Se, kun mieheni jätti minut kaksi vuotta sitten. Ero oli riitaisa ja erittäin repivä, kerään itseäni edelleen. Suhteemme oli alusta asti kaoottinen, joten ero oli kyllä odotettavissa. Tuska on hieman jo laantunut muilta osin, mutta en tunnu pääsevän hylkäämisen ja nöyryytyksen yli sitten millään. Kaikki yhteiset tuttumme jäivät ns. miehen puolelle enkä vielä tänä päivänäkään pysty kohtaamaan heitä. En vaan voi, koska en kestä heidän sääliään ja tutkivia katseitaan. Mies on jo jatkanut elämäänsä, minä en todellakaan. Olen vieläkin niin nöytyyretty ja häpeissäni oleva naisparka kun voi vaan olla, häpeä pitää otteessaan, ja otsassani on hyljätyn, viallisen ihmisen leima. Mutta kyllä minä tästä vielä nousen. Joku päivä.