Mikä on yllättänyt?

[Entäs miehet?]

Minut yllätti vauvanhoidon helppous myöskin, mut tiedän että tämä on vaan luonnon katala juoni saada ihmiset tekemään sen toisenkin vauvan.
Tuli vaan mieleen, että jos tämä kysymys esitettäisiin teidän miehellenne, niin olisko vastaukset erilaisia? Koska meillä ainakin minun on ollut paljon helpompi luopua omasta ajastani ja tilastani kuin miehen. Asiat, jotka minä olen kokenut helpoiksi hän on kokenut paljon vaikeammiksi, koska on ensimmäistä kertaa elämässään hoivaamassa lasta. Mitenkähän teillä muilla?

 

[minut yllätti]

lyhyesti: imettämisen rankkuus (vääränlaiset nännit, vääränlainen imuote, rintaraivo jne...)

 

[mymmymmyy]

Äidin rakkaus yllätti täysin, en voinut edes kuvitella näin suurta ja kokonaisvaltaista tunnetta mitä tunnen kohta 10 kk lasta kohtaan!

Mutta eniten yllätti ainainen väsymys, väsymys ja väsymys. Meillä monelle allergisoitunut vauva ja vasta 6-7kk:n ikäisenä alkoi hieman helpottamaan. Alku oli siis järkyttävää itkun, kutinan, väsymyksen ja huolten värittämää aikaa. Vauva ei nukkunut juuri koskaan ja jos nukkui niin pienissä pätkissä. Mutta voitonpuolella kai toivottavasti ollaan. Ihmettelen edelleen, jos joku sanoo että vastasyntyneethän vaan syövät ja nukkuvat :-D!

 

[Hyvä aihe!]

Se, miten ihana tuo lapsi on ja miten hyvin minä osaan olla äiti. Siis en välttämättä hyvä äiti, mutta miten luontevaa se kaikki minulle, nk. uranaiselle on. Johtunee suvun hyvästä nais- ja äitimallista: tunnen paljon höpsöjä ja hulluja, hienoja äitejä.

Ihmettelen joka päivä, miten minusta ja miehestäni onvoinut syntyä jotain noin söpöä, ihanaa ja ihmeellistä.

PS. Olen nukkunut hyvin, siksi varmaan olen näin onnellinen

 

[Irina69]

En lukenut koko ketjua, mutta moni asia on tässä matkalla yllättänyt.

Se yllätti ettei kaikki vauvat syö ja nuku koko aikaa tai meillä oli alussa siis niin päin, että syötiin vaan. Yllätti siis 3-4 kuukauden imetysmaratoni eli imetystä saattoi pahimmillaan olla jopa 12 tuntia vuorokaudessa.

Yllätti myös se vauvan sitovuus eli syömisen ja pissalle menon vaikeus, kun ei alussa raaskinut jättää toista huutamaan.

Yllättänyt on myös se kuinka etevä tuollainen pieni on ja kuinka hurjaa vauhtia hän kehittyy, jopa niin, että joka päivä tulee uusia kehitysaskeleita (nyt 8kk). Yhtä yllättävää on se että hän on niin oma itsensä. Siitä huolimatta, että on saanut piirteitä molemmista vanhemmista, hän on niin täydellinen oma persoonansa.

Jo aiemmin tiesin, että minusta tulee hyvä äiti ja että rakastan lastani yli kaiken, mutta se kuinka kaikkivoipaa ja väkevää se rakkaus on, sitä en tiennyt ja se rakkauden määrä yllätti rajuudellaan. Myöskin se miten vahvasti lapsi osoittaa tunteensa minua kohtaan on yllättänyt, en ikinä väsy lapseeni, kun tiedän että hän rakastaa minua täydestä sydämestään

Tämä lapsi on minulle ihme (eli minun ei pitänyt saada koskaan lapsia), joten kaikki mitä hän tekee on minulle yllätystä täynnä ja jokainen päivä on uusi ihme, jolloin rakkauteni vain lisääntyy tätä lastani kohtaan. Minäkin ihmettelen joka päivä missä tehdään jotain noin ihanaa kuin tuo lapseni

 

[meille ei siunaantunut helppoa vauvaa...]

koliikki yllätti, oli henkisestikin niin rankkaa. Sitten yllätti lapsen temperamentin vaativuus... ei ollenkaan viihtynyt itsekseen. Ja yllätti, ettei oppinutkaan edes 2v mennessä nukkumaan yöunia. Sekin yllätti, että tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun en aina jaksanutkaan. Toki rakkauden suunnaton määrä yllätti myös! Ja se, miten ihmeellistä on, kun lapsi kasvaa ja oppii uutta. Että se on oikeastaan maailman suurin ihme!!! Mutta näin väsyneenä teki mieli kommentoida tähän "vauva on helppo, olen hyvä äiti" -ketjuun, ettei tämä aina näin mene. Väsymys on pahin vihollinen, siitä seuraa huonotuulisuutta, alakuloa ja itsesyytöksiä, pahimmillaan masennusta. Toiset vauvat - ja lapsetkaan - vaan eivät osaa nukkua Ja niitä on "vähän" hankalampi käsitellä muutenkin niin, että olisivat edes tyytyväisiä

 

[helppo vai vaikea...]

"Helppo vauva" on usein muuten asenne. Vähän kuin että lasi on puoliksi tyhjä tai sitten täynnä. Ammattilaisen toteama koliikki on tietenkin aina "puoliksi tyhjä", siinä ei paljon koeteta tsempata. Mutta muutoin joku suhtautuu lapsen kiukkuamiseen kerta toisensa jälkeen helpommin ja tyynemmin kuin toinen.

Jokaisella vauvalla on joskus esimerkiksi mahaongelmia. Siksi en aina usko näitä "meille syntyi vaativa vauva" -juttuja.

 

[helppo sanoa]

"Helppo vauva" on usein muuten asenne. Vähän kuin että lasi on puoliksi tyhjä tai sitten täynnä. Ammattilaisen toteama koliikki on tietenkin aina "puoliksi tyhjä", siinä ei paljon koeteta tsempata. Mutta muutoin joku suhtautuu lapsen kiukkuamiseen kerta toisensa jälkeen helpommin ja tyynemmin kuin toinen.

Jokaisella vauvalla on joskus esimerkiksi mahaongelmia. Siksi en aina usko näitä "meille syntyi vaativa vauva" -juttuja.

Voi voi, sinulla ei vissiin ole ollut vaativaa vauvaa. Meidän esikoinen oli helppo kuin mikä. Nukkui, söi ja oli muutenkin kuin unelma. Silloin minäkin "viisaudessani" kehuskelin kuinka pitkälle se onkaan asenteesta kiinni miten äitiyteen ja vauvan ns. vaativuuteen suhtautuu. Ihan jälkeenpäin hävettää kun noita em. teemoja ääneen kavereille julistin...

No, sitten syntyi kakkonen. Koliikkia ensimmäiset 3,5 kk. Täyttä itkua ja huutoa joka ilta klo 18-23. Ei auttanut mikään. Ei vaikka asenne olisi ollut mikä... Senkin jälkeen kakkonen on osoittautunut haastavammaksi mm. syömisessä ja nukkumisessa. On vaatinut aina myös seuraa hereillä ollessaan. Ei halua olla tippaakaan yksin. Muutenkin paljon vaativampi temperamentti kuin mitä meidän esikoisella. Tällä asenne-logiikallahan myös meidän kakkonen olisi ollut helppo, sillä enhän minä nyt suuressa viisaudessani asennettani nyt olisi hävittänyt esikoisen jälkeen

 

[Nii-in]

Minä taas olen ollut vaativa vauva, ja perheen kuopus, joten eikähän mun vanhemmillani ole ollut asenne jo kohdillaan. Olin hyvin herkkä kaikille ärsykkeille ja vielä aikuisenakin esimerkiksi kovat äänet ja muut voimakkaat ärsykkeet, joihin muut eivät juuri reagoi, ovat minusta sietämättömiä. Ihan tavallinen ihminen siis olen, minulla vain on ilmeisesti herkät aistit ja herkkä tempperamentti. Oman lapsen kohdalla olin asennoitunut niin, että eiköhän sieltä tule äitinsä kaltainen tyyppi. Mutta tulikin ilmetty isänsä, rauhallinen köllöttelijä. Kyllähän tällaisen lapsen kanssa pärjäis kuka tahansa, ja on helppo olla hyvä äiti.

En siis usko ollenkaan siihen, että aikuinen voisi omalla asenteellaan muokata lapsesta haluamansa. Ei lapsi ole mikään tyhjä taulu, vaan oma itsensä ensi parkaisusta lähtien.

 

[meille ei siunaantunut helppoa vauvaa...]

En kyllä mitenkään luokittelisi esikoistamme helpoksi, vaikka miten päin miettisi. Jos siis ylipäänsä lapsia voi luokitella... tätä mieltä ovat kyllä niin neuvolaihmiset kuin isovanhemmatkin, että haastetta on Pikkuvauva-aikaan en kyllä pitänyt lasta vaativana, mutta pikku hiljaa aloin ihmetellä, miten lähes kaikkien lapset nukkuivat yönsä paremmin, eivät rääkyneet mm.pukemista pää punaisena, viihtyivät edes hetken yksin, eivät huutaneet autossa koko aikaa ainakaan, nukkuivat yhtenäiset päiväunet jne. Äitiyslomalla en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni mitään "ylimääräistä", toisinaan se oli niin zombie-aikaa hirvittävän univajeen kanssa.
Kuopus on helpompi, pidämme ainakin helppona! Kaikki on toki suhteellista, ja osittain siis kiinni asenteestakin, totta. No, yöt ovat risoja, mutta kuopus nukkuu sentään 1,5-2,5h päiväunet ihan putkeen, nukahtaa helposti, syö hyvin, on pääosin ihan tyytyväinen muksu.
Esikoisemme on ihana, mutta edelleen menee yliväsyneeksi helposti, uhma ja oma tahto on todella voimakas, näyttää avoimesti kaikki tunteensa. En tietenkään voisi kuvitella häntä toisenlaiseksi, ja rakastan häntä juuri tuollaisena! Mutta epäilempä, että vaativuus olisi vain asenteesta kiinni tässä tapauksessa...

 

[äiti kahdelle]

Todellakin lapsissa on eroja, mutta nyt jo kahden lapsen äitinä hiukan hymyillen seuraan sivusta ystävieni vauvanhoitoa heidän saatuaan esikoisensa. Rientävät heti ensi vinkaisusta nostamaan sängystä/vaunuista ja hyssyttelevät sylissään ("tää kun kitisee koko ajan", vaikka mun mielestä ei kuulu mitään, ihan normaalia). Eli kyllä_osa_vaan tulee siitäkin, että se toinen menee niin rutiinilla ja vähemmällä huomiolla, kun on pakko. Itse olen ollut ihan samanlainen aikoinaan!

Näin jälkikäteen ihmettelen, että miten se nyt muka oli yhden kanssa niin rankkaa... ;-D Joku kolmen lapsen äiti varmaan kummastelee, että miten musta kaksi toisinaan teettää töitä. Yli 3 h pätkän olen nukkunut viimeksi lokakuussa, joten osa menee väsymyksen piikkiin.

 

[mymmymmyy]

Sinulle haluaisin "meille ei siunaantunut helppoa vauvaa" sanoa, että älä välitä kommenteista joissa todetaan, että on vaan asenne kysymys miten vauvan "vaativuuteen" suhtautuu. Oma kokemus on myös tuo, että väsymys on pahin vihollinen ja siihen kun yleensä vielä liittyy jollakin tavalla vaativa lapsi(a). Vaikka ulkopuoliset sanoisivat mitä! Eikä se syö äidinrakkautta, mutta pahaa mieltä ainakin minulle toi, kun ei meinannut vaikeimpina aikoina millään konstilla jatkaa. Kummasti jo 3-4 tuntia unta yhteen menoo helpotti . Nyt kun elämä on helpottunut, täytyy vain ihmetellä kuinka sitä jaksoi ja kaikesta päätellen vielä onkin ollut ihan riittävän hyvä äiti lapselleen . Hirmuisesti tsemppiä kaikille joiden vauvat eivät normien mukaan "asetu" pelkästään asennemuutoksella :-D!

 

[sacha]

Kuten jo joku aiemmin mainitsi, imettämisen rankkuus ja vaikeus, ehdottomasti. Meillä jokainen imetyskerta on oma taistelunsa, jos ei siksi että sattuu ihan helvetisti (ja kestää ikuisuuden), niin siksi, että vauva vetää noin joka kolmas kerta ihan älyttömät pultit jo tissin nähdessään. Nyt kun vauva 3kk syö jo sen verran suuria annoksia, en pysy enää pumppaamallakaan perässä, ja pakko antaa entistä useammin korviketta kun mikään muukaan ei auta.

Täytyy sanoa, että vaikka muuten vauva on ihana, ja vauva-aika uniikkia jne, niin tätä puolta siitä en kyllä jää ikävöimään pätkääkään, ja odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, jolloin kiinteitä voi alkaa antaa.

Tämä siis oli yllätys, ja etenkin tosi suuri pettymys siltä osin, että olin etukäteen odottanut imetyksen olevan jotain ihan muuta kuin päivittäistä tuskaa, pahaa mieltä ja syyllisyydentunnetta. (Ja jos nyt joku imetyslistanatsi tulee selittämään kuinka imetys on vain äidin tahdosta ja viitseliäisyydestä kiinni, niin tulen vaikka lankoja tai mitä lienee wifi-aaltoja pitkin vetämään sitä moraalioravaa lättyyn.)

 

[imetys juu]

Kuten jo joku aiemmin mainitsi, imettämisen rankkuus ja vaikeus, ehdottomasti. Meillä jokainen imetyskerta on oma taistelunsa, jos ei siksi että sattuu ihan helvetisti (ja kestää ikuisuuden), niin siksi, että vauva vetää noin joka kolmas kerta ihan älyttömät pultit jo tissin nähdessään. Nyt kun vauva 3kk syö jo sen verran suuria annoksia, en pysy enää pumppaamallakaan perässä, ja pakko antaa entistä useammin korviketta kun mikään muukaan ei auta.

Täytyy sanoa, että vaikka muuten vauva on ihana, ja vauva-aika uniikkia jne, niin tätä puolta siitä en kyllä jää ikävöimään pätkääkään, ja odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, jolloin kiinteitä voi alkaa antaa.

Tämä siis oli yllätys, ja etenkin tosi suuri pettymys siltä osin, että olin etukäteen odottanut imetyksen olevan jotain ihan muuta kuin päivittäistä tuskaa, pahaa mieltä ja syyllisyydentunnetta. (Ja jos nyt joku imetyslistanatsi tulee selittämään kuinka imetys on vain äidin tahdosta ja viitseliäisyydestä kiinni, niin tulen vaikka lankoja tai mitä lienee wifi-aaltoja pitkin vetämään sitä moraalioravaa lättyyn.)

Yhdyn täysin sachaan. Meillä myös ihan hirveää rintaraivaria ihan alusta asti ilmassa. Samoin asentorajoittuneisuutta imetyksessä ja melkein kaikki muutkin imetykseen liittyvät ongelmat ovat olleet riesana. Mutta pahinta toi raivoaminen. Ja se yllätti eniten ehdottomasti. Nyt ne ongelmat ovat jo takanapäin, sillä poika vieroitti itsensä tissistä siinä reilun kolmen kuukauden iässä. Kahden viikon ajan yritin tarjota aina vaan mutta ei. Se kyllä toisaalta oli sitten loppupeleissä myös helpotus.

Se myös yllätti alussa, että kuinka todella sitovaa tämä äitiys on. Kyllähän se etukäteen järjellä tietenkin tajusi mutta sitten kun käytäntö alkoi, niin alkuun minua ainakin ahdisti se, että kuinka joku pieni ihminen on minusta niin totaalisen riippuvainen. Ja että minä ja minun tarpeeni ovat nyt toisella sijalla. Mutta siihenkin sitten tottui.