Mikä on yllättänyt?

[Vanha harakka]

Kun omani oli aikoinaan pieni, ei hänkään suostunut nukkumaan kun pienissä pätkissä sekä yöllä että päivällä, ja hereillä ollessa piti aina pitää sylissä tai muuten seurustella. En minäkään mitään ihmeitä elämääni olisi kaivannut, mutta kun olisi saanut joskus rauhassa tehdä sen loppuun minkä olin aloittanut, vaikkapa vain WC:n pesun tai kaappien järjestämisen. Vielä vähemmän se onnistui kun lapsi oppi kävelemään. Se oli yllättävää.

 

[Nel.]

Olin kyllä varautunut kaikenlaiseen joten ei suuria yllätyksiä tullut. Tietty ärsytti se että lupailtiin, "kyllä ne 6kk iästä eteenpäin nukkuu hyvin, kun alkaa puuroa saamaan". Eipä siinä niin kuitenkaan käynyt.

Ehkä suurin yllätys on ollut se kuinka kiinni sitä onkaan siinä lapsessa alku tutustumisen jälkeen. Siis siinä mielessä ettei sen luota tohdi olla kauaa poissa, ja vaikka saisi vapaaillan niin silti sitä lasta ajattelee vähän väliä.

 

[Rollepa]

Tämä on hyvä ja mielenkiintoinen ketju - kiitos ap:lle!

Itse olen yllättynyt positiivisesti. Tätä äidinrakkauden määrää en osannut kuvitella, enkä myöskään sitä että viihdyn näin älyttömän hyvin kotona.

Kovasti jo raskausaikana varoiteltiin että rankkaa tulee olemaan ja että "nuku nyt kun vielä voit" ja "nauti nyt ja mene ja tee ja blääblää kun vielä voit..." "kun vauva syntyy niin KAIKKI muuttuu" . Ja tuo KAIKKI sanottiin niin että se kuulosti aina kovin negatiiviselta.

Nyt kun meillä on mennyt hirmu hyvin niin saa sitten kuulla just että "no eihän se yhden kanssa vielä mitään, mutta ootas kun teille tulee toinen" jne. Ihan kuin tässä elämässä jotenkin itseisarvo on se että pitäisi olla rankkaa. Vähän sama kuin töissä - ja yleensä elämässä - tuntuu että ihmisten on ihan pakko valittaa olevansa kiireisiä, jos ei muuten niin itse aiheuttaa se kiire. Tuntuu että ei voi sanoa että on onnellinen, kiireetön tai että elämä olisi helppoa.

Se mikä on joskus yllättänyt negatiivisesti on ehkä "hyvien neuvojen" määrä mitä saa sukulaisilta ja myös aika tuntemattomiltakin ihmisiltä. Hyvä esimerkki on kun olen ilmaissut että meille tulee toinenkin lapsi jos vaan luoja suo, niin puolet on sitä mieltä että "älä nyt sitten vaan tee sitä liian nopeasti" ja toinen puoli että "älä sitten jätä liian pitkää ikäeroa". Eli ihmisillä on äitiyteen ja vauvanhoitoon liittyen ihan älyttömästi ohjeita, neuvoja ja mielipiteitä ja tuntuu että se oma näkemys on aina se oikea.

Uskon että minun kohdallani hyvä ratkaisu oli saada lapsi vasta päälle 3-kymppisenä. Olen matkustanut, luonut uraa ja rellestänyt baareissa jo niin paljon, että nyt on helppo rauhoittua kotiin - ei koe jäävänsä mistään paitsi; päinvastoin, vauva tuo uudenlaista onnea ja sisältöäa elämään.

Ok, ja myönnetään: pyykin määrä on päässyt yllättämään Kuinka noin pieni VOI tuottaa noin paljon pyykkiä...?

 

[höp]

Minut yllätti ehkä eniten se millaista imettäminen oikeasti on. Eli raskaana ollessa kuvittelin että vauva syö rintaa ja siinä se. Todellisuudessa sitten rinnat pakkautuivat tosi suuriksi ja täysiksi ja maito piuaili pitkin seiniä ja vauva oli tikahtua ja paidat jatkuvasti kastuivat yms.

 

[hehhhee]

Omat jutut: vessassa käynti, suihkussa käynti, syöminen (rauhassa), lehden luku silloin tällöin. Itse voin ihan hyvin myöntää, että tällaista omaa aikaa kaipaan. Siis sitä, että voi ihan hetken olla itsekseen ja tehdä jonkun jutun alusta asti loppuun ilman, että joku keskeyttää.

Rakastan lastani, mutta en häpeä myöntää, että välillä uuvuttaa se jatkuva huomion vaatiminen ja ymmärtämättömyys: kiipeää pöydälle, yrittää piirtää seinään jne. Ja uhmaikä uuvuttaa välillä myös.

Pointtini oli, että pienen vauvan vanhemmat eivät vielä tiedä, millaista on, kun lapsi oikeasti voi tehdä jo kaikenlaista ja pääsee joka paikkaan. On oma tahto jne. Ihanaa aikaa omalla tavallaan mutta kyllä on haastavampaa ja omaa elämää 'rajoittavampaa' kun pikkuvauvan hoito.

 

[hmmm,]

Jaahas, taas tulee edellisen viestin kohdasta "pienen vauvan vanhemmat eivät vielä tiedä, millaista on, kun lapsi oikeasti voi tehdä jo kaikenlaista ja pääsee joka paikkaan" sellainen olo, että odottaakapas vaan, ei kaikki helposti suju-fiilis.

Ensin varoiteltiin raskausajan rankkuudesta, sitten yövalvomisesta ja nyt sitten siitä uhmasta. Mitä seuraavaksi?

Meillä on mennyt tähän asti todella helposti raskaudesta tähän pikkuvauvaikään (8kk). Ja helppoa on ollut siksi, että vauva nukkuu hyvin ja mies hoitaa vauvaa illata sekä auttaa kotihommissa. Molemmilla on aikaa harrastuksille ja molemmilla on laatuaikaa vauvan kanssa. Siis yhteenvetona kai voi sanoa, että helppo arki syntyy pitkälti siitä, että saa yöt nukkua niin päivälläkin jaksaa paremmin sekä se, että arkiaskareet jaetaan tasapuolisesti vanhempien kesken. Hattua nostan teille kaikille, joilla vauvat nukkuvat huonosti. En osaa edes kuvitella kuinka rankkoja päivät silloin ovat.

 

[ap outolintu]

Mua kiinnostaisi tietää (ihan ilman sarvia ja hampaita, sekä epäilyä) että mikä estää sen vessassa käymisen, suihkussa käymisen, syömisen, lehden lukemisen tms. Mä (tosin meillä siis se puolivuotias, joka ei vielä ole mitään, enkä tiedä mistään mitään joten en kai saisi kyseenalaistaakaan) käyn suihkussa illalla lapsen nukkuessa, saunonkin, ihan rauhassa ja usein vielä miehen kanssa, syön YHDESSÄ lapsen kanssa, senkin teen rauhassa, lapsella on usein joku oma leivänkannikka tai uteliaana yrittää myös mun lautaselle tutustumaan, ei kuitenkaan estä mun ruokailua. Ilta-aikaan sitten kun mies on kotona, saan syödä ihan yksin jos haluan. Vessaan pääsen milloin tahansa, kun lapsi on hetkeksi keskittynyt leikkeihinsä, ei siellä puolta tuntia tule vietettyä kuitenkaan... Ja tosiaan silloin kun mies on kotona niin voi tehdä lähes mitä tahansa, onhan siinä ylimääräinen käsipari apuna.

 

[Vanha harakka]

Minä voin kertoa; kun lapsi nukkuu miten sattuu ja koko valveilla olo aikansa vaatii kantamista, seurustelua ja syliä ei onnistu esimerkiksi saunominen yhdessä. Vauva 90% varmuudella herää ja toinen joutuu kirmaamaan kesken saunomisen vauvan luokse. Meillä ainakin oli niin vaativa tapaus heti synnäriltä lähtien että yksikätisesti piti käydä vessassakin (vauva siis toisessa kainalossa) ellei mies ollut kotona kanniskelemassa. Vauva nukkui 5-30 minuutin pätkissä yhteensä vuorokaudessa n10- 13 tuntia kolmen kuukauden ikäisenä (mulla on sekä unipäiväkirja että ruokapäiväkirja ajalta ) Eli päivällä tunti kului käytännössä näin: Vauvan kanssa piti seurustella/kanniskella 25 min. vauva imi rintaa n.25min. ja nukkui 10 min. Näin siis karkeasti yleistäen. Toki tunneissa ja päivissäkin li eroja ja yöllä (joskus) saattoi tulla parinkin tunnin pätkiä, mutta 5 syöttökertaa yössä oli hyvin yleistä ja "yö" alkoi
n 20.30 ja "päivä" alkoi n 4.40. Niitä varten jotka nyt alkavat ynnätä nukuttuja ja syötyjä minuutteja ja vuorokauden tunteja ja laskevat että ei kaikki stemmaa sanon nyt heti että tämä oli tällainen karkea kuvaus ajasta vaativan vauvan kanssa. En jaksa koko ruoka/unipäiväkirjaa kopioida tänne.

 

[Aaja76]

Pitääpä munkin kommentoida: itsekin kaipaan oikeesti sitä lehden lukua rauhassa, aamupalani syömistä rauhassa ilman että otan 3 kertaa kahvia ja aina se jäähtyy ja leipää ehdin syödä puolet aamulla ja loput iltapäivällä, suihkussa ja saunassa käyntiä rauhassa, kaupassa käymistä rauhassa. Oikeesti koskaan ei tiedä saako noita juttuja tehdä 1 min vai 10 min ennen kuin alkaa itku/kitinä. JOSKUS yllätyn positiivisesti että voin ja saan tehtyä mutta paras yleensä ennakoida ja tehdä kaikki edellä mainitut jutut PIKAvauhtia. Samaten ois kiva olla joskus rauhassa miehen kainalossa ja jutella asioista.

ja ainiin, mut on yllättänyt pyykin VÄHYYS ;oD Johtuu kai siitä ettei meilä vauva juurikaan puklaile, täyttä koneellista en ole pessyt kai muuten kun harsoja muutaman kerran.

 

[mietiskelin tässä]

Vauvoissa ja lapsissa on tietysti eroja, mutta niiden on vanhemmissa (erityisesti äideissä) ja kasvatustyyleissäkin. Jotkut äidit "kasvattavat" lapsestaan sellaisen, ettei lasta voi jättää wc-reissun ajaksi yksikseen (huom! turvalliseen paikkaan), toiset taas saavat luotua sellaiset puitteet ja ilmapiirin ja lapsen luottamuksen, että se onnistuu. Omasta lähipiiristä löytyvät esimerkit molemmista.

 

[ap outolintu]

Mäkin uskon tuohon että eroja on sekä lapsissa että vanhemmissa. Meilläkin tytöllä oli jossain vaiheessa vauva-aikana vaihe että ei olisi viihtynyt juurikaan yksin, jonka mä ratkaisin niin, että kitinästä/itkusta huolimatta (ei siis mitään suoraa hätäitkua, vaan enemmänkin tyytymättömyydestä johtuvaa "itkeskelyä") annoin tytön olla hetkiä itsekseen, ja viestittelin jonkin matkan päästä olevani lähellä. Vaikka hetkeksi hävisin näköpiiristä niin mennessäni lauleskelin tai juttelin tytölle, ja pian tuo oppikin että vaikka äiti häviää nurkan taakse, niin tuttu ääni kuuluu edelleen, eli ei hätää. Toinen juttu tuo kanniskelu: En ole ikinä opettanut tyttöä rauhoittumaan kanniskeluun, vaan päin vastoin rauhoittanut lähelleni sohvalla istuen tai ikkunasta ulos katsellen, vaikka ensiksi tuntui että rauhattomuus vaan yltyy paikalleen asettumalla, niin pian kuitenkin tyttö rauhoittui kun äitikin oli rauhallinen. Toki eri asia on esim. vatsakipuileva lapsi jonka olo helpottuu liikkeellä.

Meillä on muutenkin alusta asti suosittu runsasta hellittelyä ja turvallisuuden tunnetta sylittelemällä ja pitkillä tissimaratoneilla. En tiedä onko tämä sitten seurausta siitä luottamuksesta ja turvallisuudentunteesta, että meillä nyt puolivuotias viihtyy pitkiä aikoja (jopa 1-1,5h) itsekseen lattialla leikkien, nukahtaa pääsääntöisesti itse omaan sänkyynsä ja käyn vain säännöllisesti luona nukahtamiseen asti (huom. ei vain vastauksena itkuun, vaan myös muulloin, jolloin lapselle ei synny mallia itku = luokse tuleva äiti). Lapsi luottaa siihen että äiti on lähellä ja käy välillä kurkkaamassa, ja nukahtaa rauhassa. Illalla pidän myös iltarutiineista kiinni, ei ole ollut iltaa että ei oltaisi yhdessä kaikessa rauhassa käyty iltapesuilla, vaihdettu vaippaa ja puettu yöpukua päälle, syöty ja toivoteltu hyvät yöt, annettu suukot ja menty nukkumaan. Tyttö nukkuu nyt klo 21-07 heräämättä.

En sano että nämä ovat ainoita oikeita tapoja toimia, enkä väitä että toimii kaikkien lasten kohdalla, kerron vain esimerkkinä omasta kokemuksesta. Kenenkään ei pidä inhaloida palkokasveja tämän takia, vaikka nämä asiat eivät pätisi omaan lapseen.

Ehkä meillä on vain ollut "helppo lapsi", enkä tiedä "oikeasta vauva-arjesta" mitään, niinkin voi joku väittää. Voi olla että lapsi olisi ihan samanlainen ilman yrityksiäni vaikuttaa näihin juttuihin, ja määrätietoinen ja johdonmukainen "kasvatukseni" on mennyt hukkaan. Oli niin tai näin, pääasia on tyytyväinen ja hyväntuulinen lapsi, oli se sitten olemassaan sellainen, tai sellaiseksi kasvanut.

 

[helpompaa mitä pelkäsin]

Kyllä mä pelkäsin vauva-arkea enemmäin kuin mitä se sitten oli. Tai siis ehkä yllätyin omaa venymiskykyä, yllätyin miten sitä sitten kuitenkin jaksaa ja kestää. Muttta mutta, kyllä lapset ovat kovin erilaisia. Kyllä esikoisen aikana ensimmäiset kuukaudet koliikkia kuunnellessa kävi mielessä että tätäkö halusin. Myös ystäväpiirissä on sellaisia "unelmalapsia" ja sit tooooosi vaativia ihan samassa perheessäkin. Ihanaa kuulla kyllä että on helppojakin vauva-arkea, kun aina kuulee vain näistä meidän valituksista mutta muistuttaisin ettei silti kannata vähätellä jos jollain muulla on ongelmia, ne kyllä on sit todellisia.

 

[ja täällä]

Eka vauva oli helppo ja elämä rullasi.... siis rinnalla mentiin puoleen vuoteen ja sitten kuin itsestään oppi maistelemaan ja syömään ja samoin on nyt jatkunut. Sitten tuli tuplaten vauvoja ikäeroa 1v 11kk. Ajan jakaminen vauvojen ja esikoisen kanssa on ollut taiteilua, esikoisen mustasukkaisuutta osasin odottaa, mutta sen ilmentyminen on ollut ajoittain melko voimakasta. Pyykit pestään ja huusholli siivotaan kun tuntuu että jaksetaan tai siihen jää aikaa. Himputisti on pinna kasvanut ja itkua ja huutoa jaksaa kuunnella yllättävän pitkään kun vaan niitä pakollisia hommia on tehtävä, esim esikoisen syöttämiset ja pukemiset. Käsipareja olis kiva olla lisää, mutta näilläkin pärjää kun oikein organisoi. Vauvat on nyt reippaat neljä kuukautta ja ite on välillä oikea kiukkupussi, mutta onneksi alkaa jo vauvojen kanssa helpottamaan.

 

[Rollepa]

En tiedä olenko sitten huono äiti, mutta en kyllä aina säntää vauvan luo jos se vähän itkee tai kitisee. Eli tästä olen varmaan saanut ne "omat ajat" vessassa- suihkussa yms. käynteihin. Kun tiedän että vauva on turvallisessa paikassa ja sillä on periaatteessa kaikki hyvin, niin jatkan kyllä vaikka vessassa niin kauan kun on tarpeen vaikka vauva vähän kiljuisikin. Suihkussa ollessani vauva on kylppärin matolla/sitterissä niin että sen näen (ja se näkee/kuulee mut) ja jos siinä nyt pieni itku tulee, niin ei se ole kenellekään vahingollista.
Lehden luen vauva rintarepussa, samoin aamukahvit juon. Eipä oo kahvi päässyt kuppiin jäähtymään, kun voin hyvin pitää vauvaa tai seurustella sen kanssa samalla kun teen näitä juttuja. Jopa imurointi/lattioiden pesu sujuu vauvan kulkiessa siinä mukana... Meidän vauvalla riittää temperamenttia ja alkuun oli koliikkiakin jonkun verran. Jokainen toki tehköön tyylillään, mutta uskon että omalla toiminnallaan ja asennoitumisellaan voi sitä arkea helpottaa ainakin vähän!

 

[Liila]

Vauvoissa ja lapsissa on tietysti eroja, mutta niiden on vanhemmissa (erityisesti äideissä) ja kasvatustyyleissäkin. Jotkut äidit "kasvattavat" lapsestaan sellaisen, ettei lasta voi jättää wc-reissun ajaksi yksikseen (huom! turvalliseen paikkaan), toiset taas saavat luotua sellaiset puitteet ja ilmapiirin ja lapsen luottamuksen, että se onnistuu. Omasta lähipiiristä löytyvät esimerkit molemmista.

Ei se aina noin mene. Minua niin huvitti, kun neuvolassa toitotettiin toisen lapsen saatuani, että nyt toisella kerralla kaikki menee jo rutiinilla ja on sitten helpompaa. Toisin oli kuitenkin käytännössä. Esikoinen oli helppo vauva ja kuvittelin toisenkin olevan yhtä iisi tapaus. Kakkonen todellakin vaati paljon enemmän sylissäpitoa ja kanniskelua. Luulisi että esikoisen vaatima aika olisi kouluttanut kakkosen viihtymään paremmin itsekseen, mutta ei. Yksilöitä nämä vauvat ovat.

Tietenkin vauvoja voi 'kouluttaa' jossakin määrin, mutta perustemperamenttiin ei suuria voi vaikuttaa millään konstilla.

 

[Vanha harkka]

Vauvoissa ja lapsissa on tietysti eroja, mutta niiden on vanhemmissa (erityisesti äideissä) ja kasvatustyyleissäkin. Jotkut äidit "kasvattavat" lapsestaan sellaisen, ettei lasta voi jättää wc-reissun ajaksi yksikseen (huom! turvalliseen paikkaan), toiset taas saavat luotua sellaiset puitteet ja ilmapiirin ja lapsen luottamuksen, että se onnistuu. Omasta lähipiiristä löytyvät esimerkit molemmista.

Edellinen kirjoitukseni oli vastaus ap:n kysymykseen miksei jotkut asiat onnistu. Lapsi oli meidän ensimmäinen ja hoidin häntä parhaan kykykyni mukaan. Synnytys oli pitkä ja lapsi juuttui "rööreihin" ja syntyi veripahka päässä, vaikka ei imukupilla tarvinnutkaan vetää. Mieleeni jäi kätilön vai oliko sairaanhoitajan lausahdus siitä että tämä taitaa olla niitä vauvoja joita vauvahieronta saattaisi auttaa. En vaan tajunnut silloin kysyä että mitä sillä tarkoittaa. Lapsi oli kiukkunen ja huutava jo parin vuorokauden kuluttua synnytyksestä. En minä sitä erikseen opettanut sellaiseksi. Enkä usko että kukaan muukaan. Yksin en uskaltanut jättää siksi että vauva pulautteli jonkun verran ja hänellä oli tapana räjähtää heti jos asiat eivät sujuneet ja huuto johti poikkeuksetta oksentamiseen, pelkäsin että vetää henkeen. Lapsi painoi syntyessäänmelkein 4,8 kg ja sen aikaiset rintareput eivät ilmeisesti olleet kovin hyviä, kun hänet sellaiseen yritin, nousi solki selästä niskaan ja vauva putosi navan korkeudelle, se oli epämukavaa molemmille. Kyllähän minullakin vauva oli sitterissä suihkussa ollessa, mutta hän halusi olla mielummin sylissä, tilanne tietysti helpottui vähän kun vauva kasvoi ja helistimet ja lelut pysyivät paremmin käsissä, mutta silti se syli oli paras paikka. Ryömiminen ja konttaaminen helpottivat tilannetta, mutta silloin ei kyllä enää voinut jättää vahtimatta.

Meillä taas toinen lapsi oli tämmönen "suoraan oppikirjasta". Nukkui ja söi ja sillä siisti. Alkoi pienestä pietäen nukkumaan yönsä hyvin ja nukkui parit kolmet pitkä päikkärit. Jos mullakin olisi vaan tämä kakkonen en varmaan tietäsi mitä on oikeasti olla vaativan vauvan kanssa. Kakkosen kanssa pääsin jo ovesta uloskin ihmisten ilmoille, kun ei koko aikaa tarvinnut kantaa tai imettää.

No lasten vauva ajasta on jo onneksi aikaa ja tämä huutava kiukkupussi on nykyään sähäkkä nuori neiti jolta hommat luistaa ja asiat tapahtuvat HETI. Vieläkin meinaa käämit palaa jos asiat jäävät junnaamaan. Kakkonen on taas vieläkin vähän "unelias" ja rauhallinen miehen alku joka mielellään sohvalta huutaa että voisko joku tuoda mulle...

 

[Mia73]

Taalla oli hyvia vastauksia, ja myos tietty niita negatiivisiakin. Joten en lahde itse pitkasti kommentoimaan. Oma poika on 9kk. Muuten ollut todella helppo lapsi, mutta uni on katkonaista. Nyt varmaankin hampaiden tulon vuoksi.
Mies reissaa paljon tyonsa puolesta, asumme ulkomailla ja ei ole esim mummoja lahettyvilla, joten olemme ratkaisseet sen etta minakin paasen omiin harrastuksiin ottamalla siivoojan/hoitajan. Han kay kahtena kertana viikossa ja en voisi olla haneen tyytyvaisempi Olen sita mielta, etta seka isi etta aiti tarvii myos omaa aikaa ollakseen taas reippaampia vanhempia. Univelka on aina tietty se vaikea juttu. Yritan ajatella, etta tama on se eka ja ehka viimeinen lapsi niin kylla sita jaksaa. Jos oltaisiin saatu aikasemmin vauva niin meilla olisi ehka useampi, mutta en usko etta talla ialla aletaan enaa yrittamaan. Tama ihana vauveli saatin alulle ivf;n avulla ja varmaankin seuraavan kohdalla olisi sama homma. Mutta olemme kiitollisia tasta yhdesta! Ihailen kylla teita joilla on useampi pieni, se on varmasti valilla todella rankkaa, riippuen tietysti myos lapsesta!

 

[hehhhheee taas]

Syy, miksei vessaan pääse yksin on se, että lapsi änkee sinne mukaan. En henno jättää oven ulkopuolelle ja laittaa ovea lukkoon, kun itkee siellä, hakkaa ovea ym. Joten koen helpommaksi ottaa mukaan. Usein kyllä saattaa touhuta omiaankin (siis esim leikkiä autoilla) jolloin pääsen vessaan tai saan esim täytettyä tiskikoneen rauhassa.

Tätä juuri tarkoitin sillä, että pikkuvauvojen vanhemmat eivät ymmärrä kun lapsi jo liikkuu ja kiipeilee. Kerran kun olin vessassa, lapsi kiipesi keittiön pöydälle ja kurkotteli verhoja niin, että oli pudota. Lapsi keksii kaikenlaista, ja vaikka meillä on lapsiturvallinen koti (esim pistokesuojat) ei lasta voi kauaksi aikaa jättää vahtimatta.

Itse en ole mikään ylihuolehtiva, enkä todellakaan mene joka kitinään mukaan, eihän lapsi kaikkea voi saada mitä haluaa. Mutta pointtini oli se, että taaperoaika on mielestäni omalla tavallaan rasittavampaa kun vauva-aika. Joka ajassa on omat hyvät ja omat huonot puolensa. Okei, lapsemme nukkuu nyt (yleensä) koko yön heräämättä, mutta esim päiväunille meno on välillä yhtä taistelua (uhmaikä), välillä kieltäytyy syömästä jne. ja arki on muutenkin haastavampaa kun vauvan kanssa, jolla ei juuri omaa tahtoa ole. Ehkä minusta tuntuu siksikin tältä, että vauvana lapsi oli yöheräämisiä lukuunottamatta suht helppo tapaus.

Eikä kaikilla näin, ihmettelen vaan sitä, miten jonkun muutaman kuukauden ikäisen lapsen vanhempi voi kuvitella tietävänsä kaiken vanhemmuuden yllätyksistä. Niitä tulee pitkin matkaa.

 

[meillä myös]

Syy, miksei vessaan pääse yksin on se, että lapsi änkee sinne mukaan. En henno jättää oven ulkopuolelle ja laittaa ovea lukkoon, kun itkee siellä, hakkaa ovea ym. Joten koen helpommaksi ottaa mukaan. Usein kyllä saattaa touhuta omiaankin (siis esim leikkiä autoilla) jolloin pääsen vessaan tai saan esim täytettyä tiskikoneen rauhassa.

Tätä juuri tarkoitin sillä, että pikkuvauvojen vanhemmat eivät ymmärrä kun lapsi jo liikkuu ja kiipeilee. Kerran kun olin vessassa, lapsi kiipesi keittiön pöydälle ja kurkotteli verhoja niin, että oli pudota. Lapsi keksii kaikenlaista, ja vaikka meillä on lapsiturvallinen koti (esim pistokesuojat) ei lasta voi kauaksi aikaa jättää vahtimatta.

Itse en ole mikään ylihuolehtiva, enkä todellakaan mene joka kitinään mukaan, eihän lapsi kaikkea voi saada mitä haluaa. Mutta pointtini oli se, että taaperoaika on mielestäni omalla tavallaan rasittavampaa kun vauva-aika. Joka ajassa on omat hyvät ja omat huonot puolensa. Okei, lapsemme nukkuu nyt (yleensä) koko yön heräämättä, mutta esim päiväunille meno on välillä yhtä taistelua (uhmaikä), välillä kieltäytyy syömästä jne. ja arki on muutenkin haastavampaa kun vauvan kanssa, jolla ei juuri omaa tahtoa ole. Ehkä minusta tuntuu siksikin tältä, että vauvana lapsi oli yöheräämisiä lukuunottamatta suht helppo tapaus.

Eikä kaikilla näin, ihmettelen vaan sitä, miten jonkun muutaman kuukauden ikäisen lapsen vanhempi voi kuvitella tietävänsä kaiken vanhemmuuden yllätyksistä. Niitä tulee pitkin matkaa.

Kuin olisi omaa tekstiä lukenut! Meilläkin ns. helppo vauva. Nyt tytön ollessa 1v9kk arki tuntuu paljon raskaammalta.

 

[hehhhheee taas]

Niin ja lisään, että meillä lapsi 1 v 10 kk, jos en sitä jo maininnut. Veikkaan, että alle 3-vuotiaan kanssa yllätyksiä tulee paljonkin, ja vielä tietysti vanhemmankin.

 

[niinpä niin,]

"Eikä kaikilla näin, ihmettelen vaan sitä, miten jonkun muutaman kuukauden ikäisen lapsen vanhempi voi kuvitella tietävänsä kaiken vanhemmuuden yllätyksistä. Niitä tulee pitkin matkaa."
Varmaan moni teini-ikäisen lapsen vanhempi ajattelee saa, kuinka joku muutaman vuoden äitinä ollut MUKA tietää kaiken vanhemmuudesta . On siis helppo jaella näitä "vaikeita" tulevaisuuden näkymiä aina sille, jolla on vähemmän kokemusta (vaikka vain muutama kuukuasi).

 

[Elina1]

Vauvoissa ja lapsissa on tietysti eroja, mutta niiden on vanhemmissa (erityisesti äideissä) ja kasvatustyyleissäkin. Jotkut äidit "kasvattavat" lapsestaan sellaisen, ettei lasta voi jättää wc-reissun ajaksi yksikseen (huom! turvalliseen paikkaan), toiset taas saavat luotua sellaiset puitteet ja ilmapiirin ja lapsen luottamuksen, että se onnistuu. Omasta lähipiiristä löytyvät esimerkit molemmista.

Meillä ensimmäinen lapsi alkoin heti karjua, jos jätettiin hetkeksi yksin. Sitten kun oppi ryömimään, kontaamaan, kiipeämään niin oli heti putoamassa jostain tai kaatamassa jotain päälleen. Toinen lapsi taas on paljon rauhallisempi, helposti viihtyy yksin esim. vessassakäynnin ajan. Jos olisin näin rauhallisen lapsen saaanut ensimmäiseksi, niin olisin varmaan myös kovasti ihmetellyt, miksei muka ehdi käymään vessassa ym. Kakkonen myös nukkuu pitkiä päiväunia, joiden aikana ehtisi tehdä vaikka mitä (tosin nyt kahden lapsen äitinä se "vaikka mitä" on lähinnä esikoisen kanssa puuhaamista).

 

[Elina1]

Ai niin, ja esikoisen kohdalla yllätti pyykin vähyys, kuopuksen kohdalla sen paljous!

 

[Taukku]

Mullakin ekan kanssa yllätti se, että koko ajan piti olla hälyytysvalmiudessa. Muksulla tuntui olevan sensorit, että kun äiti sai kahvin kuppiin tai yritti mennä suihkuun, niin rähinä alkoi. Esikoinen oli/on edelleen todella vaativa luonteeltaan. Joku ihmetteli, että miksei voi käydä suihkussa rauhassa illalla. Mä ainakin haluan käydä suihkussa aamuisin, että yön hiet saa pestyä pois ennen ihmisten ilmoille menoa. Toinen olikin vauva-aikana huomattavasti helpompi, mutta "ongelmat" alkoivat samalla kun pikkumies alkoi liikkumaan. Silmät olisi pitänyt olla selässäkin.

Nyt meillä on jo "isot" lapset 7v ja 10v (molemmat vammaisia + vakavasti sairaita) ja he ovat erittäin paljon huomiota vaativia. Edelleen nuorimmaisesta pitää tietää koko ajan, että missä hän menee ja mitä tekee. Hetkeksikään ei saa huomio herpaantua. Jos ollaan molemmat kotona, niin pitää olla sovittuna, että kumpi vahtii ja "ilmoittaa" toiselle, jos esimerkiksi menee sinne suihkuun, jotta toinen ottaa vahtivuoron. Aina ei siis helpotusta tapahdukaan lasten kasvaessa. Ja tästäkin huolimatta meille syntyy kolmas lapsi elokuussa, enkä usko, että mikään enää yllättää

 

[äiti80-]

Muakin on yllättänyt tää vauva-elämän helppous. Uskon kyllä, että raskaampi vaihe alkaa kun tuo vauva tuosta kasvaa. En ymmärrä, miksi aina sanotaan että vauva-vaihe on rankka. MInusta tämä on tosi helppoa. Ruoka kulkee kätevästi mukana äidin tisseissä, vauva on vähään tyytyväinen - ei tarvitse virikkeitä, ei valita että "äiti, mulla on tylsää" vaan kaikkeen kelpaa syli tai tissi. Toki varmasti riippuu lapsestakin, mutta oma kokemus on tämä. Vauva on nyt 4 kk.

Meilläkin kyllä nukutaan melko huonosti yöt, herätyksiä on 3-5 kertaa yössä, mutta en ole kokenut sitä vaikeaksi. Teen kuten helpoimmalla itse pääsen eli meillä nukutaan perhepedissä. Näin saan itsekin unta.

Pyykkiä tulee aika vähän. Pahimmat puklukaudet tuntuu olevan jo ohi, joten 1-2 pyykkipäivää viikossa riittää.

Ehkä mulle on sitten suotu helppohoitoinen vauva, mutta en todellakaan ole tätä vauva-arkea raskaaksi kokenut. Toki on päiviä, jolloin väsyttää ihan julmetusti ja vauva vaan huutaa, mutta yleisesti ottaen tämä on mukavampaa kuin mitä kuvittelin. Suihkuun ja vessaan pääsen hyvin, sanomalehden luen kun vauva menee päikkäreille.