Minä mielestäni kestän huonosti kuukautiskivut. Ne lähtevät 600 buranalla, mutta silti ellen ehdi ottaa lääkettä ajoissa, yleensä purskahdan itkuun. Pelkään, että en voi synnyttää itkemättä, koska itken muutenkin mielestäni helposti.
Voin salata itkuni, joten juuri koskaan kukaan ei näe Minun itkevän. Synnytystilanteessa antaisin varmasti itselleni luvan itkeä tai en voisi sitä estää. Pelkään, että synnytys ei onnistu, siksi että luovuttaisin. Vaikka en varsinaisesti sekoita itkemistä ja luovuttamista toisiinsa.
Minä pelkään, että vastaan tulee välinpitämätöntä henkilökuntaa ja tiedän, että vain yksi inhottava ihminen riittää. Minä olen hyvä lukemaan ihmisten kasvoja ja usein, kun olen joutunut käymään lääkärissä, olen lääkäriä vain ärsyttänyt.. tuhlannut hänen aikaansa.
Ymmärrän jotenkin, että heillä on vaikea ammatti, mutta uskon vakaasti, että "vääränlaiset" ihmiset pääsääntöisesti hakevat lääkäreiksi. Näen virheitä sattuvan siinä, että pääsykokeetkin ovat niin teoriakeskeisiä.
En muista koskaan tavanneeni mukavaa lääkäriä. Minua on yksi lääkäri lääppinyt, yksi vihannut (koska joutui tekemään gynekologisen tarkastuksen, vaikka ei halunnut) ja yksi uhkaillut (Minulle tuli sellainen häiriö tasapainoelimeen ja olin oksentaa hänen päälleensä, joten tönäisin häntä sivuun. En kuitenkaan lujaa! hyvin hellästi... Sanoi, että jos teen niin vielä Minä joudun vaikeuksiin) Olin vielä lapsi ja se oli refleksi.
Lukijan ajatus voi olla, että Minä kuvittelen. En kuvittele. Kuvittelen vain synnytystilanteita ja mahdollisuuksia, koska en ole koskaan synnyttänyt. Pelot ovat todellisia ja kokemukset.
En pelkää sairastuvani myöskään masennukseen, enkä pelkää jälkeenpäin mahdollisesti syntyviä negatiivisia ajatuksia. En tarkoita sitä. Pelkään kokonaisuudessaan vain ja ainoastaan sitä hetkeä, kun synnytän ja töykeitä ihmisiä, entä jos Minua inhotaan niin paljon, että halutaan satuttaa tai ainakin olla auttamatta kunnolla?! No.. sen ymmärrän hieman "sairaaksi" ajatukseksi, mutta sekin jossain määrin kulkee mukana. Pelko siitä, että ei auteta, vaikka voitaisiin, koska ollaan niin vihaisia itse.. itselle tai kateellisia jostakin.
En pelkää arpia, en mustelmia, en varsinaisesti edes repeämiä. Verta pelkään paljon, jos sitä alkaa pulputa. En pienessä määrin.
Tiedän kaikinpuolin, että kipu on ohimenevää ja muitakin sattuu. Se ei auta, kipu pelottaa.
Tiedän, että itkeminen on ehkä inhimillisin asia maailmassa. Se ei auta, itkeminen pelottaa.
En tiedä, mistä saisin apua (enkä oikein edes usko siihen), kun en vielä ole raskaana. Enkä uskalla hankkiutua raskaaksi, koska pelkään pelkojeni takia saavani keskenmenon. Saattaa kuitenkin olla, että joskus teen yhden lapsen, pelottaa tai ei.
Toivottavasti tästä sai mitään selvää. Pelkoa on vähän hankalaa kuvailla tai selitellä.