Toggle sidebar

Mihin kiire?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kotona, jälleen kerran.
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
K

kotona, jälleen kerran.

Vieras
En nyt keksinyt mitään otsikkoa tilitykselleni, taitaa mennä siis ihan ohi otsikon, kunhan oli pakko päästä tilittämään.. :) Minulla on 1-vuotias lapsi ja olen kotiäitinä ehkäpä tämän vuoden vielä. Päiväni tuntuvat usein aika pitkiltä. Olemme kotona paljon, koska meillä ei ole ystäviä, joilla olisi lapsia. Olen koettanut tutustua ihmisiin muskareissa tai kavereiden kavereihin, joilla on lapsia.
Uusiin ihmisiin tutustuminen ei vaan näytä olevan kauhean helppoa! Monet esimerkiksi muskareiden jälkeen painelevat suoraa päätä syönnin ja pukemisen jälkeen ulos, eivät juuri halua jutella tai tutustua. Tai sitten tuntevat jo jostain ennestään ja höpöttelevät keskenään niin, että mukaan päästäkseen täytyy joko puhua päälle tai keskeyttää. Muuten jää aivan vaille suunvuoroa. Ja jos tekee niin, onko se sitten tunkeilevaa ja röyhkeää käytöstä? Koetan aina luoda kontakteja muskarin jälkeen avoimen päiväkodin tiloissa hengaillessa, mutta se on todeeella raskasta, kun tuntee, ettei vastakaikua ole. Ja vaikka vastakaikua saisi, niin tuttavuus ei etene millekkään muulle tasolle kuin sille, että tavataan muskarissa. Joskus sitä tosin joutuu toteamaan ettei se, että on lapsi, riitä siihen, että voisi olla ystävä jonkun kanssa. Kyllähän siihen tarvitaan muutakin. En kyllä koe olevani mitenkään inhottava, luotaantyöntävä, töykeä tai mitään sellasta. Olen mielestäni avoin ja juttelen ihmisille rohkeasti vaikka kuitenkin olen toisaalta hiukan ujo.
Lehtien palstoilta saa lukea juttuja kaikenmaailman vauvatapaamisista ja menomammoista, kuten juurikin viimeisessä Kaks Plus-lehdessä. Heilläkin tuntui olevan kalenterit pullollaan menoja. Jotenkin on tullut sellainen fiilis, että ihannoidaan, että on kauheasti menossa koko ajan ja sitä parempi, mitä enemmän kaikkea aktiviteettia on.
Minua ihan hävettää ja ärsyttää sanoa, että olemme lähes aina vain kotona, jos joku kysyy mitä me teemme arkisin. Koska kaikki jotenkin odottavat, että lapsen kanssa kävisimme vaikka missä ja tapaisimme mammakavereita yms. Muskari on ainut aktiviteetti, joka meillä on. Muuten tapaan 2 vauvallista tuttua noin kerran kuussa molempia. Eli ei ole hurraamista menojen suhteen -kalenteri on aivan tyhjä. Kyllä sitä kaipaisi jotain tekemistä ja menoja, mutta yksin ei paljon huvita lähteä ja mitä sitä yksin lapsen kanssa tekisi, minne menisi? Mutta pointtihan on siis se, että todellakin olisi kiva saada oikeita kavereita tai ystäviä muista lapsellisista. Pelkät tuttavuudet ja tsemppaamiset heihin tutustuakseen aiheuttavat vain stressiä ja olen oikeastaan melko uupunut sellaisten tapaamisten jälkeen. Siis olenko todella ainut tällanen "epätoivoinen" höpöttäjä, joka palaa muskarireissun jälkeen uupuneena ja yksinäisenä kotiin?
 
Itse olen aivan samassa tilanteessa paitsi että, täällä uudella paikkakunnalla ei ole niitä lapsettomiakaan ystäviä. Käymme muskarissa ja avoimessa, ja ne onkin ainoat paikat joissa saa jonkin aikuiskontaktin mieheni lisäksi, eli viitenä päivänä viikossa puhun vain mieheni ja kahden lapseni kanssa. Mutta sama ilmiö täällä myös, joko on niin tiiviit porukat että sekaan ei mahdu tai pakenevat paikalta välittömästi. Itse olen aina ollut hirmu sosiaalinen joten neljä kuukautta "eristyksissä" tuntuu aivan piinaavalta. Töihin mennessä voisi hyvällä tuurilla saada työkavereista ystäviä, mutta siihenkin vielä 2,5 vuotta aikaa.

Ystävänpäivän alla erittäin yksinäinen äiti
 
Onpa ikävä kuulla! Asun uudella paikkakunnalla ja minulla on 2- ja 0-vuotiiaat lapset. Olen käynyt ainoastaan avoimessa päiväkodissa ja kavereita sieltä tuntuu saavan niin paljon kuin huvittaa. Olen varovasti kysellyt lenkille, leikkideiteille tai pihalle leikkimään. Siis reilusti ehdottanut treffejä niille kenestä pidän. Odotan että kyseinen henkilö ei ole porukassa juttelemassa.

Porukkaan voi olla vaikea änkeä. Minä kyllä oon mennyt hengaamaan niihinkin mukaan =). Nyt onglemana on lähinnä se että kysytään moniin sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei niin kiinnosta mennä. Parempi tosin näin päin.

Mä oon aloittanut kyselemmä tai kehaisemalla ohimennen jotain..."missä käyt kampaajalla?" tai "ihan puku sun lapsella, mistä se on?"... Ihmiset on yllättävän persoja kehuille =)
 
Minulla vähän sama ongelma kuin AP:llä. Tosin sillä erotuksella, että olen kyllä aika ujo. Tosin sitä ei välttämättä päälle päin huomaisi, sillä pystyn kyllä luontevasti juttelemaan ns. vieraiden kanssa. Mutta jo pelkästään uuteen paikkaan meno, jossa ei ole ennestään tuttuja jännittää kamalasti etukäteen. Muutaman kerran olen pakottanut itseni menemään avoimeen perhekerhoon ja eipä sieltä kamalasti ole tuttavuuksia jäänyt. Minusta kaikista pelottavinta on juuri tämä valmiiksi toisensa tunteviin porukoihin "tunkeminen" ja meidän alueen perhekerhossa tuntuu olevan juuri näitä.
 
Ihan samat kokemukset. Olen itse mielestäni avoin ja iloinen ja tutustuisin mielelläni ihmisiin, mutta kehen? En tapaa ketään, jolla olisi aikaa. Vanhat tutu ovat kaukana, kiireisiä tai flunssaisia ja tapaamiset lykkääntyvät kuukausi kerrallaan. Joitakin on, mutta vähän eikä kenelläkään lähellekään samanikäisiä lapsia, jotia tapaisimme. Hyvä että edes jotain, mutta ei ole laaja elämänpiiri meilläkään. Seura kelpaisi ja lapselle tietysti ilman muuta tarvittaisiinkin kavereita ihan pian.

Emme me epätoivoisia ole, mutta voisimme tutustua ehkä tätä kauttakin, jos on joku halukas lähimailla. Turusta me, lapsi 10 kk ja oikein ihana, reipas ja hauska.
 
Hei ap!
Yksinäisyys on varmaan aika yleinen ongelma kotiäideille, minulle myös. Käyn myös joka tapahtumassa, johon vain voi vauvan kanssa mennä, että näkisin ihmisiä. Alku oli aika hankalaa, mutta nyt tämä on lähtenyt rullaamaan ihan kivasti. Kerroin ihan rehellisesti kavereille, että tunnen olevani vähän yksinäinen, kun mieskin on viikot poissa. Sana lähti kiertämään, ja moni tuttu ja kaveri, joiden kanssa ei niin olla oltu läheisiä, on pyytäneet kylään, koska heilläkin on lapsia. Eli ilmeisesti heillekin seura kelpaa. ;) Nyt alan saada myös kerhoista kavereita. Vähintään kerran kuussa käyn sitten muissa kaupungeissa kylästelemässä lapseni kummien luona tai omien kummilapsien luona. Reissaaminen on aina sellainen operaatio, et seuraavana päivänä on vaan ihan iloinen, että saa olla kotonakin.

Kyllä se siitä ap. Samanlaista työlästä tsemppaamista se on varmasti monella muullakin. Ehkä ihan kohtakin törmäät toiseen äitiin, jonka näet tsemppaavan samalla lailla. :D
 
Kannattaa vaan "änkeä" porukkaan, yleensä kyllä mahtuu :). Kaikki kotiäidit joutuvat joka tapauksessa vähän väliä etsimään uusia kavereita päiviksi ja lapsilleen leikkiseuraa, koska äitejä palaa töihin, pois kotivanhempien kuvioista. Toisaalta on totta, että kun on aikansa ollut kotona, muodostanut itselleen mukavan kahvi- ja puistotutturingin, niin ei jaksa aina olla aktiivisena tekemässä tuttavuutta uusille naamoille, joita näkee. Haluaa jutella niiden tuttujen kavereiden kanssa, kun siihenkään ei yleensä liikaa aikaa ole. Harva kuitenkaan tyly on, juttuseura kelpaa yleensä, kun uusi on aktiivinen.

Voi kysyä neuvoa paikallisista kirpputoreista tai mihin aikaan puistoissa on väkeä tms. ja jatkaa siitä. Eihän se viikossa käy, mutta pikkuhiljaa. Voi kutsua ihmisiä omaan kotiinsa kahville, kun vähän on juteltu muutaman kerran, etenkin jos lapset tuntuvat viihtyvän yhdessä. Se on vähän kuin koirapuistossa, ne emännät/isännät ystävystyvät, joiden koirat telmivät parhaiten yhdessä. Kaikki haluavat lapsilleen näille mieluista, mukavaa seuraa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja sama ongelma:
Minulla vähän sama ongelma kuin AP:llä. Tosin sillä erotuksella, että olen kyllä aika ujo. Tosin sitä ei välttämättä päälle päin huomaisi, sillä pystyn kyllä luontevasti juttelemaan ns. vieraiden kanssa. Mutta jo pelkästään uuteen paikkaan meno, jossa ei ole ennestään tuttuja jännittää kamalasti etukäteen.
Click to expand...

Mulla on ihan sama juttu. Samalla tavalla ujo olen siis. En tosiaankaan uskalla mennä avoimeen päiväkotiin tai johonkin perhekahvilaan yksin. Uskallan mennä noihin paikkoihin, jos olen menossa jostain syystä sinne eli esim. muskariin. Jos lapsi olisi jo vanhempi ja haluaisi leikkipuistoihin, tulisi varmaan enempi rohkeasti mentyä sellaisiin vieraisiin paikkoihin. Nyt "kartamme" vielä niitä. Me asumme pääkaupunkiseudulla ja tällä hetkellä meillä on kokemusta kahdesta eri muskaripaikasta, joista en kummastakaan ole löytänyt ihmistä, jonka kanssa olisimme tutustuneet ja samoilla aalloilla. No ehkäpä tämä vielä tästä, kun lapsi kasvaa ja alkaa ymmärtää leikkipuistojen päälle.

 
Mene vain ap rohkeasti avoimeen perhekerhoon! Ainakin meillä päin kerho on tosi kiva ja siellä otetaan lämpimästi vastaan kaikki uudet. Itsekin olen hyvin ujo ja ensimmäinen perhekerhokäynti jännitti valtavasti etukäteen. Kannatti kuitenkin mennä, sillä kaikki oli tosi mukavia.

Minullakin on 1-vuotias lapsi. Olen kuitenkin melko epäsosiaalinen ja oikeastaan tuo kerran viikossa oleva perhekerho on ainoa harrastuksemme. En oikeastaan edes kaipaa muuta. Välillä ihan ahdistaa, kun uudet perhekerhokaverit pyytävät lenkille tms. koska en välttämättä kaipaa muitten seuraa arkisin.
 
Mullakin on aika samanlaista. Käydään kerran viikossa muskarissa ja kerran viikossa avoimen päiväkodin kerhossa. Muskarissa ei juuri jutella muiden äitien kanssa, kun se aika menee tietysti siihen "musisoimiseen", ja tunnin jälkeen äidit pukevat lapsensa ja lähtevät kotiin. Muutaman sanan vaihdan joidenkin kanssa. Enemmän olen jutellut yhden vanhan tutun kanssa, joka käy samassa ryhmässä lapsensa kanssa, mutta eipä hänenkään kanssaan ole tullut muuten nähtyä. Olen tosi arka ehdottamaan tapaamisia ns. vapaa-ajalla... Avoimen päiväkodin kerhossa jutellaan tosi paljon muiden äitien kanssa ja siellä on aina mukavaa, mutta sieltäkään ei ole löytynyt ketään kenen kanssa sitten muutenki nähtäisiin. Meillä lapsi on jo yli vuoden, enkä ole löytänyt yhtään äitikaveria jonka kanssa voisi arkena päivisin nähdä vaikka kotona tai lenkillä. Semmoista kaipaan myös! En tarvitse joka päivä seuraa, koska viihdyn lapsen kanssa kaksinkin, mutta kyllä sekin alkaa kyllästyttämään jos päivästä toiseen vaan ollaan kotipiirissä. Mulla ei ole autoakaan käytössä, että päästäisiin vaikka kaupungille jos seinät alkaa kaatumaan päälle, eikä meillä päin tuo joukkoliikenne ole niin sujuvaa että sitä viitsisi käyttää... Syksyllä olen menossa töihin, joten ehkä tämä puoli vuotta tässä vielä menee samaan malliin. Olisi kyllä kiva vielä löytää loppuajaksi enemmänkin seuraa, ehkä rohkenen vielä kerhossa pyytää jotain esim. lenkille. Tsemppiä seuranetsinnässä myös sinulle, ap! :)
 
Minä koen ongelmana ehkä näissä äippälomakavereissa sen, että usein ainoa yhdistävä tekijä on se vauva ja kotona oleminen. Muussa tilanteessa ei elämänpiirit ja intressit oikein koskaan kohtaisi. Eli oletettavasti tuttavuuskin hiipuisi töihin paluun myötä.

Omassa kylässäni oli kunnan toimesta mammaryhmä, joka on kokoontunut silloin tällöin ohjatun ryhmän loppumisen jälkeenkin. Ryhmä on mukava, ja saa aina kivasti vertaistukea ja hyviä vinkkejä. Mutta vielä enemmän kuitenkin kaipaan sitä elämää, joka odottaa kun pääsen töihin. Tuntuu että elellään jossain oudossa mammalomakuplassa, ja joku on painanut pause-nappulaa elämälleni, ja katselen sitä jotenkin sivusta. Ihan outoa siis, elämäähän tämä elämä kotona vauvan kanssakin on :))

 
En mä ole tuntenut mitään paineita tavata mitään äitikavereita. Minullakin on 1 vuotias, eikä me käydä missään tuollaisessa. Meillä ei siis ole mitään kerhoa eikä mitään muskaria. Meillä kyllä olisi äiti kavereita, jos huvittaisi tavata, mutta kun en tykkää sellaisesta mammailusta, missä ei muusta puhutakaan kuin vauvoista. Minä siis tutustuin näin äiteihin netissä ja meidän kaikkien vauvat on saman ikäisiä. Kirjoiteltiin siis jo odotus aikana. Siitä sitten ollaan järjestetty yhteisiä tapaamisia. Alussa siis kävin parissa, mutta totesin, ettei tämä nyt oikein ole meidän juttu. Me ei siis tehdä muuta kuin ollaan kotona ja ehkä käydään kävelyllä. Välillä saatetaan käydä kaupungilla tai kauppakeskuksessa, mutta tämähän ei ole mitään erikoista mammailu aktiviteettia vaan mennään ostoksille käytännön pakosta.
 
Minä koen, että se jutustelu vauvoista on sellaista rupattelua ja jään rikkomista, ja vasta kun kaveruus syvenee, niin aletaan keskustella muistakin asioista.Pikemminkin koen hyvin rasittaviksi ihmiset, jotka ihan ekana haluaa siinä äitiringissä puhua esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, politiikasta tai hyvin henkilökohtaisista asioista (näitäkin on, koska he eivät halua olla "vaan mammoja" ja jotenkin se täytyy todistaa). Se menee sitten siihen, että ihmiset, jotka ei ole tulleet sinne väittelemään, tappelemaan tai voivottelemaan, alkaa myötäillä näitä tyyppejä, jotta he edes joskus hiljenisivät.;) Kaikilla ihmisillä on oma mielenkiintoinen tarinansa ja oma taustansa, mut ei niitä haluta jakaa ennen kuin jonkinlainen luottamus ihmisten kesken on synytynyt.

Minulle yksi tärkeä syy käydä näissä mammakööreissä on se, että siellä ovat minun lapseni tulevat päiväkoti - ja koulukaverit, sekä heidän äitinsä. Tuo turvallisuutta moikkailla tuttuja ihmisiä lähikaupassa ja kirjastossa ja vaihtaa sananen silloin tällöin.
 
Tuolla edellisellä viestillä en siis viitannut siihen, että nimimerkki "omassa porukassa" käyttäytyisi näin! ...vaan että minä en koe mitenkään turhana sitä, että alussa puhutaan vaan vauvoista. Se on hyvä ja neutraali puheenaihe, jonka aikana saa käyttää intuitiotaan ja miettiä, kenen kanssa synkkais paremminkin.
 
Hei äitiliinikki Turusta, tilanteesi kuullosti kovin tutulta. Täällä olisi tarjolla ulkoilu-, kahvittelu ym.seuraa. Äiti 35 v. ja Iris 9 kk. Miten parhaiten saisin sinuun yhteyden vai tehdäänkö suoraan treffit seikkailupuistoon :) ?
 
Oi, yllätys! Seikkailupuisto on lähellä ja seuraan sopii mielellään, jos kivoja ootte. Ujostelen silti vähän yhtäkkiä. Minuun saa yhteyden esim. sähköpostitse:

aitiliinikki@gmail.com

ja surffaan mä täälläkin vaikka lähipäivinä, kun pikkukultaseni nukkuu. Lähestytään jotenkin.

Loistavaa, hienoa!
 
joo, tiedetään tämä. Olen toista kertaa kotona ja en oikeen tiedä miten tutusta muihin äitehin. En kuitenkaan halua mitään yltiösosiaalista tänään meille vai teille vai puistoon -meininkä, vaan vain silloin tällöin tapaamista. Olen myös huomannut, että pelkkä elämäntilanne on huono yhdistäjä. Tapasin muutaman kerran yhtä äitiä, joka oli mielestäni ihan ok, ja olisin voinut hänen kanssaan tavata useamminkin, koska lapsemme olivat samanikäisiä ja heillä olisi ollut leikkiseuraa toisistaan. Hän vain ei koskaan ottanut yhteyttä yhden tapaamisemme jälkeen (sovimme, että hän soittaa minulle kun tulevat meille) ja en oikeen tiedä mikä meni mönkään. Loukkaannuin tästä kovasti. Toki tervehdin häntä edelleen, jos näemme esim. kaupassa, mutta siinä kaikki.

Olen todella huono tekemään aloitetta tai kutsumaan ketään meille. Pelkään, että en ole tarpeeksi kiinnostava henkilö, että kukaan viitsisi tulla meille. Ja tuntuu, että kaikilla on niin kovasti kaikkea menoa kaikki viikot täynnä että sitten oikeen pitää kalenterien kanssa sopia tapaamisia.

Lapseni ovat sen verran isompia, että käymme jo puistossa, ja sieltä kyllä saan juttukavereita. Mutta en ole "uskaltanut" pyytää meille ketään kylään. Entäs jos ihmistä ei yhtään kiinnosta ja sitten sen jälkeen pitäisi vielä siellä puistossa kuitenkin nähdä. Vaikeaa on.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa