Mikä mättää?

[giusgtfiatfial]

Elleissä on varmaankin ollut jo aiemmin keskustelua kuviosta "nainen haluaa naimisiin, mies ei ", mutta kirjoitan silti, sillä toivon asiallisia kommentteja ja toivottavasti kirjoittaminen auttaa myös jäsentämään omia ajatuksiani.

Olemme 28-vuotias avopari, jolla on yhteistä historiaa takanaan kuusi vuotta, joista avoliittoa neljä vuotta. Emme ole kihloissa eikä meillä ole lapsia. Koen itseni onnelliseksi suhteessamme: toisen kanssa on mukava olla, on yhteisiä harrastuksia, saamme erimielisyydet selvitetttyä ja tunnen kumppanuutta poikaystäväni kanssa ja olen sitoutunut häneen. Myös poikaystäväni on sanonut, että tulemme hyvin toimeen keskenämme, on sanonut olevansa sitoutunut minuun sekä olevansa tyytyväinen parisuhteeseemme. Ja mikäli ulkopuolelta haetaan vahvistusta suhteellemme, niin eräs kavereistani on kommentoinut, että näytämme vieläkin onnellisilta ollessamme yhdessä.

Kuten jutun alusta käy ilmi, tilanne on se, että olen alkanut viime aikoina tuntea itseni valmiiksi menemään kihloihin ja olen alkanut myös haikailla naimisiin menoa. Mies taas ei tunne samoin. Hänen sanojensa mukaan kihlat/avioliitto eivät merkitse hänelle mitään eivätkä muuttaisi mitenkään arkea. Olen sanonut, että jos avioliitto ei merkitse hänelle mitään, niin eikö sitten olisi ihan sama, jos mentäisiinkin naimisiin? Mies ei ole osannut sanoa tuohon oikein mitään, vaan vedonnut siihen, että kaikki hänen kaverinsakin asuvansa avoliitossa (lapsellinen perustelu mielestäni) ja ettei viihtyisi häiden keskipisteenä. Olen todennut tähän, että en haaveile mistään prinsessaunelmapäivästä hääleikkeineen, vaan häistä tulisi hyvinkin pienimuotoiset, koska minulle avioitumisesta tärkeintä on julkinen sitoutuminen toiseen ja tilanteen romanttinen luonne eivätkä ulkoiset puitteet.

En ymmärrä miehen perusteluita, sillä jos hän on kerran sanonut olevansa vakavissaan suhteessamme ja onnellinen kanssani, niin mikä sitten tekee kihlautumisesta/avioitumisesta niin vaikean?! Miehen vanhemmat ovat olleet onnellisesti aviossa yli 30 vuotta eli hän on saanut kotoaan hyvän kuvan avioliitosta. Hänellä ei ole takanaan purkautuneita kihlauksia, jotka olisivat vieneet uskon viralliseen sitoutumiseen, vaan olen hänen ensimmäinen "vakava" tyttöystävänsä. Mies on luonteeltaan hyvin tasainen ja rauhallinen enkä usko, että sitoutumiskammon taustalla olisi se, että hän haluaisi vielä "kokeilla" muita. Ehkä hän on hitaasti kypsyvää sorttia, sillä sanoi pari vuotta, ettei välttämättä halua ikinä lapsia, mutta nyt viime aikoina onkin alkanut sanoa haluavansa lapsia sitten joskus.

En todellakaan halua ruinata kihloja/avioliittoa, vaan olen yrittänyt puhua asiasta järkevästi ilman mitään kinuamista. Ymmärrän täysin, että julkinen sitoutuminen on kahden kauppa eikä asiassa ole järkeä, elleivät molemmat ole täysillä mukana. Ellei mies todella halua sitoutua, minullakin on ylpeyteni enkä halua olla mikään riivinrauta, joka raahaa vastahakoisen miesparan papin puheille Mitä mieltä olette, kannattaisiko antaa vain ajan kulua ja toivoa, että mies kypsyy vuosien myötä ajatukseen avioliitosta? Tiedän, että miehen keskimääräinen avioitumisikä on 31 vuotta, eli siihen on kyllä vielä aikaa. Vai kannattaako minun haudata suosiolla haaveeni kihloista/avioliitosta ja olla tyytyväinen muuten hyvintoimivaan suhteeseen? Vai onko tilanne sellainen, että mies nyt vain kaipaisi "potkua persuksille" ?

 

[ainokainen]

Täällä ole juuri tuosta aiheesta aiemmin tällainen keskustelu, käy vilkaisemassa:
http://keskustelu.plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/keskustelu/t1761119

 

[vanha juttu]

Niinhän sitä sanotaan, että mies voi kärsiä sitoutumiskammosta niin kauan, kun sitä oikeaa ei tule vastaan. Jos mies todella haluis, hän olis kosinut sua samantien, ja olis vakavissaan pistämässä sun kanssa perheen pystyyn. sellasisiakin miehiä on, jotka haluaa kihloihin ja naimisiin ja tottakai sulla on oikeus etsiä sellainen ihminen, jos sitä haluat. Sit on näitä viihtyjiä, viihdytään niin kauan, kun on kivaa, mut mistään sen kummemmasta ei aleta edes keskustella. Anna miehen mennä menojaan, pistä suhde paussille ja katso, miten käy.
Kyllä se palaa, jos on palatakseen, jos ei palaa ja menee menojaan, se on nyt helpompi, kuin myöhemmin.

 

[ja sukulaisilla..]

mies voi puhua sitoutumisesta, muttei välttämättä pohjimmiltaan ymmärrä itsekään, miten isosta asiasta puhuu. Puhuu, jotta olisit rauhallinen, ja koska suhteessa "kuuluisi" olla sitoutunut ja varmaan ihan hyvä tarkoitusperä on, mutta pohjimmiltaan ei silti tekoihin asti ole sitä mieltä.

Se mikä pisti silmään tuossa, oli, että et puhu rakastumisesta, etkä rakastamisesta sanallakaan. Työkavereiden kanssa voisi tuntea tuollaisia tuntemuksia ja tilanteita, mitä kuvaat, mutta entäs ne syvemmät tunteet, jotka saa sen aidon halun sitoutua aikaan. Ei se tunne, että voi olla jonkun kanssa, vaan se, ettei voi olla ilman?

 

[miksi naimisiin.]

Miksi pitää mennä naimisiin ja kihloihin? Nykypäivänä on ihan tavallista, että asutaan yhdessä ja perustetaan perhe, vaikka ei olla kihloissa tai edes naimisissa.

Olen saman ikäinen kuin sinä, ap., mutta itse en kyllä naimisiin menemistä haikaile yhtään vielä tässä vaiheessa elämää.

Mitkä sitten ovat ap., perustelusi, että MIKSI tahdot naimisiin? Jos teillä on hyvä olla yhdessä tässäkin tilanteessa, niin miksi se naimisiin ja kihloihin meneminen on niin tärkeää? Ettekö pysty elämään yhdessä ilman papin aamenta? Jos mies ei koe olevansa vielä siihen valmis, niin silloin hän ei myöskään ole. Ehkä hän ajattelee asiaa vähän pidemmällä tähtäimellä, mitä kaikkea avioliitto tuo mukanaan, ja jos tulee ero, niin avioliitossa se on hankalampaa kuin avoliitossa.

 

[Kunnioita miestäsi]

Niin, jos ollaan eri mieltä asioista, niin kyllä se on sen muutosta haluavan asia perustella esim. avioitumishalut niin hyvin, että toinenkin ne ymmärtää ja ehkä sitten siihen suostuu. Ei kenenkään tarvitse tehdä jotain noin isoa oikeudellisesti sitovaa sopimusta ilman täydellistä omaa tahtoa siihen. Eli tee nyt ensin itsellesi selväksi että mikä siinä avioitumisessa on niin tärkeää ja mikä muuttuisi suhteessa nykyiseen. Koita sitten keskustella miehesi kanssa asiasta.

Kaikille avioliittoa suunnitteleville vielä muistutus: aviopuolisoiden välillä on elättämisvelvollisuus, joka saattaa tietyissä tapauksissa jatkua vielä avioeronkin jälkeen. Joten harkitkaa todella huolella avioitumista, voitte jäädä määrättömäksi ajaksi elättämään loisivaa puolisoa vaikka eroaisittekin! Ja toivottavasti ap. kertoo myös tämän miehelleen. Ja muistakaa puhua avioehdosta! Rehellisyys ennen kaikkea nääs.

 

[sitoutumista vai ei]

Niinhän sitä sanotaan, että mies voi kärsiä sitoutumiskammosta niin kauan, kun sitä oikeaa ei tule vastaan. Jos mies todella haluis, hän olis kosinut sua samantien, ja olis vakavissaan pistämässä sun kanssa perheen pystyyn.

Jep, näin meillä. Mies ei ole koskaan suostunut kihloihin / harkitsemaan avioitumista tai lapsia ennen kuin me tapasimme. Jo suhteen alkuvaiheessa hän alkoi puhua kuinka olen ensimmäinen nainen jonka kanssa voisi mennä naimisiin, ja hieman myöhemmin sitten kosikin. Jopa lapsista on alkanut puhua... Kyllä oikeasti rakastunut uskaltaa sitoutua.

 

[giusgtfiatfial (alkuperäinen)]

Mitkä sitten ovat ap., perustelusi, että MIKSI tahdot naimisiin? Jos teillä on hyvä olla yhdessä tässäkin tilanteessa, niin miksi se naimisiin ja kihloihin meneminen on niin tärkeää? Ettekö pysty elämään yhdessä ilman papin aamenta? Jos mies ei koe olevansa vielä siihen valmis, niin silloin hän ei myöskään ole. Ehkä hän ajattelee asiaa vähän pidemmällä tähtäimellä, mitä kaikkea avioliitto tuo mukanaan, ja jos tulee ero, niin avioliitossa se on hankalampaa kuin avoliitossa.[/quote]

Miksi en sitten haluaisi naimisiin? Arvostan avioliittoa instituutiona ja vaikken olekaan mitenkään uskonnollinen henkilö, haluaisin kuitenkin suhteellemme kirkon siunauksen. Nyt joku pitää tietysti minua naiivina, mutta minusta on yksinkertaisesti kaunista, että kaksi ihmistä lupaa läheisten ihmisten läsnäollessa rakastaa toisiaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Vaikea selittää, mutta minulle kihlaus ja avioliitto ovat olleet aina tärkeitä ja kauniita asioita elämässä, ja tuntuisi pahalta, jos oikean ihmisen kohdattuani molemmat jäisivätkin kokematta. Ehkä olen sitten romanttinen hölmö , mutta en toisaalta ymmärrä, miksi pitäisi hirveästi perustella naimisiinmenohalua, jos kokee löytäneensä oikean ihmisen, jonka kanssa haluaa viettää loppuelämänsä. Eikö siinä tilanteessa ole ihan luonnollista toivoa avioliittoa? Korostan vielä, etten voisi kuvitellakaan kihlausta/avioliittoa, jos olisin epävarma tunteistani enkä ole elänyt elämääni haaveissa leijuen ja miettien, milloin pääsen naimisiin. Ja mitä juridisiin seikkoihin tulee, onhan avioliitto aina turvatumpi kuin avoliitto. Kuten aiemmin kirjoitinkin, en tietenkään halua painostaa ketään viralliseen sitoutumiseen, koska eihän sitoutumisella ole mitään merkitystä, jos molemmat eivät ole täydestä sydämestään mukana. Jos näyttää siltä, ettei mies halua kihloja/avioliittoa, niin sitten niitä ei tule.

 

[49 -vuotias vaimo]

Minä olin 29-vuotias mennessäni naimisiin,samoin mieheni. Olimme olleet 4 vuotta yhdessä,josta kaksi vuotta kihloissa. Näin jälkeenpäin muistelen,että minä olin aloitteentekijänä sitoutumisen suhteen.
Nuorena miehet eivät ymmärrä sitoutumista samalla tavalla kuin nainen. Naiselle tulee pesän rakennusvietti jossain vaiheessa,sille ei voi mitään ja se on luonnollista. Älä häpeä sitä. Mies ei ehkä ymmärrä,että nainen on turvaa haluava olento.

Meillä oli avioliitossa ensimmäinen kunnon kriisi,kun olimme olleet naimisissa 10 vuotta. Mieheni tokaisi kerran ohimennen,että ollaan sännätty avioliittoon miettimättä asiaa tarpeeksi. Olin järkyttynyt asiasta. No onneksi kriisistä selvittiin,olihan meillä 3 pientä lastakin. Toinen vakava kriisi oli,kun olimme olleet 20 vuotta naimisissa. Olimme eron partaalla ja puhuimme yöt ja onneksi selvisimme taas,ja rakastuttiin uudelleen. Menettämisen pelko sai meidät heräämään. Arki oli vienyt voimat ja rakkaus oli hiipunut.
Mieheni sanoi,että hän nyt vasta tajuaa 50-kymppisenä,mitä tarkoittaa sitoutuminen
toiseen ja suhteen hoitaminen,hellyyden näyttäminen,yhdessä tekeminen.

Sinulle sanoisin,että teidän olisi hyvä keskutella asiasta kunnolla. Varo painostamasta mitenkään avomiestäsi,sanot vaan,että on hyvä keskustella asiasta. Keskustele myös siitä miten paljon teillä on rakkautta ja kiintymystä toisiinne. Ja miltä tuntuisi menettää toinen. Luokaa turvallinen olotila molemmille.

Kannustan keskustelemaan avoimesti kaikista asioista varsinkin ikävistä,koska niiden oikea käsitteleminen tulee olemaan suhteenne toimimisen mittarina.

Rohkeutta peliin

 

[anni.]

Mäkin olen varovaisesti samoilla linjoilla niiden kanssa, jotka uskovat että rakastava ja rakastunut uskaltaa sitoutua. Tietysti ihmisiä on erilaisia, joten ihan varmasti on niitäkin jotka rakastavat ihan todella eivätkä silti halua naimisiin.

Itse olin 4 vuotta exäni kanssa. Exä olisi halunnut kihloihin ja naimisiin. Minä en vaan pystynyt. Sanoin, etten koskaan mene naimisiin. Sitten kohtasin nykyiseni ja exä jäi. Aloin huomata kuinka testailin sormuksiani vasempaan nimettömään ja kaipasin todellakin sitoutumista. Olimme olleet 4,5 vuotta yhdessä kun menimme kihloihin. 7,5 vuoden yhdessäolon jälkeen menimme naimisiin ja mikään ei koskaan ole tuntunut niin oikealle.

Toisaalta ikäkin tekee. Exän kanssa ollessani olin reilu parikymppinen ja nyt kolmikymppinen. Mutta en kyllä vieläkään menisi exän kanssa naimisiin vaikka maksettaisiin.

Minulle tuli nykyisen kanssa juuri tuollainen olo kuin ap:llä on. Halusin sitoutua mieheen, lupautua toiselle kunnes kuolema erottaa, varmistua siitä että molemmat tahdomme samaa ihan tosissamme. Haluan elää mieheni kanssa lopun elämäämme ja minusta avioliitto vain kuuluu asiaan. Enkä koskaan olisi tehnyt lapsia ilman että olen avioliitossa. Ehkä vain olen sitten siinä mielessä vanhanaikainen. Mutta exän kanssa ollessani olin kyllä varma etten koskaan menisi naimisiin. Sinänsä se voi olla vielä sellaista lapsuuden ja nuoruuden perään haikailua, aikuiset menee naimisiin ja sitoutuu toiseen ihmiseen. Mutta nykyään haluan olla aikuinen, en enää haikaile vapaan ja sekoilevan teini-iän perään.

Minä en koskaan vihjaillut miehelleni sitoutumishaluistani. Mies ei sitten uskaltanut kosiakaan ennen kuin oltiin oltu se 4,5 vuotta yhdessä. Hän kertoi luulleensa, että minä en koskaan menisi naimisiin (olin varmaan suhteen alussa sanonut jotain sellaista). Aloin vaan jossain vaiheessa kysellä miehen suunnitelmia muutaman vuoden päähän ja pidemmällekin. Kyselin olenko minä osa noita suunnitelmia. Ja siihen aikaan monet miehen kaveritkin menivät kihloihin. Voi olla lapsellista , kuten sanoit ap, mutta luulen että sekin on saattanut vaikuttaa. Ehkä voitkin yrittää kannustaa miehen kavereita kihlautumaan

 

[Hupaisaa!]

Ei nyt ole ihme, jos miesystävä ei ihan vakuutu, jos ap perustelee avioitumishaluaan näillä asioilla - varsinkaan jos kumppani ei jaa hänen ajatusmaailmaansa:

- arvostan avioliittoa instituutiona (minä en)
- haluaisin suhteellemme kirkon siunauksen, vaikken ole mitenkään uskonnollinen (outoa ja epärehellistä, mitä järkeä on olla tapakristitty?)
- minusta se on yksinkertaisesti kaunista (minusta ei, on muitakin tapoja näyttää rakkautensa)
- avioliitto on aina turvatumpi kuin avoliitto (eli taloudellista hyötyäkö tavoittelet?)
- vaikea selittää (no siltä näyttää!)
- minulle kihlaus ja avioliitto ovat olleet aina tärkeitä ja kauniita asioita elämässä (ai, no minulle ei)
- tuntuisi pahalta, jos ne jäisivät minulta kokematta (no voi voi, minuakin surettaa, etten ole nainut hormoonibodarin kanssa)
- eikö se ole luonnollista? (no ei. Avioliitto ei perustu biologiaan yhtään sen enempää kuin vaikkapa kellokortti, jolla valvotaan työläisten ajankäyttöä.)
- en ymmärrä, miksi pitäisi hirveästi perustella naimisiinmenohalua (no, sinä et ehkä ymmärrä monia muitakaan asioita, näemmä).

 

[Sivhos]

Mennäkö naimisiin vai ei mennä naimisiin?Jos ollaan tulenpalavasti rakastuttu toisiin,ja vannottu puiston penkillä ikuista rakkautta.miksei voisi mennä naimisiin,kumpi on haraamassa vastaan?Vai ovatko molemmat jättämässä itselleen varauloskäytävän oven raolleen?Siitä helppo häippästä, kun alkaa suhde maistua hapantuneelle,siitäkö kysymys?

 

[anni.]

Ei nyt ole ihme, jos miesystävä ei ihan vakuutu, jos ap perustelee avioitumishaluaan näillä asioilla - varsinkaan jos kumppani ei jaa hänen ajatusmaailmaansa:

- arvostan avioliittoa instituutiona (minä en)
- haluaisin suhteellemme kirkon siunauksen, vaikken ole mitenkään uskonnollinen (outoa ja epärehellistä, mitä järkeä on olla tapakristitty?)
- minusta se on yksinkertaisesti kaunista (minusta ei, on muitakin tapoja näyttää rakkautensa)
- avioliitto on aina turvatumpi kuin avoliitto (eli taloudellista hyötyäkö tavoittelet?)
- vaikea selittää (no siltä näyttää!)
- minulle kihlaus ja avioliitto ovat olleet aina tärkeitä ja kauniita asioita elämässä (ai, no minulle ei)
- tuntuisi pahalta, jos ne jäisivät minulta kokematta (no voi voi, minuakin surettaa, etten ole nainut hormoonibodarin kanssa)
- eikö se ole luonnollista? (no ei. Avioliitto ei perustu biologiaan yhtään sen enempää kuin vaikkapa kellokortti, jolla valvotaan työläisten ajankäyttöä.)
- en ymmärrä, miksi pitäisi hirveästi perustella naimisiinmenohalua (no, sinä et ehkä ymmärrä monia muitakaan asioita, näemmä).

Eikös parisuhteessa ole tarkoitus tehdä kompromisseja? Jos kumppanille on tärkeää mennä naimisiin ja itselle ei ole niin väliä, niin eikös sitä silloin mennä? Toisin päinkin tämä tietty pätee, jos toinen ei missään nimessä halua koskaan naimisiin ja toiselle on ihan sama, niin miksi suotta mennä. Jos molemmat ovat eri periaatteen henkilöitä, sitten ollaan vaikeuksissa.

Olen agnostikko. En tiedä onko jumalaa vai ei. Lapsena ja nuorena minulla oli kuitenkin vahva usko, ja koen edelleen tärkeäksi, että olisin mahdollisen jumalan silmien edessä sidoksissa rakastamaani mieheen.

Kauneutta on vaikea perustella. Joku on toisen mielestä kaunista, toisen ei. Makuasioista ei voi kiistellä.

Avioliitto on turvatumpi kuin avoliitto. Kyllä, taloudellisen hyödyn vuoksihan tämä juridinen puoli on tässä mukana. Avioliittohan on praktisesti katsottuna ennen kaikkea taloudellinen sopimus. Onko siinä jotakin pahaa? Kun ollaan naimisissa, moni asia yksinkertaistuu. Ei tarvitse enää säästää jokaikistä kuittia kaikista hankinnoistaan. Ei tarvitse välittää siitä kumpi ostaa television ja kumpi ruoan. Jos avoliitossa ei pidä huolta siitä, että ruokamenot menee puoliksi samoin kuin tuotehankinnat, se joka on maksanut yhteisestä ruoasta voi joutua ulos suhteesta tyhjin käsin, vaikka siis olisi syytänyt avoliittoon ihan yhtä paljon rahaa kuin toinenkin. Lisäksi jos toinen kuolee, ei tarvitse katsoa kun kumppanin sukulaiset tulee viemään kumppanin rahoilla hankitun omaisuuden, eli pesä voi tyhjentyä, jos itse on ostanut ne ruoat ja kumppani telkkarit ja muut. Tietty voi tehdä testamentin, mutta kuinka moni nuori ihminen sellaisen tekee? Ja avopuoliso maksaa kaikkein korkeimman perintöveron, paljon suuremman kuin aviopuoliso. Lisäksi jos kumppanisi sairastuu, sinua ei välttämättä edes lasketa katsomaan häntä, koska avopuoliso rinnastetaan lain mukaan tuntemattomaan. Tietenkin, jos olet taas osannut etukäteen ilmoittaa sairaalaan itsesi lähiomaiseksi, asia on eri. Mutta avioliitossa nämä kaikki tulee itsestään. Jos lapsia syntyy, ei erikseen tarvitse ilmoittaa kuka on isä. Näitä on aika paljon.

Jos kumppanille on tärkeää kihlaus ja naimisiinmeno ja toiselle kumppanille homobodarin naiminen, kannattaa miettiä onko parilla mitään yhteisiä arvoja. Onko suhteella tulevaisuutta?

Luonnollista voi olla muutkin kuin biologiset asiat, jos ei mennä sanan etymologiaan. Kyllä se perinteistä on ainakin. Tietysti se on taas arvomaailmasta ja asenteista kiinni mitä haluaa kunnioittaa ja toteuttaa omassa elämässään.

Vaikeaa kai naimisiinmenoa on muuten perustella, kuin halulla sitoutua juridisesti tai jumalan silmien edessä, halulla turvata oma ja kumppanin talous jos jotakin sattuu, halulla varmistaa että molempien käsitys tulevaisuudensuunnitelmista on suunnilleen sama, halulla varmistaa, että toinen on tosissaan, halulla viettää loppuelämä yhdessä ja halulla luvata se toiselle. Nämä ovat pitkälti arvomaailma-kysymyksiä. Miten perustelet omat arvosi toiselle, jolla on erilaiset elämänarvot?

 

[emeralda]

Juu minähän se olin, joka tästä topicista aiemman ketjun aloitin... ja taas lähtee:

On se kumma, että naimisiinmenoa pitää aina perustella sadalla eri syyllä - ja sitten jokainen syy huolellisesti teilataan täällä. Syy ei saa missään tapauksessa olla uskonnollinen (olet hölmö hihhuli), romanttinen (olet hölmö hihhuli), taloudellinen (olet vertaimevä, rahaa janoava noita-akka), käytännöllinen (olet tunteeton kyynikko, joka ei usko rakkauteen) jne., eikä mikään muukaan syy käy.

Ettekö te hyvät kriitikot jo vihdoin tajua, että jos jollekulle mikä tahansa em. syistä on tärkeä, se on tärkeä riippumatta siitä, että te kritisoijat ette pidä syytä itsellenne tärkeänä?

Monille tällä palstalla naimisiinmenemättömyyden syyksi riittää "en halua". Eikö ole vähän ristiriitaista? En väitä, että ketään pitää pakottaa naimisiin, tai että se ei-haluaja on väärässä. Ihmettelen vain taas kerran, että miksi syy "haluan naimisiin" on oletusarvoisesti huonompi ja typerämpi kuin syy "en halua naimisiin"?

 

[Inhorealisti1]

Juu minähän se olin, joka tästä topicista aiemman ketjun aloitin... ja taas lähtee:

On se kumma, että naimisiinmenoa pitää aina perustella sadalla eri syyllä - ja sitten jokainen syy huolellisesti teilataan täällä. Syy ei saa missään tapauksessa olla uskonnollinen (olet hölmö hihhuli), romanttinen (olet hölmö hihhuli), taloudellinen (olet vertaimevä, rahaa janoava noita-akka), käytännöllinen (olet tunteeton kyynikko, joka ei usko rakkauteen) jne., eikä mikään muukaan syy käy.

Ettekö te hyvät kriitikot jo vihdoin tajua, että jos jollekulle mikä tahansa em. syistä on tärkeä, se on tärkeä riippumatta siitä, että te kritisoijat ette pidä syytä itsellenne tärkeänä?

Monille tällä palstalla naimisiinmenemättömyyden syyksi riittää "en halua". Eikö ole vähän ristiriitaista? En väitä, että ketään pitää pakottaa naimisiin, tai että se ei-haluaja on väärässä. Ihmettelen vain taas kerran, että miksi syy "haluan naimisiin" on oletusarvoisesti huonompi ja typerämpi kuin syy "en halua naimisiin"?

Jaa että miksikö?

Ehkä siksikin, ettei elämä siitä juuri miksikään muutu. Ennen oli toisin, kun avioliitto oli ennenkaikkea juridinen sopimus, johon työnsivät näppinsä molempien suvut. Rakkauden perään ei kyselty vaan omaisuudenjaon ja taloudellisen turvan.

Nykyisin alkuperäinen syy on melkoisesti menettänyt merkitystään avioliiton perusteena tai ainakaan harva sitä haluaa korostaa. Päinvastoin tehdään avioehtoja, jotka heikentävät taloudellista sidosta.

Niinpä minusta nykyisin on aivan ymmärrettävää, että joutuu perustelemaan haluaan avioitua. Halu elää yhdessä loppuelämä on vähän korni, koska lähes puolet avioliitoista päättyy ennen toisen osapuolen kuolemaa. Avioliitosta on vastaväitteistä huolimatta lähes yhtä helppoa lähteä kuin avoliitostakin. Molemmissa muutetaan erilleen, jaetaan omaisuutta ja sovitaan mahdollisten lasten huollosta ja elatusmaksuista. Eroa pitää hakea, mutta kumppanin suostumusta ei tarvita eikä mitään pakkosovitteluja tai terapioita. Paperi vaan postiin ja vahvistus puolen vuoden harkinnan jälkeen eikä maksakaan paljoa.

Lisäksi moni, etenkin mies, kammoksuu häitä, edes pieniä sellaisia. Puhumattakaan pelosta, että katteeton varmuuden tunne suhteen kaiken kestävyydestä herättää epäilyjä, ettei kumppani enää yritäkään tehdä kykyjensä mukaan onnelliseksi vaan alkaa ennemminkin toteuttamaan omia haaveitaan.

Sanottakoon nyt kuitenkin lopuksi, että minä olen ollut onnellisesti naimisissa jo reilut seitsemän vuotta, koska me molemmat halusimme mennä naimisiin. Mutta ei siihen muita perusteita tarvittu kuin tunne, että me molemmat halusimme sitä.

 

[harkitse ja harkitse tarkkaan]

Mennäkö naimisiin vai ei mennä naimisiin?Jos ollaan tulenpalavasti rakastuttu toisiin,ja vannottu puiston penkillä ikuista rakkautta.miksei voisi mennä naimisiin,kumpi on haraamassa vastaan?Vai ovatko molemmat jättämässä itselleen varauloskäytävän oven raolleen?Siitä helppo häippästä, kun alkaa suhde maistua hapantuneelle,siitäkö kysymys?

Erohan itsellesikin tuli, muistaakseni useammankin kerran. Olisiko kannattanut harkita hieman pidempään ennen avioliittoa?

 

[sylvie.]

Pitää nääs rengastaa se mies, ettei vain karkaa jossain vaiheessa jonkun toisen matkaan, ja näyttää vähän muille, että määpäs oonkin naimisissa lällällää.