mikä painaa vaakakupissa?

Raskaus on henkisiä ylä- ja alamäkiä, mutta missä kulkee raja? Meillä on tilanne mennyt siihen että riidellään päivittäin kaikista arjen asioista. Mä olen alusta lähtien pyytänyt enemmän tukea mieheltäni, sillä en jaksa hoitaa kaikkea yksin (opiskelu, työ, kotityöt, koira yms..) Tuntuu että tästä aiheesta syntyy aina riita koska miehelläni ei ole tarpeeksi motivaatiota tehdä asioita.. Olen myös puhunut miehelleni siitä että hellyys ja rakkaus välillämme on mielestäni hiipumassa ja sanonut että jos sitäkään ei ole ollenkaan niin onko järkeä olla onnettomia yhdessä?

Mieheni ei kykene keskustelemaan tunteista ja parisuhteestamme. Aloittaessani keskustelun ja sanoessani että minusta tuntuu pahalta niin mieheni haukkuu minut mielenvikaiseksi akaksi jota kuulemma kukaan ei kestäisi.. sen jälkeen tulee litanja siitä että kuinka hän tuo rahan taloon että "vaihdetaanpas osia" mä oon sanonut että perhe on paljon enemmän kuin rahaa ja valtaa ja että mieluummin olen köyhä ja onnellinen kuin varakas ja onneton. Hän on kyllä vauvan tulosta iloinen mutta mulla kun on henkisesti vaikeaa niin se on oma vikani ja että mee puhuu psykiatrille tyyliin vaikka haluaisin vain läheisyyttä ja keskustelua...

Tuntuu että minulla ei ole laisinkaan oikeuksia, mies tekee mitä haluaa eikä kuuntele sitä mitä haluan sanoa huutaa vaan että lähden baariin tms tai tos on ovi jos ei kelpaa... olen jo miettinyt että lähden kävelemään jos tää ei muutu mutta vaikeaa se tulis olemaan näillä tuloilla (oon jo äippälomalla).. vaikka aika suuri ratkaisu se olisi (ollaan avoliitossa, ja lapsi ei ole vielä syntynyt)

Olen myös sanonut miehelleni että en jaksa tätä asetelmaa että ei oteta toisen tunteita huomioon, enkä jaksa kun se huutaa mulle tai haukkuu mua ja vähättelee mua ja mun tuloja ja mielipiteitä ja kaikkea minussa suuttuessaa ja suuttuu usein... mikä tässä avuksi.. En halua olla onneton.. haluaisin olla onnellinen mieheni kanssa ja että hän vaivautuisi edes hieman yrittämään myös parisuhteessamme mutten ole koska tämä yrittäminen on niin yksipuolista...

 

Kuulostaa siltä ettei tuo tule onnistumaan. Ellette saa puhutuksi asioita voisi olla järkevää miettiä lapselle parempia lähtökohtia elämään. Ei muuten mutta lapsiparka siinä tulee kärsimään :'(

 

Jotrenkin tutun tuntuista. Meillä mies on töiden puolesta paljon poissa kotoa, ja itselleni jää vastuu arjesta (ja juhlasta). Lapsia 2 ka molemmat alle 3 v. En enää muista miten raskausiaka meni, mutta muutama ikävä tapaus on jäänyt mieleen, että mua ei otettu huomioon vaan mies teki ja touhusi niin kuin oma pää sanoi.
Tää mennytkesä on ollut aika rankka, kun jäin jotenkin tähän "onnettomaan" tilanteeseen. Pikku hiljaa kuitenkin, usean yrityksen jälkeen mies alkoikin tajuta asioita myös minun kannalta. Monena iltana sanoin ja loppussa aika ilkeästikin etten jaksa tällaista. HElpompi olisi olla yksin. Joku sai hänen silmänsä aukeamaaan, ja tilanne on parempi.
En sano, että hyvä, mutta parempi. Uskon että se mies mihin rakastuin tulee sieltä vielä. Ja tähän on vaikuttanut myös se, että olen itse katsonut peiliin ja miettinyt omia tekemisiäni ja sanomisiani.