Mihin kaikki katosivat?

[Yksinäinen]

Vielä vuosi sitten mulla oli kavereita. Silloin vielä pyydeltiin mukaan ulos, kahville, kylään, syömään jne.. Nyt ei mitään. Kun soittelen ja kyselen kuulumisia, vastaus on poikkeuksetta: mulla on nyt kiire, soittelen myöhemmin. Eikä sitä soittoa ikinä kuulu.

Johtuuko se siitä että olen lasteni kanssa 24/7?

 

[Päivät töissä]

Joo mä en ainakaan jaksa mun lasten kanssa päivät pitkät kotona olevia kavereita. Ne ei puhu mistään muusta ku pissa, kakka, ruoka rytmistä. Mua v**tuakaan nappaa millasella aikataululla toisten ipanat syö ja nukkuu. Mä haluaisin kuulla mitä mun ystäville kuuluu, mutta niille kuuluu vaan vaippoja enkä aina jaksa kuunnella.

...Sori mul on on nyt tosi kiire töissa, mut soittelen ku rauhottuu...

 

[Viola]

Joo sama tunne täällä. Mun kaikki kaverit on saaneet lapsia ja kahvittelut ja muut tapaamiset on kyllä aika lailla jäänyt. Ei oikeen tunnu onnistuvan yhteisen ajan löytyminen. Aina jomman kumman lapset on kipeenä kun saadaan jotain sovittua.

Ja mä kun luulin että töissä ollessa oli vaikeeta saada aikatauluja sovitettuu yhteen

 

[ahma]

Kun oon ollu ite lapsettomana, niin peiliin kattoen luulen että osa totuudesta on ehkä se, että suht usein naisilla on jonkunnäköinen ahdistus siitä omasta lapsettomuudesta sielunpohjalla, tai sitten siitä ikävästä tunteesta kun joutuu lapsellisen kanssa tekemisiin, että ei kai mun tartte ruveta ajatteleen lastenhankkimista pian... Jotenkin vaikea oli olla lapsellisten kanssa tekemisissä, vaikken tajunnut vielä ite miettiväni koko lapsijuttua.

Mutta kyllähän tästä paljon puhutaan. Saa olla tavallisen läheinen ystävä, että säilyy ton vaiheen yli.