Tässä on TEHOKASTA uskonnollista retoriikkaa, tällä voitte saada päitä kääntymään:
"Askeleet uupuneet yössä yksinäisyyden.
Vaienneet ovat laulut eilisen
ja huomista en vielä nää.
Askeleet uupuneet, minne kuljen, tiedä en.
Kadonneet ovat voimat ihmisen
ja jäljelle vain tyhjyys jää.
Tahtoisin olla kyyhkynen,
joka taivaita piirtää
ja lentää vapauteen.
Tahtoisin löytää uskon sen,
joka vuoria siirtää
ja kulkee päällä veen..
Mutta siipeni särkyivät tuulissa maan
ja uskoni siemen ei kasvanutkaan,
kasvanutkaan.
Askeleet uupuneet, minne jäivät unelmat?
Säilyneet on vain muistot kalpeat
ja toivottomuus valtaa maan.
Askeleet uupuneet, tässäkö nyt kaikki on?
Vaalenneet ovat viljat vainion
ja sirppi seisoo paikallaan.
Tahtoisin jalat rohkeat,
joilla juosta väsymättä
yli suurten vuorien.
Tahtoisin antaa Herralle
kaksi uskollista kättä
ja alttiin sydämen.
Mutta jalkani juuttuivat maan kamaraan
ja käteni väsyivät taistelemaan,
taistelemaan.
Askeleet uupuneet , Isä tuntee jokaisen.
Kyyneleet lempeästi kuivaten
Hän kotiin ohjaa eksyneen.
Askeleet uupuneet , Hän on käynyt saman tien,
sirpaleet kaikki ristin luokse vien
ja alkaa saan taas uudelleen - askeleet."
Ymmärrän mainiosti ihmisen kaipuun uskoa. Haluaisin uskoa. Se on aikuisen kaipuuta takaisin vanhempien hellään huomaan, vastuun luovuttamista muille, tuudittautumista. Onhan se rankkaa joutua seisomaan yksin omilla jaloillaan. Mutta valheellinen tuudittautuminen ei ratkaise ihan lopulta mitään. Valhe on vain laastari ja haava jää. Kunnes toisin todistetaan, en ajattelevana ihmisenä näe mielekkääksi uskoa satuihin. Ja kyllä, pyysin eräs ilta, että Herra, Jeesus, mikä oletkaan, näytä minulle itsesi - olen valmis uskomaan, jos niin teet. Mitään ei tapahtunut. Tiedän uskovaisten vastauksen: et rukoillut kyllin aidosti tai vakavissasi. Voi, rukoilinpas. Olen avoin kaikelle. Mutta kuten sanottu, mitään ei tapahtunut. Ei niin mitään. Ja elämä jatkuu.