...
Oli pakko purkaa tunteita jonnekkin, ja tänne päädyin..
Olen miettinyt tätä jo kauan, mutta aisiasta kun ei voi jutella tuttujen kanssa. Onko tämä nyt sellainen "tabu"?
Millainen on huono äiti, ja olenko minä se?
Tai siis olen, mutta voiko sille enää tehdä mitään?
Pidän kaikista kolmesta lapsestani. Ainoastaan yksi heistä on enemmän tai vähemmän "suunniteltu", muut aivan vahinkoja.
Ainoastaan tämän yhden lapsen kanssa olen mielestäni hyvissä väleissä.
kahden muun kanssa on jatkuvasti napit vastakkain.
Voisin sanoa että vihaan ainakin näitä kahta, mutta niinhän ei äiti saa sanoa, vaikka tahtoisi. Mutta vaikka lähtisin, en voisi enää elää ilmankaan heitä. Ajattelin jo häippästä vain tämän yhden lapsen kanssa, mutta muuttaako pakeneminen mitään..?
Koetan vain elää ja uskoa että ensi vuonna asiat ovat paremmin, osaisin olla äiti ja lapsetkin sitten isompia. Tätä olen hokenut jo siitä päivästä kun vanhin syntyi. Asia vain ei ole muuttunut vuosien myötä paremmaksi...
Tajusin 2-vuotta sitten että minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus joka tuli taas viimeisen lapsen jälkeen. Mies piti minua vain vaikeana tapauksena ja syytti kuukauden aikaa. Mutta entä kun elämä on tuntunut p*#&%¤ta jo ala-asteesta asti? Onko se geeneissä ja synnynnäistä? Vai olenko vain lapsuudessa sekoittanut pääni ihan kunnolla?
Olen nykyään siis 26-vuotias, kolmen lapsen yh. Asun kaupugissa jota inhoan, jonne muutin x:n työn mukana. Opiskelen 6-vuoden mukula-loman jälkeen ja koetan selvitä arjesta. Hankkia koulutusta että saisin töitä jolla maksaa lainaa että saisin lapsilleni sen ihanan kodin. Mutta miksi? kun olen töissä, en ehtisi nähdä lapsia kuin 5h/pv. Ja siitäkin ajasta he tahtovat olla osan harrastuksissa ja kavereiden kanssa. Vanhimman lapsen koulukin pitää meidät tiukasti täällä. Sukulaisia ei pahemmin ole ja kaveritkin kaukana. Tällä paikkakunnala niitä jokunen on, mutta ei sellaisia joihin voisi pahan paikan tullen luottaa. Tunnen olevani aivan yksin. Painoni on noussut 2000-luvulla 30kg, ja siltä tuntuu sekä näyttää. Tiedän etten voi rakastaa muita ennen kuin opin pitämään itsestäni. Mutta eteisen peilissä vastaan tuleva tankkeri ei helpota uskomaan parempaan. Kyllä, olen laihduttanut moneen otteeseen, ja aina sen jälkeen tullut raskaaksi ja taas sama rumba uudestaan. Nyt mennyt jo 2-vuotta etten ole tullut onneksi raskaaksi. Taas mahdollisuus aloittaa se ikuinen laihdutus. Se jota olen tehnyt jo 10-vuotiaasta, huonnolla menestyksellä..
Kyllä, olen puhunut asiasta ylä-asteella, sain nipun esitteitä oikeasta ruokavaliosta, liikunnasta jne. Ammattikoulussa uskalsin puhua terkkarille lukihäröstäni, hän lupasi palata asiaan. Siitä on mennyt jo 10-vuotta.. Nyt aloitettuani opiskelut taas puhuin terkkarille. Antoi monen monta numeroa eri tukilojoille ja neuvolaa, psykiatrille... Jokainen sanoo lähes samaa: liiku, syö terveellisesti, ole iloinen.
Entä jos ei pysty? Entä jos aamulla herätyskellon ääni on vain ääni siitä että taas se alkaa? Lasten iloiset huudot vain viesti siitä ettei lepoa enää ikinä?
Jääkaapista aamupalan etsiminen kertoo vain sitä että taas lähdettävä rattailla kauppaan huutavan mukula lauman kanssa? Rahat laskettava tarkkaan. Kellon katsominen viiltää hermoja:aina myöhässä, aika ei riitä, olisi pitänyt olla jo nukkumassa, pitää herätä jo.. Kesää odottaa ja siitä ei osaa nauttia: lapset palaa, itikat, mäkärät, paarmat puree. Hiekkaa silmissä, loma, olisi tehtävä vaikka mitä kun on aikaa. Mikään ei kuitenkaan etene...
Ja vali vali jatkuu..
En oleta kenenkään kirjoittavan tms. Oli vaan päästettävä pihalle.
Aina olen pärjännyt ja pärjään nytkin.
Oli pakko purkaa tunteita jonnekkin, ja tänne päädyin..
Olen miettinyt tätä jo kauan, mutta aisiasta kun ei voi jutella tuttujen kanssa. Onko tämä nyt sellainen "tabu"?
Millainen on huono äiti, ja olenko minä se?
Tai siis olen, mutta voiko sille enää tehdä mitään?
Pidän kaikista kolmesta lapsestani. Ainoastaan yksi heistä on enemmän tai vähemmän "suunniteltu", muut aivan vahinkoja.
Ainoastaan tämän yhden lapsen kanssa olen mielestäni hyvissä väleissä.
kahden muun kanssa on jatkuvasti napit vastakkain.
Voisin sanoa että vihaan ainakin näitä kahta, mutta niinhän ei äiti saa sanoa, vaikka tahtoisi. Mutta vaikka lähtisin, en voisi enää elää ilmankaan heitä. Ajattelin jo häippästä vain tämän yhden lapsen kanssa, mutta muuttaako pakeneminen mitään..?
Koetan vain elää ja uskoa että ensi vuonna asiat ovat paremmin, osaisin olla äiti ja lapsetkin sitten isompia. Tätä olen hokenut jo siitä päivästä kun vanhin syntyi. Asia vain ei ole muuttunut vuosien myötä paremmaksi...
Tajusin 2-vuotta sitten että minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus joka tuli taas viimeisen lapsen jälkeen. Mies piti minua vain vaikeana tapauksena ja syytti kuukauden aikaa. Mutta entä kun elämä on tuntunut p*#&%¤ta jo ala-asteesta asti? Onko se geeneissä ja synnynnäistä? Vai olenko vain lapsuudessa sekoittanut pääni ihan kunnolla?
Olen nykyään siis 26-vuotias, kolmen lapsen yh. Asun kaupugissa jota inhoan, jonne muutin x:n työn mukana. Opiskelen 6-vuoden mukula-loman jälkeen ja koetan selvitä arjesta. Hankkia koulutusta että saisin töitä jolla maksaa lainaa että saisin lapsilleni sen ihanan kodin. Mutta miksi? kun olen töissä, en ehtisi nähdä lapsia kuin 5h/pv. Ja siitäkin ajasta he tahtovat olla osan harrastuksissa ja kavereiden kanssa. Vanhimman lapsen koulukin pitää meidät tiukasti täällä. Sukulaisia ei pahemmin ole ja kaveritkin kaukana. Tällä paikkakunnala niitä jokunen on, mutta ei sellaisia joihin voisi pahan paikan tullen luottaa. Tunnen olevani aivan yksin. Painoni on noussut 2000-luvulla 30kg, ja siltä tuntuu sekä näyttää. Tiedän etten voi rakastaa muita ennen kuin opin pitämään itsestäni. Mutta eteisen peilissä vastaan tuleva tankkeri ei helpota uskomaan parempaan. Kyllä, olen laihduttanut moneen otteeseen, ja aina sen jälkeen tullut raskaaksi ja taas sama rumba uudestaan. Nyt mennyt jo 2-vuotta etten ole tullut onneksi raskaaksi. Taas mahdollisuus aloittaa se ikuinen laihdutus. Se jota olen tehnyt jo 10-vuotiaasta, huonnolla menestyksellä..
Kyllä, olen puhunut asiasta ylä-asteella, sain nipun esitteitä oikeasta ruokavaliosta, liikunnasta jne. Ammattikoulussa uskalsin puhua terkkarille lukihäröstäni, hän lupasi palata asiaan. Siitä on mennyt jo 10-vuotta.. Nyt aloitettuani opiskelut taas puhuin terkkarille. Antoi monen monta numeroa eri tukilojoille ja neuvolaa, psykiatrille... Jokainen sanoo lähes samaa: liiku, syö terveellisesti, ole iloinen.
Entä jos ei pysty? Entä jos aamulla herätyskellon ääni on vain ääni siitä että taas se alkaa? Lasten iloiset huudot vain viesti siitä ettei lepoa enää ikinä?
Jääkaapista aamupalan etsiminen kertoo vain sitä että taas lähdettävä rattailla kauppaan huutavan mukula lauman kanssa? Rahat laskettava tarkkaan. Kellon katsominen viiltää hermoja:aina myöhässä, aika ei riitä, olisi pitänyt olla jo nukkumassa, pitää herätä jo.. Kesää odottaa ja siitä ei osaa nauttia: lapset palaa, itikat, mäkärät, paarmat puree. Hiekkaa silmissä, loma, olisi tehtävä vaikka mitä kun on aikaa. Mikään ei kuitenkaan etene...
Ja vali vali jatkuu..
En oleta kenenkään kirjoittavan tms. Oli vaan päästettävä pihalle.
Aina olen pärjännyt ja pärjään nytkin.
