Mihin kaikilla on niin kamala kiire?

Mä elin jotenkin sellasessa luulossa että sitten kun ollaan äitiyslomalla vauvan kanssa niin ehtii tutustumaan toisiin äiteihin ja lapsiin. Esikon kanssa sitten juoksin muskarit ja vauvauinnit. Ja kyllähän siellä muita äitejä tapas, mutta kun meillä olis ollu kaikki aika maailmassa niin kaikilla muilla tuntui olevan aina kamala kiire jonnekkin.

Aluksi ajattelin että varmaan kaikilla muilla on jo tarpeeksi tuttavia samassa elämäntilanteessa ja olen itse joku outolintu omituinen joka ei ole tajunnut hankkia kaltaistaan seuraa jo raskausaikana, mutta sitten selvisi että suurinosa äideistä kiirehti koteihinsa. Tai sitten yksin lapsen kanssa kiertelemään kauppakeskukseen.

Eihän siinä mitään, kyllähän itsekkin viihdyn toisinaan itsekseni... mutta ei mulla kyllä ole koskaan kiire kotiin ollu. Kyllähän näistä harrastuksista sellasia hyvän päivän tuttuja jäi ja puistoissa ja kerhoissa on karttunut lisää, mutta kaikilla tuntuu olevan se ainainen kiire jonnekkin.

Joskus jokunen on ehdottanut tapaamistakin, mutta sittenkään kiire ei ole poissa. Siis se on sellasta kummallista hermostuneisuutta ja kellon ja lapsen vuorottaista kyttäämistä. Nyt se nukahti, sitten kun se herää pitää kyllä lähteä kotiin jne jne. Eikö kukaan osaa enää ottaa rennosti ja nauttia toisten seurasta rauhassa? Lapsia unohtamatta tietenkin, mutta tarviiko niiden näytellä pääroolia ihan koko ajan, sillonkin kun ovat tyytyväisiä ilman mitään?

Olenko siis täysin outo äiti kun tapaan mielelläni ystäviä päivisin ilman kiirettä mihinkään? Lapset nukutan ja syötän siinä sivussa ja taas on aikaa seurusteluun. Välillä vietetään ihan kotipäivää eikä mennä minnekkään, mutta yleensä on kiva tavata muitakin. Ja ilman kiirettä ja hössötystä.

 

Mulla oli samanlaisia kokemuksia silloin kun olin lasten kanssa kotona. Usein sovittiin, että oltas joskus vierailtu toistemme luona tai että nähtäis jossain muualla niin saisivat vanhemmat muksut yhdessä leikkiä, kuitenkin suunnitelmat jäivät usein toteutumatta, koska muilla oli vaan niin kiire. Mullekin tuli sellainen olo, että muilla kavereita riittää ja siksi eivät kerkeä meidän kanssa olemaan

Olihan meillä kiireettömiäkin kavereita, joiden kanssa treffailtiin mutta meillä olis vielä hyvin ollu aikaa uusille kavereille.

 

Mulla on aivan sama tilanne!

Tuntuu, että kaikilla muilla on kavereita joka sormelle ja harrastuksia ja menoja ja tuhat rautaa tulessa koko ajan. Me ollaan vaan tyttöjen kanssa tässä kotosalla, mitä nyt käydään kerhoilemassa pari kertaa viikossa. Muuten mulla ois monena päivänä viikossa aikaa sekä aamu- että iltapäivät istuskella vaikka kahvittelemassa jonkun luona tai leikkipuistossa ja lapset sais leikkiä keskenään.

Mutta ei vaan seuraa löydy ei... Eikö johdu siitä että olisin mikään nyhjäke, vaan ihan aktiivisesti itse menen puistossakin juttelemaan toisille äideille ja jos vähänkään kemiat synkkaa, niin kyselen kahvitteluseuraksi tai muuta vastaavaa.

Tästä syystä olenkin lähdössä nyt töihin kun tuo pienempi täyttää 2-vuotta. Ei pää kestä olla yksin kotona kun ei ole yhtään aikuiskontakteja ja isompi taas hermostuu kun hällä ei ole leikkikavereita. Sääli, mutta minkäs teet...

 

Meillä on aina kanssa kiire. Kotihommia on vaikka kuinka. Sukulaiset valittaa kun ei käydä kokoajan. Mies tekee pitkää päivää, minä en tee töitä kuin silloin tällöin koska se on mahdollista työssäni.

Hommat ei lopu, kokoajan on jotain tärkeää. En tee turhuuksia, mutta pakko se on pyykit pestä, tiskata, siivota jälkiä (sitä nyt kaikkein eniten). Ei tule mitään! Päiväuniaikaan on pakko nukkua aina ellei ole kamalasti pakollisia hommia, ei jaksa!

MITÄÄN ns. turhaa ajanvietettä ei ole. Nimenomaan lapsi/lapset vievät sitä aikaa, ja Heidän ehdoillaan on mentävä!

Kylässä vilkuilen kelloa, reissut täytyy ajoittaa lapsen ehtojen mukaan! Asiaa tietysti helpottaa se, että om mukana aina esim. varalla ruokaa ja juomaa, vaippoja, jne. ettei niiden puutteesta tarvitse lähteä, mutta tottakai pitää aikatauluttaa lapsen mukaan! Lapsia ei kuulu hoitaa siinä sivussa että saa itse seurustella, lapset on siinä ja nyt.
En tarkoita loukata, enkä epäile ettei esim. ap tai muutkaan huolehdi kunnolla lapsistaan, mutta tarkoitan sitä, että pakkohan lapsen ehdoilla ja aikatauluilla on mentävä, meillä ainakin iskee "stressi" ellei pidetä kiinni kohtalaisesti perusrutiineista. Niitä ei muut ja oma "seuraelämä" voi sotkea, mutta toki juuri toisten kotona olevien kanssa luulisi kaiken olevan aika hyvin yhteen soviteltavissa. Mutta esim. yhteinen kauppareissu (ei mikään "huvikseen shoppailu" siis) ei varmaan muita äitejä kiinnosta. Jos kotiäiti joutuu hoitamaan kodin, ruuat ja vaikka mitä lastenhoidon lisäksi, niin ei kai siinä jääkään aikaa kamalasti muuhun!
Tietysti esim. täysvarusteltu kerrostaloasunto ei tuota mitään ylimääräistä hommaa eikä väsytäkään samalla tavalla, mutta omakoti- ja rivitaloasukkailla ei ole yhtä helppoa, ellei satu olemaan kodinhoitajaa...

En ymmärrä kyllä sitäkään että jollain jää aikaa käydä vauvauinneissa tai vastaavissa, mutta lasten- ja kodinhoito on mielestäni aivan tarpeeksi haasteellista ja aikaa vievää. Jos aikaa voisi ostaa, ostaisin sitä ja paljon.
Jos on luotettavia (ja innokkaita) lastenhoitajia, muuhun voisi toki jäädäkin aikaa, mutta kaikilla ei ole kunnollisia lastenhoitajia tarjolla, silloin ollaan yksin.

On todella hienoa jos joillakin on aikaa harrastaa. =)
Kaikilla ei ole niin yksinkertaista, mutta toivottavasti seuraa löytyy Sinullekin ap. ! :heart:

Kai se on tämä nykymaailma, kaikilla on aina kiire vaikkei olisikaan.

 

Harmille:

Sekä omakotitalossa että kerrostalossa asuneena on kyllä lasten kanssa paljon enemmän työtä ja vaivaa kerrostalossa asumisessa.

Mm. siivoukset tilavassa omakotitalossa helppoja, kun kaikelle tavaralle oma paikkansa eikä joka paikka pursua tavaraa kuten ahtaassa pienessä kerrostaloasunnossa, jolloin mikään siivous ei auta, ja pölykin kertyy joka paikkaan kun joka paikka on sitä tavaraa täynnä. Omakotitalossa pääsin kymmenesosalla siitä siivoamisesta mikä nyt on. Kerrostalossa se hiekka ja sora ja kura tulee aina sisälle ja kaikkiin huoneisiin. Omakotitalossa jätimme kengät kuistille tai ne voi jättää myös kodinhoitohuoneeseen.

Omakotitalossa omaan pihaan voi jättää hiekkalelut mopot pyörät sukset ym. tavarat. Kerrostalossa se on omasta selkänahasta se tavaroiden jatkuva roudaaminen ulos, ja lisäksi omakotitalossa omassa pihassa on helppoa noutaa vaikka juotavaa. Kerrostalossa se on vaivalloisempaa ja usein kerrostalojen asukit lähtevät /joutuvat lähteä puistoihin ja jatkuva tavaroiden pakkaaminen ja roudaaminen useamman lapsen kanssa syö kyllä voimia paljon enemmän kuin ruohon leikkaaminen kun lapset leikkivät omassa pihassa naapurin lasten kanssa.

Eli oma kokemus on kyllä täysin päinvastainen. Työtä on paljon paljon enemmän lasten kanssa kerrostalossa. Vaunurumbasta puhumattakaan, kun vauvan vaunut on vuoroin roudattava parvekkeelle, vuoroin varastoon...

AP:lle
Munkin on kyllä ihmeteltävä ja ihan ihailtava sun kykyä hoitaa useampi lapsi (puhuit lapsista) ja silti olla kiireetön. En pysty siihen kiireettömyyteen kahden lapsen kanssa, niin ihanaa kuin se olisikin. Työtä on hirmuisesti.

Yllättävän vaikeaa on myös minun mielestäni ollut seuran saaminen. Samaa olen ajatellut, että kaikilla muillla on tarpeeksi ystäviä, eikä uusia "tarvita". Muuttaminen vieraalle paikkakunnalle ei ole nykyän helppoa, kun ystäviä tai tukiverkkoja ei ole.

 

Noh, ei meilläkään ihan pellossa eletä vaikkei nyt tarkkaa päiväkotirytmiäkään noudateta. Syömiset ja nukkumiset satutetaan suurinpiirtein samoihin aikoihin päivästä ja kerran viikossa pidetään siivous- ja pyykkipäivää kotosalla.

Kun ei olla kook ajan kotinurkissa ei myöskään tarvitse siivota jatkuvasti ja kun nyt vielä toistaiseksi asutaan ahtaasti kerrostaloasunnossa kaiken roinan keskellä niin paremmin viihdytäänkin muualla, varsinkin nyt kesällä kun on vielä näin loistavia ilmoja.

Eli aikaa jää parhaiten seurusteluun aamupäivisin ennen päiväunia tai iltapäivästä unien jälkeen (vaikkakin yleensä vietetään illat ja viikonloput perheen kesken millon missäkkin,..)

Olen itse kasvanut perheessä jossa äiti teki kaiken ja kävi vielä töissä. Muistan elävästi kuinka äidillä ei yleensä ollut aikaa olla lasten kanssa koska aina piti tehdä kotitöitä tai sitten vaan lösähtää sohvalle lepäämään. Tästä viisastuneena ilmoitin miehelleni jo seurustelun alkuvaiheessa että jos hän etsii jonkinlaista suurperheen äitityyppistä kotitalouskonetta, voi vapaasti jatkaa etsintää koska minä en ole sellainen enkä aio sellaiseksi koskaan muuttua.

Minä en taas pysty siihen että hoitaisin kaikki kodin askareet ja lapset yksin vaikka mies päivätöissä käykin. En jaksaisi olla enään kiva kenellekkään ja olisi kaikille parasta että palaisin töihin. Joten meillä molemmat vanhemmat tekevät kotitöitä. Minä vähän enemmän, mutta en kaikkea. Olen siitäkin onnellisessa asemassa että mieheni osallistuu myös lasten hoitoon ja joskus on muksujen kanssa kun käyn tapaamassa niitä harvoja vanhoja kavereita jotka ovat vielä jäljellä. Mies siis tietää mitä lasten kanssa oleminen on.

Ja pointti olikin siinä että silloin harvakseltaan kun ihan sovitusti tapaan muita äitejä, en tietenkään voi kokonaan uppoutua seurusteluun, mutta sillä aikaa kun lapset leikkivät tyytyväisinä eikä ole nälkä, väsy tms. voin kyllä vallan mainiosti seurustella ja ottaa vähän rennommin. Minua tarvitaan silloin vain pitämään lapsia silmällä ettei suurempia vahinkoja satu, ei mun tartte olla koko ajan aktiivisesti leikeissä mukana. Ja tää taito tuntuu olevan jotenkin hukassa monella.

Näin, mutta kukin tyylillään. Tavallaan ihailen kaikkia teitä supernaisia jotka pystytte hoitamaan kaiken kotona, kotityöt, lapset ja miehenkin :kieh: minä en vaan pysty ihan samaan ja kaipaisin joskus kipeästi aikuista seuraa samassa elämäntilanteessa. Omassa kaveripiirissä kun on jokaisella vähän eri kuviot meneillään eikä lapsiperheteema ole keskusteluissa kovinkaan kuumaa kamaa (mikä sekin on välillä ihan virkistävää).

En oikeestaan taida kannattaa sitäkään ajatusta että jatkuvasti olisi mentävä lasten ehdoilla. Ennemminkin luovia kompromisseja. Ja välillä mennään kokonaan lasten ehdoilla ja välillä osittain. Siis että välillä äiti on leikeissä mukana täysillä ja välillä vain sivustaseuraajana ja taustatukena jos tilanne sitä vaatii.

En tiedä saako tästä mitään selvää, mutta olen yrittänyt järjestää niin että minullakin olisi mahdollisuus myös oikeasti nauttia näistä kotivuosista lasten kanssa. Eikä vaan raataa kieli vyön alla niin että jokainen päivä on yksi uusi selviytymistarina.

 

\

Mä elin jotenkin sellasessa luulossa että sitten kun ollaan äitiyslomalla vauvan kanssa niin ehtii tutustumaan toisiin äiteihin ja lapsiin. Esikon kanssa sitten juoksin muskarit ja vauvauinnit. Ja kyllähän siellä muita äitejä tapas, mutta kun meillä olis ollu kaikki aika maailmassa niin kaikilla muilla tuntui olevan aina kamala kiire jonnekkin.

Aluksi ajattelin että varmaan kaikilla muilla on jo tarpeeksi tuttavia samassa elämäntilanteessa ja olen itse joku outolintu omituinen joka ei ole tajunnut hankkia kaltaistaan seuraa jo raskausaikana, mutta sitten selvisi että suurinosa äideistä kiirehti koteihinsa. Tai sitten yksin lapsen kanssa kiertelemään kauppakeskukseen.

Eihän siinä mitään, kyllähän itsekkin viihdyn toisinaan itsekseni... mutta ei mulla kyllä ole koskaan kiire kotiin ollu. Kyllähän näistä harrastuksista sellasia hyvän päivän tuttuja jäi ja puistoissa ja kerhoissa on karttunut lisää, mutta kaikilla tuntuu olevan se ainainen kiire jonnekkin.

Joskus jokunen on ehdottanut tapaamistakin, mutta sittenkään kiire ei ole poissa. Siis se on sellasta kummallista hermostuneisuutta ja kellon ja lapsen vuorottaista kyttäämistä. Nyt se nukahti, sitten kun se herää pitää kyllä lähteä kotiin jne jne. Eikö kukaan osaa enää ottaa rennosti ja nauttia toisten seurasta rauhassa? Lapsia unohtamatta tietenkin, mutta tarviiko niiden näytellä pääroolia ihan koko ajan, sillonkin kun ovat tyytyväisiä ilman mitään?

Olenko siis täysin outo äiti kun tapaan mielelläni ystäviä päivisin ilman kiirettä mihinkään? Lapset nukutan ja syötän siinä sivussa ja taas on aikaa seurusteluun. Välillä vietetään ihan kotipäivää eikä mennä minnekkään, mutta yleensä on kiva tavata muitakin. Ja ilman kiirettä ja hössötystä.

Minäkin haluaisin toimia juuri näin,mutta en osaa. Jotenkin kauhea sisäinen "kiire" vaivaa...

 

Hyvä Kiireetöön äiti!

Minäkin olen osittain samanlainen kuin sinä, että en stressaa mahdottomia siivouksesta ja kodin puunaamisesta. Pidän siis kodin laittamisesta, mutta en näe mitään järkeä jynssätä nurkkia niin, että ystäville ei jäisi aikaa. Kuitenkin tuntuu että kokoajan joku on soittelemassa, joten harmi vain, jos joku tuntematon minua puistossa pyytäisi kahville niin en taitaisi jaksaa :/ Kun ei edellisiäkään ystäviä tule moikkailtua niin usein.. ystäväperheitä on vaan kertynyt niin paljon (yli kymmenen tässä lähistöllä) ja välillä tuntuu että sosiaalisuus-kiintiössä alkaa olla tuutti täynnä. Silloin en jaksa mennä kenenkään luo, enkä ottaa ketään vastaan vaan löhöillään lapseni kanssa kotona. Ihan vaan itseni takia -ajatelkaa. Vaikka lapsi haluaisi kylään niin en mene Kyllä lapset ovat tärkeitä, mutta en sentään heidän pillin mukaan pompi.

 

Oon aika pitkälle ap:n kanssa samoilla linjoilla ja vähän samanlainen meininki meillä :kieh: musta on todella tylsää olla kaiken aikaa kotona päivästä toiseen ton vauvan kans vaikka ei tekemisen puutteesta olekkaan kyse.aina on kotihommia ja niitäkään ei meinaa keritä tekemään koska vauva vie suurimman osan aikaani...varsinki nyt ku ryömii ja on uteliasta sorttia =) mutta silti mun on päästävä välillä kotoa pois vauva mukanani ja olis niin ihana tavata useammin niitä harvoja äitejä joita mulla on kaverina.no asun pienessä kaupungissa ja ei oo ku pari äitikaveria niin niitäkään ei jokapäivä näe...nyt on muskari kesätauolla :'( sielä ku oli niin kiva käydä ja päästä muiden äitien joukkoon!sit on taas muut kaverit ja tutut töissä päivisin/iltasin niin eipä oo paljo iloa niistäkään.mä ainaki vaan kaipaan sitä sosiaalista elämää melkein päivittäin ja tuntuu et vauva myös...paljon paremmalla tuulella on vauva(myös äiti) ku ollaan liikenteessä ja on kivaa tekemistä/seuraa vauvan ehdoilla kyllä sen verran mennään että syömiset hoidetaan tottakai ja nukkumiset myös...se hyvä puoli nukkumisen suhteenki et paljon paremmin poika nukahtaa rattaisiin/autoon ku sänkyyn. enemmän sais vaan olla tääläkin sitä seuraa...paljon mielummin tulee ulos lähettyä vauvan kans,jos on seuraa =)

 

\

Oon aika pitkälle ap:n kanssa samoilla linjoilla ja vähän samanlainen meininki meillä :kieh: musta on todella tylsää olla kaiken aikaa kotona päivästä toiseen ton vauvan kans vaikka ei tekemisen puutteesta olekkaan kyse.aina on kotihommia ja niitäkään ei meinaa keritä tekemään koska vauva vie suurimman osan aikaani...varsinki nyt ku ryömii ja on uteliasta sorttia =) mutta silti mun on päästävä välillä kotoa pois vauva mukanani ja olis niin ihana tavata useammin niitä harvoja äitejä joita mulla on kaverina.no asun pienessä kaupungissa ja ei oo ku pari äitikaveria niin niitäkään ei jokapäivä näe...nyt on muskari kesätauolla :'( sielä ku oli niin kiva käydä ja päästä muiden äitien joukkoon!sit on taas muut kaverit ja tutut töissä päivisin/iltasin niin eipä oo paljo iloa niistäkään.mä ainaki vaan kaipaan sitä sosiaalista elämää melkein päivittäin ja tuntuu et vauva myös...paljon paremmalla tuulella on vauva(myös äiti) ku ollaan liikenteessä ja on kivaa tekemistä/seuraa vauvan ehdoilla kyllä sen verran mennään että syömiset hoidetaan tottakai ja nukkumiset myös...se hyvä puoli nukkumisen suhteenki et paljon paremmin poika nukahtaa rattaisiin/autoon ku sänkyyn. enemmän sais vaan olla tääläkin sitä seuraa...paljon mielummin tulee ulos lähettyä vauvan kans,jos on seuraa =)

Tuossa on se huono puoli, että jos nukuttaa vaunuihin tai autoon, niin silloin on aina itse hereillä. Ja silloin pitäisi olla jo aika kiire että ehtii hoitaa asioita tai levätä. :ashamed:

 

Tässä sen huomaa, että hyvin usein ihminen luo itselleen sen kiire-olon. Ja sitten sekin, miltä mikäkin kenestäkin tuntuu.. esim. kotitöitä mullakin riittää, kun on iso koira ja neljä kissaa hoidettavana = siivous. Mutta kotitöissä ei mulla ainakaan mene niin montaa minuuttia päivästä, että ikinä tuntuis siltä, että on kiire tehdä niitä. Nytkin on mammalomalla, niin voi imuroida vaikka jokapäivä ja ihan mihin aikaan tahansa. Astianpesukone pesee astiat kun sen vaan täyttää ja tyhjentää. Samoin pesukone, pyykkien ripustaminenkaan ei kauaa vie Jotkut ei kuulemma ehdi laittaa ruokaakaan, vaikka esim. perunat kiehuvat ihan itsekseen ja nopeasti. Ja kun olen itse tottunut tekemään ruoat itse, kokkailu ei tunnu edes aikaa vievältä.

Kohta kuvioihin tulee vauva ja saa nähdä, millaisen rytmin omaava. Kiirettä ei tule kuitenkaan, sillä jos joudun olemaan vauvassa päivisin tosi paljon kiinni - kuten tietysti joutuu, mutta tarkoitan nyt esim. että miten paljon vauva nukkuu jne. joka tietysti vaikuttaa omaan oloon, että joutuuko valvomaan paljon öisin vai siten, että pysyy virkeänä, niin tiedän kuitenkin että mies tekee sitten kotitöitä jos en itse kerkeä. Mutta itse tosiaan kuulun tähän "ei-kiirettä" porukkaan ja olen huomannut, että monilla ihmisillä on se hämmästyttävä kiire ja minäkin monesti ihmettelen, miten ihmeessä.

 

Olisin tässä sitä mieltä, että aikaansa kutakin.
Vauvan ehdoilla hetken aikaa. Mielestäni on tärkeää pitää vauvan rytmi säännöllisenä.
Joten ihan varmasti katson kelloa, että ehditään kotiin unille ja sitä ennen ruokailua.