Tuohan se tämän ketjun alkuperäinen kysymys oli.
Kysyn nyt yleisesti kaikilta. Huomaatteko eron lähimmäisenrakkauden ja puolisoidenvälisen rakkauden välillä?
Mielestäni ne ovat hyvinpitkälle samanlaisia. Toisesta välittämistä ja tuen ja turvan antamista, eli sitä myötäelämistä.
Mielestäni se voisi mennä jopa niinkin pitkälle, että vieras ihminen voisi käydä sylissäni itkemässä sitä pahaaoloaan.
Mitään seksuaalisia tunteita en ainakaan minä siitä saisi. Ja tuossa on minulla se raja. Sillä vastaavassa tilanteessa puolison kanssa ollessa, niin silloin on ne seksuaalisetkin tunteet mukana.
Tuossa on ainoastaan se iso vaara, että sivulliset tai se toinen osapuoli näkee asia toisin. Koska eihän se näy mitenkään ulospäin miten ajattelen ja tunnen. Eikä kukaan usko edes, jos kerron ettei tunteeni ole seksuaalinen. Kuten tämän ketjun aloittajallekin on käynyt. Ja kyllä minä hyvin ymmärrän ap:n huolen.
Ja jos tuo menisi käytännöntasolle, niin kyllä se salassa pitäisi hoitaa noiden väärinkäsitysten välttämiseksi.
Miten voi omat ajatukset ja tunteet todistaa tosiasioiksi?
Minulla on ollut myös vähän vastaavanlainen tilanne. Olen ollut siis ap:n asemassa. Olin siihenaikaan matkatöissä. Useita vuorokausia yhtäjaksoisesti pois kotoa. Silläaikaa vaimo hoiti erään miehen rakkaussuhde, alkoholi ja muita ongelmia. Mies vietti tuntikausia aikaansa meillä vaimoni kanssa. Helposti voisin kuvitella, että heille sänkykin maistui, mutta en kuitenkaan kuvittele.
Juuri noin mieskin asian selittää.
Sanoo itseään idiootiksi ja häpeää puhelinsoittoja, koska sanoo ymmärtävänsä että olen kokenut hänen ja tuon naisen väliset puhelinsoitot vääränä. Itse hän ei niitä vääränä pitänyt ja hänestä he puhuivat ihan kaikista asioista, kuulema säästä ja viljan kasvamisestakin. Ja puhuivat suhteistaan, siitä miten parisuhteessa on hyviä ja huonoja vaiheita. Ja että hän on selvästi sanonut, että ei se vaihtamalla parane. jokaisessa vähänkin pidemmässä suhteessa on omat ongelmansa, mutta myös onnellisuutensa.
Jossain vaiheessa kaiketi nainen halusi ymmärtää heidän puhelunsa väärin. Näin siis miehen mukaan. Ja kun mies huomasi että nyt puheet kääntyvät aina vaan parisuhteiden, lähinnä hänen pohdintaan, hänestä alkoi olla keskustelut keskustelut. Ja hän alkoi ärsyyntymään. Nainen kuulema "valitti" hänelle kiukuttelemisesta. Ja mies oli kuulema sanonut, että nyt on paras lopettaa nämä soittamiset, sillä eiköhän kaikki asiat ole jo puitu.
Jos näin on ollut, siis pelkkiä puhelinsoittoja, niin miksi nainen laittoi minulle viestin heidän suhteestaan? Ja ihmettelyni jälkeen, jossa kerroin että mies kieltää ehdottomati tapaamiset ja seksit, nainen ilmoittaa että on sekä tavattu, että rakasteltu. Voiko joku oikesti olla niin pipipäinen, että kokee torjutuksi tulemisen noin kovasti?
Mies sanoo, että ensimmäinen viesti oli yllätys, mutta sen hän voisi jotenkin ymmärtää. Mutta tapaamis- ja seksiviestiväite oli hänelle täydellinen yllätys. Hänhän oli kuulema soittanut naiselle ensimmäisen viestin jälkeen ja ilmoittanut, että saat selvittää aiheuttamasi sotkun ja ilmoittaa miksi väität olleesi suhteessa minuun. Ja hänen keskustelunsa sävy oli ollut kuulema raivoisa ja tiukka.
Puhelinerittelyt ovat tulossa, eikä niistä kuulema mitään aktiivista yhteydenpitoa löydy. Mies väittää etteivät ollet puhelinyhteydessä kertaakaan esim viikonloppuisin. Miehen puhelinlasku joulukuulta tuli eilen. Ei sen suurempi kuin aikaisemminkaan, viestejä oli lähetetty 12 kpl koko kuukautena, suurin osa noista minulle.
Kävi tässä niin tai näin, niin silmät avaava kokemus tämä on ollut. Sen verran väitän maailmaa nähneeni, etten ole koskaan luottanut mieheen täydellisesti. Mutta se, että hän kykenisi valehtelemaan minulle kirkkain silmin ja luottavaisen näköisenä, tuntuu edelleen ajatuksena yllättävältä.
Miten voi omat ajatukset ja tunteet todistaa tosiasioiksi? Jos elää, kuten olen itse yrittänyt, loukkaamatta toista ja miettimällä mahdolliset seuraamukset etukäteen, ei tarvitse todistella mahdottomuuksia.