Mikä on ollut elämäsi suurin kriisi

Vanhempien ero ja esikoisen syntymä.

Joo, varmasti muilla on pahempiakin kriisejä, mutta nämä nyt oli oman elämän.... Olen tyytyväinen.

 

Se, kun mieheni jätti minut kaksi vuotta sitten. Ero oli riitaisa ja erittäin repivä, kerään itseäni edelleen. Suhteemme oli alusta asti kaoottinen, joten ero oli kyllä odotettavissa. Tuska on hieman jo laantunut muilta osin, mutta en tunnu pääsevän hylkäämisen ja nöyryytyksen yli sitten millään. Kaikki yhteiset tuttumme jäivät ns. miehen puolelle enkä vielä tänä päivänäkään pysty kohtaamaan heitä. En vaan voi, koska en kestä heidän sääliään ja tutkivia katseitaan. Mies on jo jatkanut elämäänsä, minä en todellakaan. Olen vieläkin niin nöytyyretty ja häpeissäni oleva naisparka kun voi vaan olla, häpeä pitää otteessaan, ja otsassani on hyljätyn, viallisen ihmisen leima. Mutta kyllä minä tästä vielä nousen. Joku päivä.

 

Taitaa olla juuri nyt kun ei tiedä miten eläisi elämäänsä.
Ei ole hyvä olla miehen kanssa mutta ei ole voimia tai uskallusta alkaa 3 lapsen yh-äidiksi.

 

[QUOTE="moi";29146176]Varmaan uskon menetys elämään.
Kun aloin olemaan paremmalla puolella elämäni kanssa, useiden vuosien tiiviin terapian ja henkisen kasvun ansioista. Uskalsin olla onnellinen edes hetken verran, koska olen oppinut, että kun olen onnellinen/iloinen, jotain pahaa tapahtuu aina.
Olin viimeisilläni raskaana silloin.
Ajattelin, että on minullakin oikeus olla onnellinen, eikä oikeasti mitään pahaa tapahdu kun minä uskallan olla onnellinen. Muistan vieläkin sen sellaisen "uhman" tunteen, on minullakin oikeus elää!.
Seuraavana päivänä tästä uhmasta, vauvani sydän pysähtyi ja hän menehtyi.
Todennäköisesti en koskaan enää uskalla elää tai olla onnellinen oikeasti. Siitä on vaikein selvitä menetyksen lisäksi.[/QUOTE]

Voi ei

 

Isäni sairastuminen syöpään vuosia sitten. Se on vaikuttanut nuoruus- ja aikuisuusikääni eniten. Äidillni ollut myös vakava sairaus mutta sekin on mennyt hänellä puolisoa hoitaessa kaiken jalkoihin. KOko perhe on kyllä kärsinyt siitä, mun opiskeluja myöten. Syöpä ei ole vielä voittanut mutta toivoa parantumisesta ei ole koskaan. Nyt olen itse omassa perheessäni kokenut muutaman tilanteen jossa oma terveyteni on ollut vaakalaudalla ja koetan muistaa etten siirrä koko tunnekaatopaikkaa läheisilleni.

 

kyllä se on tämä hetki.
lähipiirissä kaksi kuoleman tapausta ,kumpainenkin suht yllättäin. toinen ihminen miehelleni hyvin rakas ja siksi myös mieheni henkinen sietokyky ja tasapainoisuus huolettaa.

kuinka paljon toivoisinkaan,että oltais jo menty eteenpäin ajassa vaikka kaksi vuotta.ehkä sitten voi sanoa,että "selvittiin" ..