Mikä mulla on?

[voiko kukaan ymmärtää?]

Oon 11kk ikäisen kotiäiti. Asun oman äitini luona koska suhde lapsen isään kariutui jo alkumetreillä siis jo ennen synnytystä ja tällä hetkellä ei olla missään väleissä. Saan äidiltä apua mutta silti olen niin tajuttoman väsynyt vaan joka päivä. Jokaikinen aamu on vaikea nousta, en koe omasta lapsesta sitä iloa mitä haluaisin. Tuntuu että sydän vaan hakkaa, olen hermoraunio ja uupunut.

Ei auta vaikka joskus saisinkin nukkua pidempään. Pyörin ja uni on levotonta. Olen kokeillut lääkkeitäkin, mutten saanut apua, tuli vaan pahoivointia ja tärinää. Unipilleritkään ei auta mua nukkumaan paremmin. Havahdun lapsen joka liikahdukseen, herään sydän tykyttäen ja luulen nukkuneeni pari tuntia vaikka todellisuudessa olen nukahtanut jonkun 10-20min. Ja aamuyöstä sitten kelaan koko elämäni läpi, en pääse niistä ajatuksista missä asioissa olen epäonnistunut.

Lapsi on kuin itse aurinko. En vain osaa/jaksa/kykene olemaan hyvä äiti. Nautin suuresti kun pääsen yksin vaikka kauppaan. Joskus tekisi mieli vain kadota jonnekin. Ja oloa ei paranna se, että lapsi rakastaa mummiaan yli kaiken. Mummin syliin haluaa aina kun mahdollista. Eipä se ole ihmekään, koska mummi jaksaa leikkiä, laulaa, olla sellainen rento ja huolehtiva. Itse märehdin jossain suossa vaikka mulla on ihana lapsi.

Mistä mä saan voimia? Olenko mä ihan hullu? En jaksa suunnitella tulevaisuutta. En kestä edes ajatusta että mun pitäisi asua ja elää ihan yksin, siis ilman elämänkumppania. Ahdistaa kaikki. Ei tämän näin pitänyt mennä!

 

[Pamppelsson]

Kuulostaa lähinn siltä että olet masentunut, uupunut, ahdistunut.. Kannattaa käydä lääkärin kanssa juttelemassa mahd pian!
:hug:

 

[Otsoemo]

Kyllä nyt sinä tarvitset apua. Kuulostaa masennukselta. Voitko puhua neuvolassa tilanteestasi?

 

[.]

Olisiko jostain masennuslääkkeistä apua. Jonkun kanssa keskusteluajoista apua? Masentuneelta kyllä vähän kuulostat. Tsemppiä

 

[petomamma harmaana]

Synnytyksenjälkeinen masennus? Tai masennus joka tapauksessa. Kahdesti tuon (eron ja epäonnistumisen tunteet) kokeneena kuulostaa tutulta. Masennuslääkkeiden syömisen aloitin ku pienempi oli 7kk. Nyt siitä on 3,5v ja lääkityksen purku käynissä. Kannatti, olo alkoi helpottaa ja tulevaisuus näyttää valosammalta. VOIMIA!!!

 

[vieras2]

Onko sulla ketään lähipiirissä kelle puhua? joku muu kuin äitisi, ja vahvasti uskon että löydät voimavarat ja olet hyvä äiti kun myös itse voit hyvin

 

[ap]

Siis mä tunsin tätä samaa ahdistusta jo 2kk synnytyksestä ja aloitin masennuslääkkeet. 3 eri merkkiä kokeiltiin, söin niitä siis kuukausia ja hoitovaste olisi pitänyt tulla. Masennuin vain entisestäni sivuvaikutusten takia. Ja pariin otteeseen kävin ihan lääkärillä ja sitten psykologilla 2 kertaa kuukaudessa. Nyt en ole vähään aikaan käynyt. Ainoat nyt tosiaan nuo unilääkkeet ja tarvittaessa rauhoittavaa, mutta rauhoittavat väsyttää ja koska olen väsynyt jo muutenkin, niin en mitenkään jaksa tuonikäisen vilpertin kanssa tokkurassa. Pari ystävää on etääntynyt, se tavallinen tarina että tulee työ, perhe, taloprojekti ym... Ja kaipaan vieläkin lapsen isää. Siitä en pysty puhumaan kenellekään. Käyn yksin sitä surutyötä läpi.

 

[ap]

Lisään vielä sen, että en ole koskaan kokenut olevani mikään "äitityyppi". Siis olen haaveillut aina pikkuisesta perheestä; mies, minä ja lapsi, ehkä kissakin. Kaipaan omaa aikaa, olen kai vähän melankolinen ja erakkotyyppinen. Silti, lapseni on todellakin rakas, elämäni pääasia. Ihmettelen kun toiset äidit hoitaa isoja perheitä ja ovat niin tsemppinä vaikka varmasti väsyttää. Itse olen ollut aina jotenkin "yksinäinen susi" ja masennukseen taipuvainen. Ja sellainen joka takertuu menetettyyn rakkauteen. En jotenkin osaa mennä elämässä eteenpäin.