yksinänikin ja toisaalta, tuolloin mulla ois silloin ajoittain lapsivapaata, nyt ei ole lapsivapaata milloinkaan.
Toki ennemmin elän mieheni ja lasteni kanssa perheenä, mutta ei se yksinhuoltajuuskaan ole huono vaihtoehto mikäli joskus sellainen tilanne eteen vielä tulee.

 

[QUOTE="mä";22240581]Pitäisi osata erottaa yksin- ja yhteishuoltajuus toisistaan. Yhteishuollossa lapsista vastaa myös toinen vanhempi, edes joskus, kun taas yksinhuoltajuudessa ollaan useimmiten 100% yksin. Ja tässä ketjussa ap puhui nimenomaan YKSINhuoltajuudesta.[/QUOTE]

Jos haluaa puhua 100% yksinhuoltajuudesta, niin sille on oma nimityksensäkin keskustelupalstoilla: totaaliyhäri. Jos puhutaan pelkästä yksinhuoltajuudesta, niin se tarkoittaa käytännössä myös yhteishuoltajuutta. Yhteiskunnan silmin olen yksinhuoltaja, kun olen lähivanhempi ja meillä on yhteishuoltajuus. Tämä näkyy esim. sosiaalituissa ja tilastoissa.

Ap määritteli ettei ole toista vanhempaa jakamassa arkea: minulla ei sitä ole. Ei ole myöskään minkäänlaista tukiverkkoa lasten isän lisäksi.

 

Ei mikään.

En voi käsittää ihmisten surkuttelua yksinhuoltajuudesta. Mä jäin yksin raskauden alussa ja vietin yh:na 4 vuotta ilman että koin mitään asiaa kamalana.

Yksinhuoltajana ajoittain oli vähän yksinäinen olo, mutta näin parisuhteessa taas kaipaisin välillä enemmän omaa tilaa. Yksinhuoltajana piti kantaa arki yksin ja tehdä päätökset itsekseen, mutta parisuhteessa on puolestaan sitten taas pakko ottaa sen toisenkin osapuolen kanta huomioon ja löytää kompromissi joka on siis mulle ajoittan hyvin hankalaa.

Yksin ollessa minun piti tapella vain lapsen kanssa, nyt joudun tappelemaan välillä miehen JA lapsen kanssa.

Molemmissa on puolensa ja mä taidan olla niitä ihmisiä joille sopii molemmat tavat elää.
En näkisi mitenkään vaikeana elämääni vaikka mies ottaisi ja jättäisi perheensä. Kyllä mä kolmen muksun kanssa pärjäisin ihan hyvin yksinänikin ja toisaalta, tuolloin mulla ois silloin ajoittain lapsivapaata, nyt ei ole lapsivapaata milloinkaan.
Toki ennemmin elän mieheni ja lasteni kanssa perheenä, mutta ei se yksinhuoltajuuskaan ole huono vaihtoehto mikäli joskus sellainen tilanne eteen vielä tulee.

Ehkä sulla se, että olit alusta asti yh, teki siitä helpompaa. Et ollut tottunut toisen apuun. Ja jos lapsia oli vain yksi, sekin vaikuttaa. Jos siis nyt oikein ymmärsin tilanteen? Ite koin kuitenkin raskaana arjen neljän kanssa. Kun erosin, kaikki lapset oli alle 6-vuotiaita.

Se on totta kuitenkin, että siinä on hyvätkin puolet. Oma avioliitto oli huono. Eron jälkeen nautin itsenäisyydestä, siitä että sain itse päättää jne. Ja eron jälkeen on niitä lapsivapaitakin, toisin kuin ennen eroa. (Tosin ne loppuu, jos tämä kohdussa oleva saapuu maailmaan toukokuussa.)

Jos mulla tulis ero tuon nykyisen kanssa, kyllä se vaikeuttaisi elämää. Suru olisi tietenkin ja joutuisin taas huolehtimaan kaikesta yksin. Nykyisellä miehellä on suuri vaikutus kuitenkin mun jaksamiseen ja mielialaan. Osallistuu kotitöihin, hoitaa lapsia, saan päiväunet ja ja ja... Olisi siis vielä huomattavasti suurempi vaikutus, kuin ex-miehestä erotessa.

 

vähentynyt sukupuolielämä ja tunne kun ei ole naisen ja miehen välistä rakkautta,surullista.
no,nyt olen kyllä jo ollut vuoden päivät parisuhteessa.

 

Minä olenkin leski ja siksi yh-äiti. Mieheni kuoli vuosi sitten ja onpa ollut rankkaa hoitaa kaikki asiat yksin. Eniten kaipaan syliä mihin käpertyä ja sitä hetkeä, että pääsis edes lenkille ihan yksin.

Puolikahdeksan jälkeen illalla aina vaan yksin, kun lapsonen nukkumassa. Joskus ehkä kerran parissa viikossa saan lapsenhoitoapua ja siinäpä se sitten onkin. Harrastuksia ei ole, mikä tekee tilanteesta vielä yksinäisemmän. Ja just muutettiin "uuteen" kaupunkiin, joten tuttujakaan ei ole liiemmin, eikä iltaisin töiden jälkeen ehdi enää mihinkään tutustelemaan. Ja vielä tuo pimeä talvi tulossa... Mutta siltii, lastani rakastan enemmän kuin mitään muuta ja jaksan!

 

Olemme eronneet vasta hiljattain, meillä on pieni poika ja olen raskaana. Kovinta varmaan on ollut yksinäisyys ja että toinen ei ole tukemassa raskausaikana. Hieromassa jalasta tai tulemassa ultraan katsomaan pientä ihmistä..

Toiseksi varmaan katkeruus, juuri että miksi tai miten exä pysty jättämään meidät. Elämään "nuoruusvuosiaan" mielummin ja hylkäämään meidät. Ei mahu päähäni. Itse olen onnellinen koska lapset ovat aina etusijalla elämässäni.. Tottakai toivon että heidän isänsä tulisi vielä elämäämme.. Joka toisesta vkl hän puhuu, mutta näkee sitten..

 

Ehkä sulla se, että olit alusta asti yh, teki siitä helpompaa. Et ollut tottunut toisen apuun. Ja jos lapsia oli vain yksi, sekin vaikuttaa. Jos siis nyt oikein ymmärsin tilanteen? Ite koin kuitenkin raskaana arjen neljän kanssa. Kun erosin, kaikki lapset oli alle 6-vuotiaita.

Se on totta kuitenkin, että siinä on hyvätkin puolet. Oma avioliitto oli huono. Eron jälkeen nautin itsenäisyydestä, siitä että sain itse päättää jne. Ja eron jälkeen on niitä lapsivapaitakin, toisin kuin ennen eroa. (Tosin ne loppuu, jos tämä kohdussa oleva saapuu maailmaan toukokuussa.)

Jos mulla tulis ero tuon nykyisen kanssa, kyllä se vaikeuttaisi elämää. Suru olisi tietenkin ja joutuisin taas huolehtimaan kaikesta yksin. Nykyisellä miehellä on suuri vaikutus kuitenkin mun jaksamiseen ja mielialaan. Osallistuu kotitöihin, hoitaa lapsia, saan päiväunet ja ja ja... Olisi siis vielä huomattavasti suurempi vaikutus, kuin ex-miehestä erotessa.

Siis ihan ehdottomasti se, että olin yh alusta saakka on asia jonka vuoksi en sitä niin rankkana kokenut. Koska olin siis tottunut alusta saakka itse huolehtimaan kaikesta. Toisaalta kyllä se silti on myös asennekysymys.

Ja toki yhden lapsen äitiys on pääsääntöisesti helpompaa, kun neljän, oli siinä elämässä mies mukana tai ei.

Nyt olen kuitenkin päässyt siihen elämänmakuun että lapsia on monta ja perheessä on myös osalistuva mies joten jääminen nyt tästä yh:ksi olisi suurempi asia kuin mitä se silloin aikanaan oli. Siltikään se ei tuntuisi "pahalta" asialta sillä siinä tosiaan on myös ne omat hyvät puolensa. Tarkoitan siis että päätyäksemme eroon, meillä pitää olla ensin huono suhde. Ja huono suhde on varmasti huonompi vaihtoehto kuin yksinhuoltajuus.

 

Mua ei rasita mikään muu kuin se totaalinen ja kokonaisvaltainen vastuunkanto, olisi kiva keskustella lasta koskevista päätöksistä jonkun kanssa.